 
| ||||||||||
|
Miten yliopistot kykenevät yhdistämään akateemisen vapauden ja toisaalta yhteiskunnallisen vastuun, mitkä ovat elinkeinoelämän odotukset, onko tiedejärjestelmä jäänyt innovaatiojärjestelmän alle, mikä on "Einsteinien" asema vai vievätkö tiimit voiton, miten poliitikko näkee yliopistojen aseman yhteiskunnassa, miten yliopistojen rooli tiedonvälittäjänä on muuttunut. Muun muassa näihin laajoihin kysymyksiin haettiin vastauksia hyvin keskustelevassa seminaarissa.
Silja Serenaden suurimmassa kokoustilassa oli koolla noin 160 henkeä, Professoriliiton valtuuston jäseniä, Tieteentekijöiden liiton liittokokousedustajia ja kutsuvieraita, kun Professoriliiton puheenjohtaja Juhani Keinonen avasi seminaarin. Keinosen mielestä akateeminen vapaus merkitsee tieteellisen tutkimuksen tavoitteisiin perustuvaa ja sen ehdoilla tapahtuvaa toimintaa. Yliopistojen rahoittajana yhteiskunnalla on luonnollisesti lupa odottaa vastineena rahoilleen sekä henkisen että aineellisen hyvinvoinnin kasvamista. - Tieteellisen tutkimuksen merkityksen korostuminen osana kansallista innovaatiojärjestelmää on riistäytynyt tutkimuksen välinearvon ylipainottumiseen itseisarvon kustannuksella. Pitkäjänteisen tieteellisen tutkimuksen merkitys ylimmän opetuksen ja henkisen hyvinvoinnin perustana on jäämässä taka-alalle, Keinonen aloitti. Akateeminen vapaus edellyttää vastuutaTurun yliopiston kansleri Leena Kartion puheenvuoron otsikkona oli Miten yliopisto yhdistää akateemisen vapauden ja yhteiskunnan odotukset? Oikeustieteelliseen taustaansa nojaten Kartio aloitti perustuslain määritelmällä: Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu. Hän kuitenkin näki selvän eron hyvän ja toisaalta huonon akateemisen vapauden välillä. - Hyvään akateemiseen vapauteen kuuluu riittävä valinnan vapaus - vapaus valita itse tutkimuskohteensa sekä oikeus valita opiskelualansa. Siihen kuuluu myös akateeminen ajattelu, toiminnan avoimuus sekä ajatuksen "liika kiire pois" hyväksyminen. Huonona akateemisena vapautena Kartio piti päämäärättömyyttä, ajelehtimista, vastuun puutetta ja laiskuutta. - Pätkätyöt jos mitkä estävät sen, että yliopistosta ei voida missään nimessä puhua suojatyöpaikkana. Opiskelijoiden kohdalla ehkä jonkinlaista ajelehtimista voi välillä havaita. Oikea akateeminen vapaus edellyttää Kartion mukaan ehdottomasti myös akateemista vastuuta. Tämä koskee sekä tutkijoita, opettajia että opiskelijoita. Yhteiskunnan odotukset kansleri Kartio jakoi perusteltuihin, tukemisen arvoisiin odotuksiin sekä ei-perusteltuihin odotuksiin. - Hyvin koulutetun akateemisen työvoiman saaminen yhteiskunnan eri tehtäviin, eettisten arvojen säilyttäminen tutkimus- ja opetustyössä sekä tutkimuksen suuntaaminen yhteiskunnan kannalta relevantteihin aiheisiin kuuluvat perusteltuihin odotuksiin. Kritiikille alttiita, ei-suotavia odotuksia Leena Kartio löysi useita: miksi yliopistojen on edistettävä taloudellista kilpailukykyä ja onko se sama asia kuin yhteiskunnan yhteinen hyvä. Kulkevatko yliopistot sokeasti ulkopuolisten taluttajien hihnassa? Tilanne on jo vienyt siihen, että opettajat läkähtyvät ulkopuolisen rahan saalistuksessa. - Vaatimus tehokkuudesta laadun kustannuksella on myös selvä epäkohta. Koulutustavoitteita on yliviritetty kouluopetuksesta alkaen - miksi kaikista maistereita, mikä