SYL:n puheenjohtaja Esa Perkiö:
Entä jos palkittaisiin opetuksesta - ei pelkistä leimoista
paperilla?
Tulosohjaus ei sinänsä ole hyvä eikä paha
asia: se on yksi monista mahdollisista tavoista ohjata ja resursoida.
Sen hyödyllisyyden ratkaisee viimekädessä toimivuus,
joka riippuu enemmän toteutuksesta kuin järjestelmän
perusfilosofiasta. Järjestelmän keskeisin kysymys on
tuloksen käsite. Jos olemme päättäneet palkita
tulosta, tulee meidän tietää mikä se on. Yliopistolaitoksen
tapauksessa tulos on moniselitteinen asia ja sen mahdollisia mittareita
on useita. Näillä mittareilla on erilaisia ohjausvaikutuksia,
osa ilmeisiä ja osa sivutuotteita. Erityistä huolta
ja varovaisuutta tuloksen mittarien valinta edellyttää
siksi, että ollakseen hyvä, ohjausjärjestelmän
pitäisi pysyä edes jotenkuten vakaana tuloskaudesta
toiseen.
On helppoa unohtaa, että nimenomaan sitä mitä
tilaa, myös saa. Valittu mittari voi kuvata jotain asiaa
nyt, mutta kun mallilla on ohjattu toimintaa muutama vuosi ja
tulosyksiköillä on ollut aikaa sopeutua tilanteeseen
ja tehdä laskelmia siitä, mikä kannattaa, mitä
tapahtuu?
Jos malli palkitsee vain nopeaa ja halvalla, saa nopeaa ja halvalla
- laatua kysymättä. Jos malli palkitsee valmistuneiden
alhaista keski-ikää, todennäköinen seuraus
on sisäänottopisteytyksen muuttaminen suosimaan voimakkaasti
kunkin vuoden abiturientteja. Jos malli mittaa tutkimustoimintaa
sen työllistäminä henkilöinä, hankkiutuisin
esimiehenä pikimmiten eroon siivoojista ja palkkaisin tutkimushygienia-assistentteja.
Sopeutetaanko toiminta rahanjakoon
vai päinvastoin?
Yliopistojen sisäistä keskustelua käydään
"mallin maailmassa" ja vaarana on, että toiminnan
todellisuus laitetaan sopeutumaan rahanjakoon, eikä päinvastoin.
Mitä siitä, että alan X hyvään tutkintoon
on luontevaa liittää alan Y opintoja, jos vain ala X
saa pisteet maisterista?
Mallien puitteissa on vaikea kehittää toimintaa: jos
jonkin tieteenalan opetus on perinteisesti massaluentoja ja kirjatenttejä,
sen opetuksen kustannuskerroin määräytyy alhaiseksi.
Voidaan päätyä tilanteeseen, jossa kyseisen tieteenalan
opetusta on mahdoton kehittää, sillä uudet opetusmenetelmät
saattaisivat tulla kalliimmaksi ja alkutilanteessa tehty malli
on lukinnut arvion opetuksen kustannuksista tietylle lähtötasolle.
Sekä valtakunnallisella, että yliopistotasolla mallit
ovat alttiita noidankehille. Jos tulosohjaaja ei reagoi nopeasti
odotusten - tai tulosyksikön lupausten - osoittautuessa ylimitoitetuiksi,
huonosti menestyvä yksikkö pärjää kohta
huonommin.
Mittareita ja niiden kannustevaikutuksia pohdittaessa on helppoa
unohtaa, että yliopisto- tai laajemmin korkeakoulukenttää
ei pidä tarkastella vain erillisinä tulosyksiköinä.
Yhteistyö on mahdollista, suotavaa ja rikastuttavaa. Niin
kauan kun palkitaan vain sitä yliopistoa, joka myöntää
opiskelijalle sen lopullisen mustetahran paperilla, on turha odottaa
avointa yhteispeliä muissa yksiköissä tapahtuvien
sivuaineopintojen järjestelyissä: ns. JOO-sopimukset
kärsivät tästä puutteesta.
Yliopistot kilpalaulavat itsensä käheiksi
Tulosneuvottelut yliopistojen ja opetusministeriön välillä
ovat erikoinen nollasummapeli, jossa rahoituskriisissä taistelevat
yliopistot kilpailevat keskenään rahoituksesta tarjouskilpailussa
opetusministeriöön päin. Tilanne ei ole kenenkään
etujen mukainen. Jos yliopistot eivät pysty neuvottelemaan
tavoitteista keskenään ennen neuvottelua ministeriön
kanssa, ne kilpalaulavat äänensä käheiksi
luvaten yhä enemmän tutkintoja yhä halvemmalla,
voidakseen turvata itselleen edes jonkinlaisen rahoituksen. Kilpailuilmapiiri
ei aina ole hyvä asia. Pitkällä tähtäimellä
tutkintojen romahtava laatu tuskin riemastuttaa ministeriötäkään.
Opiskelijat puolestaan kärsivät ylisuurista kursseista,
henkilökohtaisen ohjauksen puutteesta, niukoista kurssikohtaisista
resursseista ja jopa tilanahtaudesta.
Rahoituksen nykyisessä ohjauksessa kavahdetaan korvamerkintöjä
ja yliopistoille annetaan rahaa kummemmin kertomatta mihin niiden
pitää sitä käyttää. Tässä
on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta, yliopistot ovat vapaita
priorisoimaan toimintojaan ja panostamaan nopeasti ja joustavasti
haluamiinsa asioihin. Toisaalta, jos rahaa on vähän
tämä tarkoittaa, että yliopistot ovat vapaita päättämään
vain mistä leikata. Tutkimuksestahan ei leikata, joten valitettavan
usein maksumieheksi päätyy opetus. Opiskelijan näkökulmasta
kohtuullisessa normiohjauksessa oli ja on selvät hyvät
puolensa: ainakin jonkin verran rahaa varataan välttämättä
opetukseen.