on tohtorien tarve? - Nykyään on vallalla "suuri on kaunista" ja "kaikki uusi on hyvää" -ajattelu: globalisoituminen, verkottuminen, virtuaaliyliopisto, tiedepuistot, osaamiskeskukset, huippuyksiköt, monitieteisyys, yritysyhteistyö, filiaalit, täydennyskoulutus, konsortiot jne. - Ovatko tutkija ja opiskelija enää omansa elämänsä ihmisiä? Miten on yksittäisen yliopistollisen toimijan laita, voiko se kasvaa. Lopuksi Kartio lainasi Claes Anderssonin uutta kirjaa ja sai pitkät aplodit: "Laiskuus on kaikkien paheiden äiti, sanotaan. Ei pidä paikkaansa. Se on luovuuden äiti." Kartion puheenvuoroa kommentoi professori Kari Sajavaara Jyväskylän yliopistosta. Hän oli Kartion kanssa aivan samaa mieltä siitä, että vapautta ei voi olla ilman vastuuta. - Yliopistoyhteisöä vaivaa pitkälti oman edun ja yhteisön välisen edun ristiriita. Jos vähän enemmän mietittäisiin yhteistä etua niin oma etukin hoituisi siinä samalla. - Yhteiskunnan odotukset ovat tunkeneet niin syvälle yliopistoihin, mutta pitäisi pohtia, miten päästäisiin edes vähän takaisin "luovaan joutilaisuuteen". Seminaarin joka osion jälkeen oli varattu 15 minuuttia keskustelulle. Kartio ja Sajavaaran näkemykset kirvoittivat vilkasta ajatusten vaihtoa. Professori Kai Kalima piti "luovaa toimettomuutta" termillisesti parempana kuin luovaa laiskuutta tai joutilaisuutta. Kaikenlainen putkiajattelu tuomittiin yliopistoihin sopimattomana. Innovaatiojärjestelmä vai tiedejärjestelmäJohtaja Kari Purhonen Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliitosta puhui Yliopisto-opetuksesta ja elinkeinoelämän tarpeista. Purhosen mukaan teollisuutemme edustajat ovat vahvasti sitä mieltä, että koulutuksemme pitää olla maailman ykkönen. Noin puolet teollisuuden työvoiman kysynnästä kohdistuu lähivuosina yliopisto- ja ammattikorkeakoulutasoisen koulutuksen saaneisiin, toinen puoli toisen asteen koulutettuihin. Purhonen luetteli ihanneyliopiston kriteereitä TT:n vinkkelistä: se tukee toiminnallaan teollisuuspolitiikkaa ja tuottaa riittävästi korkeatasoisia asiantuntijoita. Hän kiitteli yliopistojen ja yritysten välisen yhteistyön kasvua. - Teidän pitää pitää huolta siitä, että ulkopuolisen rahoituksen kasvu ei vaaranna yliopistojen autonomiaa, muistutti Purhonen kuulijakuntaa. Hänen mielestään lähivuosina olisi kiinnitettävä erityistä huomiota korkeakouluopiskelun ja -opetuksen laatuun, tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen. Tavoitteisiin pääsemiseksi Purhonen esitti eräitä toimenpide-ehdotuksia:
Yhtenä kehityksen jarruna Purhonen piti yliopistolain maksuttomuuspykälää. TT:n edustajan visioita kommentoi dosentti, tieteen tutkija Marja Häyrinen-Alestalo. Hän johtaa Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella tutkimushanketta yliopistojen ja teollisuuden yhteistyöstä. - Yliopistopolitiikka on teknologistunut, koska se on riippuvaista kulloinkin vallalla olevasta valtion ideologiasta. Tiedejärjestelmä onkin muuttunut kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi ja innovaation käsite on korvannut tieteen käsitteen. - Yliopistot ovat aika ymmällään kehityksestä. Tieteellistykää ja kaupallistukaa -termit ovat toisilleen vastakkaisia. - En sano, että yliopistojen pitäisi sulkea ovensa, mutta nyt tuntuu siltä, että asiasta ei edes välitetä keskustella. Kuitenkin olisi keskeistä pohtia, miten yliopistojen kolmas perustehtävä saataisiin paremmin integroitua kahteen perustehtävään? Häyrinen-Alestalo kritisoi teollisuuden edustajan visioita kasvavista tohtoritarpeista eri sektoreilla. - Yliopistot eivät voi "tuottaa" teollisuustohtoreita vaan tohtoreiden pitää olla edelleenkin tieteellisesti meritoituneita, hän muistutti. Onko Einsteineilla enää sijaa yliopistoissa?Vuoden Professorin Liisa Uusitalon puheenvuorossa kysyttiin Onko Einsteineilla sijaa yliopistossa? Uusitalon mielestä tämän päivän yliopistoissa pitäisi olla sijaa myös Einsteineille, mutta käytännössä toive ei useasta syystä toteudu. - Halua korostaa, että en missään tapauksessa halua väheksyä yhteisöjen merkitystä tutkimukselle. Sen sijaan arvostelen tapaa jolla tutkimuksen tukemisessa ja arvonannon jakamisessa nykyään helposti sivuutetaan yksittäinen lahjakas tutkija, joka aiheensa perusteella tai muusta syystä ei halua perustaa tai johtaa omaa tutkimusryhmää tai ei halua ympätä tutkimusaihettaan keinotekoisesti jonkun laajemman ohjelman osaksi. Poikkeuksellisia tutkijayksilöitä tarvitaan Uusitalon mukaan tieteessä hyppäyksenomaisiin edistysaskeleisiin, mutta heitä tarvitaan myös sosiaalisessa mielessä; paradigmojen välisessä kamppailussa, arvovallan ja legitiimisyyden symboleina, kun tutkijat pyrkivät nostamaan omaa tutkimusaluettaan tieteen marginaalista keskiöön. - Mutta tieteen `keksijä-uudistaja' -kykyjen lisäksi tiedeyhteisössä tarvittaisiin myös toisenlaisia neroja: tarvitaan innostavia yksilöitä, jotka osaavat keskustelun kautta välittää ajatuksiaan eteenpäin sen lisäksi että he ovat innovatiivisia alansa tutkijoita. Tarvitaan karismaattisia luennoitsijoita ja keskustelijoita. Seuraavaksi Uusitalo kysyi, mihin suurten tutkimusryhmien ja hankkeiden suosio perustuu. - Uskotaan, että panostukset tieteisiin edesauttavat taloudellista kasvua. Tieto- ja informaatioyhteiskunnassa tieteellinen tieto nähdään usein pelkkänä tuotannontekijänä tai kilpailuvalttina. Tällaisten tieteestä saatujen, välittömien taloudellisten hyötyjen uskotaan parhaiten toteutuvan juuri tehokkaan tiimityöskentelyn avulla. Uusitalo osoitti kuitenkin, että tieteellisen tutkimustoiminnan määrän ja taloudellisen kasvun välisestä yhteydestä on hyvin vähän todisteita. Stanfordin yliopistossa tehty tutkimus paljasti, että tutkimushenkilöstön määrällä oli positiivinen vaikutus per capita kansantuloon, mutta tieteellisen tutkimuksen määrällä olikin selvästi negatiivinen vaikutus kansantuloon! - Malli välittömien hyötyjen osoittamisesta on kuitenkin jo varsin pitkälle sisäistetty yliopistoissa eikä siitä ole helppo irrottautua. Tämä on seurausta siitä, että yliopistojen rahoituksen kasvu on sidottu välittömiin tuloksiin; tohtorintutkintoihin ja nopeasti hyödynnettäviin innovaatioihin. - Yhdestä ja samasta projektista ja teoriakehikosta voidaan vääntää mahdollisimman monta väitöskirjaa ja julkaisua vähän tekijänimien järjestystä vaihtelemalla. Etenkin vanhat yliopistot on pakotettu rahoitusmalleihin, joissa riippuvuus ulkopuolisesta, lyhyestä rahoituksesta kasvaa nopeasti. Tämä taas ohjaa tutkimusta paitsi välittömien hyötyjen suuntaan myös kohti suuria tutkimusryhmiä ja tietyllä tavalla `teollista' tapaa tuottaa tutkimusta. Uusitalon mielestä toinen seikka, joka -- välittömien tulosten