Yliopistorahoituksen kokonaisuuden kannalta korvamerkinnät
edustavat tietenkin keskusjohtoisuutta ja kyseenalaistavat autonomiaa.
Toisaalta, jos osa rahasta merkitään eri tarkoituksiin,
rahan antajan on edes kerran budjettikaudessa mietittävä
mitä mihinkin tarvitaan. En haikaile takaisin aikaa, jolloin
eduskunta päätti kaikista yksityiskohdista yliopiston
hevosen heinien budjettia myöten, mutta nykyisessä järjestelmässämme
piilee älyllisesti helppo pakotie: On mahdollisuus olla ajattelematta
seurauksia, vaikka annetaankin vuosi vuodelta vähemmän
rahaa suhteessa tavoitteisiin.
Tavallinen tapa aloittaa uusi hanke yliopistossa on myöntää
sille väliaikainen hankerahoitus. Tavallinen tapa jatkaa
hanketta on kertoa yliopistolle, että hankkeen tulee jatkua
ja lisätä alkuperäistä hankerahoitusta pienempi
summa yliopiston budjettiin. Enemmän, vähemmällä.
Opetukseen pohjautuva malli
rohkaisisi yhteistyöhön
Entäpä jos rahanjaossa palkittaisiin annettua opetusta,
eikä pelkästään leimoja paperilla? Opetukseen
pohjautuva rahanjako rohkaisisi yhteistyöhön yksiköiden
välillä ja välttäisi rahanjaon vääristymät
esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa taloudellinen nousukausi
imuroi valikoivasti tietyn alan opiskelijat töihin suoraan
luennolta.
Tapoja toteuttaa tämä on useita. Ajatusleikkinä
esitän, että tietty osa rahoituksesta sidotaan nykyiseen
tapaan tutkintoihin ja toinen niin sanottuihin laskennallisiin
tutkintoihin: opetettuihin opintoviikkoihin jaettuna tutkinnon
koolla. Mahdollinen, mutta vaikutuksiltaan tutkimaton, muunnelma
olisi sellainen, jossa laskennallinen tutkinto määriteltäisiinkin
kyseisessä yliopistossa suoritetun, kyseisen alan, todellisen
keskimääräisen suoritetun tutkinnon laajuuden mukaisesti.
Keskimääräisen tutkinnon käyttäminen
laskennallisen tutkinnon pohjana, tutkintovaatimusten mukaisen
tutkinnon asemasta, estäisi opintoviikkopohjaisen rahanjaon
perusongelman, opintoviikkojen polkumyynnin. Jos yksikkö
erehtyisi antamaan opintoviikkoja liian helposti, keskimääräinen
suoritettu tutkinto paisuisi ja rima kohoaisi sitä mukaa.
Toinen parannusehdotukseni tulosohjauk
seen ei oikeastaan ole suoraa tulosohjausta. Haluan lisää
järjenkäyttöä mekaanisten mallien ohi. Lisää
rahaa kehittämistoimiin ja uusiin ohjelmiin, kausiluontoista
rahaa, jonka tulee kokeilun onnistuttua siirtyä mallin perusteella
jaettavaan osaan. Tällöin ne yksiköt, jotka järjestelmän
alkuhetkillä opettivat huonosti ja halvalla, eivät ole
tuomittuja jatkamaan huonosti ja halvalla.
Toivottaisin myös seuraavaan budjettiin pari korvamerkittyä
rahasummaa lämpimästi tervetulleiksi. Haluan ainakin
nähdä siinä rahasumman, esimerkiksi 10 miljoonaa,
omistettuna yliopisto-opettajien pedagogisten taitojen kehittämiselle.
On myös aika kiinnittää huomiota opiskelijakirjastoihin:
kurssikirjavalikoimat ovat pieniä ja jälkeenjääneitä
ja kirjojen ostaminen on monelle opiskelijalle taloudellinen mahdottomuus.
Opiskelijakirjastojen tilanne olisi jotenkuten korjattavissa toistaiseksi,
mikäli niille löytyisi kohtuullinen kertaluontoinen
panostus.
Näinäkin aikoina - tai ehkä jopa erityisesti näinä
aikoina - yliopistojen on syytä muistaa, että toimintaa
on mahdollista kehittää myös halvalla. Ohjaus maksaa
toki työaikaa, mutta lisääntynyt panostus siihen
näkyy valmistumisprosenteissa. Muutaman opetuksen kehittämiseen
omistautuneen ihmisen palkkaaminen on halpaa ja saattaa maksaa
itsensä takaisin jo päällekkäisyyksien poistamisessa,
eikä palautejärjestelmienkään rakentaminen
ole järin vaikeaa. Laatu ei aina vaadi rahaa ja vaikka vaatisikin,
sijoitus on sen arvoinen: yliopistolaisina jo älyllisen rehellisyytemme
tulisi velvoittaa meidät tavoittelemaan parasta mahdollista.
Yliopistojen kannattaa myös muistaa, että toimintaa
ei ole aina pakko laajentaa ja laajentaa. Sitä seksikästä
yksikköä ei ehkä olekaan tarpeen perustaa juuri
omaan yliopistoon ja aloittavien opiskelijoiden määränkin
voi yrittää pitää kurissa.
Kirjoittaja Esa Perkiö on Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja.
(painetun lehden sivulla 18-20)
|