osoittamisen lisäksi -- on lisännyt käsitystä suurten ryhmien eduista, on luonnontieteellisen metodin soveltaminen. Luonnontieteiden tiedon käsitys ja metodologia on omaksuttu dominoivaksi käsitykseksi, jota sovelletaan myös humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin. - Pelkäänpä, että mitä pidemmälle tieteen osittuminen etenee ja mitä enemmän jo väitöskirjatkin tehdään ryhmätyönä, sitä pienemmät mahdollisuudet myöskään uusista tutkijoista on kehittyä kovin itsenäisiä ajattelijoita, ainakaan uransa alkuvaiheessa. Joten `Einsteinien' esiintymisen todennäköisyys on tulevaisuudessa huomattavan pieni, vaikka syntyykin lahjakkaita ja innostavia huippututkimusryhmien vetäjiä ja jäseniä, Uusitalo päätti. Monitieteisyyden ja eri alojen yhteistyön edutSuomen Akatemian Ympäristöterveyden tutkimusohjelman koordinaattori, filosofian tohtori Soile Juuti kommentoi Uusitalon esitystä. Hänen mielestään monitieteisen lähestymistavan yleistyminen on vienyt siihen, että yhteistyö eri alojen asiantuntijoiden kesken on lähes edellytys menestyvälle tutkimustyölle. - Tieteen yksinäisten susien - siis ei varsinaisessa ryhmässä tutkimusta tekevän tutkijan - asema ei mielestäni ole kovin tavoiteltavaa. Tutkimustyö tarvitsee usein jo monia käsiparia menestykselliseen tulokseen pääsemiseksi. Lisäksi ajatusten tuulettaminen ryhmän sisällä voi olla tuloksen kannalta tervettä -- parhaassa tapauksessa ideat jalostuvat ja kehittyvät ja toisaalta turhat rönsyt karsiutuvat pois ennen niiden alistamista julkiselle kritiikille. - Tutkimusryhmän koon kasvattaminen massaan perustuen -- eli että kootaan lähinnä saman alan tutkijoita suureksi ryhmäksi, ei kuitenkaan aina liene se hedelmällisin tapa hyödyntää ryhmätyöskentelystä saatavaa hyötyä. Joissakin tapauksissa se voi johtaa jopa ei-toivottuun keskinäiseen kilpailuun ryhmän sisällä. Sen sijaan tiedollisesti ja taidollisesti eri alojen osaajien kokoaminen yhteen voi tuottaa ennalta odottamattomia innovaatioita. - Eri tutkimusalojen leikkauspinnat ovat niitä potentiaalisimpia alueita synnyttää uusia innovaatioita. Erilaisten asioiden yhteensovittaminen, uusi soveltamisala voi osoittautua tieteelliseksi aarteeksi. Tästä syystä aktiivisista ja ennakkoluulottomista tieteenalojen rikkojista voi tulla `tämän päivän Einsteineja'. Jännite autonomian ja tilivelvollisuuden välilläKansanedustaja, eduskunnan valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja Maria Kaisa Aula puhui otsikolla Yliopistojen yhteiskunnallinen vastuu. Aulan mielestä yliopistojen autonomian, tieteen vapauden ja yhteiskuntavastuun (`tilivelvollisuuden') välillä on jatkuva jännite, jossa haetaan sopivaa tasapainoa. - Yhteiskuntaa ei myöskään pidä tässä kohdassa samaistaa valtiovaltaan vaan nähdä kytkennät laajempaan kansalaisyhteiskuntaan. Aula lähti liikkeelle pohtimalla yliopistojen toimintaympäristön muutosta viimeisen vuosikymmenen aikana: 1) Yliopistot ovat maallistuneet ja niiden perinteinen erityisasema on heikentynyt 2) Kilpailu yliopistojen kesken ja ammattikorkeakoulujen kanssa 3) Kansainvälistyminen sekä tutkimuksessa että opetuksessa 4) Julkishallinnon uudet tuulet: tulosohjaus, tehokkuus, projektiluonteisuus - Valtioneuvostossa tutkintomäärien ja uusien tehtävien kasvattamisen hinku on ollut suurempi kuin vastuunotto niiden rahoittamisesta. Seurauksena on ollut vaje tutkintojen ja niihin osoitetun rahoituksen välillä sekä huoli laadun rapautumisesta. - Tulosohjauksen kautta opetusministeriön vaikutusmahdollisuudet yliopistojen tehtäviin ovat edelleen vahvat. Muun valtiovallan, esimerkiksi eduskunnan ohjausvalta yliopistoihin on sen sijaan vähentynyt. 5) Ulkoisen rahoituksen kasvu - Ilman ulkopuolisen rahoituksen kasvua yliopistot olisivat näivettyneet kun julkisen rahoitus on vähentynyt. 6) Tieteen ja osaamisen taloudellisen merkityksen kas - Yliopistoista puhutaan `osaamisperusteista taloutta vahvistavan kansallisen innovaatiojärjestelmän osasena' ja ne kytkeytyvät vahvasti kansallisen edun näkökulmaan: miten pieni Suomi pärjää globaalin talouden osaamiskilpailussa. - Riskinä on tutkimuksen lyhytnäköisyys ja nopeiden voittojen tavoittelu. Sen sijaan yliopiston merkitys kulttuuriperinnön siirtäjänä ja uusintajana, yhteiskunnallisena kriitikkona, keskustelun herättäjänä on jäänyt vähemmälle. 7) Opiskelijoiden arvostuksen lisääntyminen - Tähän on vaikuttanut opiskelijamäärien ja rahoituksen suhde. Ohjaukseen on ehkä alettu kiinnittää enemmän huomiota. Yliopistorahoitus ei ole kulueräSeuraavaksi Aula siirtyi käsittelemään tulevaisuuden yliopistopolitiikan aiheita ja valtion ja yliopistojen välisen yhteistyön alueita. 1) Yliopisto-opetuksen ja perustutkimuksen rahoitusvajeen oikaisu - Eduskunnalle yliopistot ovat kyenneet hyvin perustelemaan oman merkityksenä. Eduskunta halusi tunnettuun tapaansa viime syksynä korjata perusrahoituksen vajeen vastaamaan tutkintomäärien ja muiden tehtävien kasvua. Sitä ei nähty vain tavanomaisena kulueränä vaan myös investointina tulevaisuuteen ja valtion velanhoitokykyä parantavana toimenpiteenä. - On mielenkiintoista nähdä, löytyykö eduskunnasta yksimielisyyttä saada uuden kehittämislakiehdotuksen rahallista sisältöä lähemmäksi alkuperäistä tavoitetta. Muutoin muodoltaan uusi kehittämislakiehdotus on edellistä parempi, koska rahoitusta ei enää kytkeä tutkintomääriin eikä se sisällä niin sanottua sanktiopykälää. 2) Työmarkkinoille tulemisen tahti ja tapa: opintojen pitkittyminen - Olisi hyvä löytää ylioppilastutkintoon sellainen uudistus, että sillä voitaisiin osaksi korvata pääsykokeet. 3) Tutkintorakenteen uusajattelun tarpeet: työelämän muutos, elinikäinen oppiminen, monitieteisyys 4) Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistyö - Ammattikorkeakouluihin ei pitäisi luoda pysyviä erillisinä jatkotutkintoja. Työmarkkinat eivät ole niitä vaatineet. Ammattikorkeakouluihin soveltuvat parhaiten ammatillisesti syventävät erikoistumisopinnot. 5) Ulkomaisten opiskelijoiden maksulliset opinnot - Valtiovallan tulisi ripeästi luoda menettelytavat, joilla ulkomaisia opiskelijoita voitaisiin ottaa suomalaisiin yliopistoihin myös maksullisiin ohjelmiin. 6) Yliopistojen taloudellisen autonomian vahvistaminen - Opetusministeriön tulisi ryhtyä selvittämään yliopistojen taloudellisen autonomia vahvistamisen keinoja. Niiden nykyinen taloushallinnollinen asema valtion tilivirastona ei riitä uusiin tarpeisiin. - Ulkoiseen rahoitukseen liittyviä riskejä on valtion vaikea hallita. Nyt OPM on ratkaissut asian käskykirjeitä ja valvontaa lisäämällä. Olennaisinta on, että yliopistoille itselleen tarvitaan välineitä itseohjautuvaan vastuunottoon ja pitkäjänteiseen taloudelliseen toimintaan. 7) Yliopistojen tulosohjausmallin uudistaminen: laatu ja muut tehtävät - Yliopistot kisaavat nyt toisiaan vastaan tutkintomäärien kasvattamisessa. Eduskunta on vaatinut, että laatu ja myös yliopistojen muut tehtävät on tutkintojen määrän ohella otettava paremmin huomioon rahanjaossa. Yliopistoa ei pidä latistaa pelkäksi tutkintotehtaaksi. Kansanedustaja Maria Kaisa Aulan puheenvuoroa kommentoi Pekka Korhonen Helsingin kauppakorkeakoulusta. Hän toimii professorina menetelmätieteen laitoksella Helsingin kauppakorkeakoulussa ja tutkii mm. monitavoitteisia päästösongelmia. - Aulan puheenvuorossa oli nostettu esille juuri ne keskeiset kysymykset kuin pitääkin, Korhonen kiitteli. Hänen mielestään yliopistoissa pitäisi puhua enemmän siitä, millaista tutkimusta rahoitetaan: perustutkimus ja toimeksiantotutkimus selkeämmin eroon toisistaan. Korhonen kaipaisi remonttia yliopistojen arviointikriteereihin. Valmistuvien määrien mittaamisen sijaan tulisi mennä syvemmälle ja yliopistojen omaa asiantuntemusta pitäisi käyttää enemmän hyväksi eikä käyttää samoja kriteereitä kuin OPM. Tutkijat havahtuneet julkisuuteenSeminaarin lopuksi dosentti Jussi Nuorteva puhui yliopistoista tiedonvälittäjänä. Nuorteva toimii Suomen tiedetoimittajain liiton ja Tiedon julkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtajana sekä on mukana monissa tiedeviestinnän kansainvälisissä tehtävissä. - Yliopistojemme tiedottaminen, mm. tiedotuslehdet ja erilaiset radiokonseptit ovat korkeatasoisia ja monipuolisia, Nuorteva aloitti. Hänen mielestään pitäisi kuitenkin pohtia enemmän, mihin yliopistojen tiedotustoiminnalla pyritään, mikä on kohdeyleisö, mikä on tutkijan rooli tiedonvälittäjänä, miten valitaan tiedotettavat asiat, miksi valitaan jokin tietty media. - Ilmeisesti koskaan ei ole toteutettu esimerkiksi yliopistojen tiedotusten arviointia. Nuorteva piti hyvänä, että Oulun yliopisto aloittaa piakkoin ensimmäisenä yliopistona tiedeviestinnän maisterikoulutusohjelman. Alan erikoisosaajista olisi kysyntää. - Suomessa eletään jossain määrin omassa maailmassaan. Meillä luottamus tieteeseen on aika suuri, tiedekeskustelumme on melko vaisua ja viestimien toimintaa ei oikein osata kyseenalaistaa. Jyväskylän yliopiston viestintäpäällikkö, psykologian tohtori Anu Mustonen kommentoi Nuortevan esitystä. Myös Mustonen piti tiedetoimittajien koulutusta tärkeänä. Hän toivotti arvioinnin myös tiedotusten puolelle tervetulleeksi. - Tiedeuutisilla ja asiantuntijoiden lausunnoilla on paljon kysyntää, ihmisillä on jatkuva tarve luotailla maailmamenoa. Suomessa tutkijat ovat aika hienosti havahtuneet toimimaan julkisuudessa, mutta yhä enemmän pitäisi avautua ulospäin. - Tiedotusten ja tutkijoiden pitää toimia yhdessä stereotypioiden poistamiseksi. Siksi tutkijoiden työn esittely on tärkeää. Mustosen mielestä vastuu viestinnässä on jokaisella tutkijalla. Tiedottajat "myyvät ja tulkkaavat". Mustonen kiitteli Professoriliiton alkuvuoden ilmoituskampanjaa. Hänen mielestään sellaista tarvittaisiin paljon enemmän. Lopuksi Anu Mustonen esitti kalvolla, mikä on uutinen tieteessä. Draama, ennätys, uutuus, ristiriita, tunne-elämys ovat seikkoja, joilla uutiskynnys ylitetään. Viestit välittyvät paljolti persoonien kautta.
(painetun lehden sivuilla 26-32) | |||||||||
