Taideopetusta ei voi tunkea muottiin

Kiristyneet tulostavoitteet ovat jopa tuplanneet opetusryhmien kokoja taideyliopistoissa. Taideopetusta on kuitenkin hyvin vaikea tunkea muottiin - taiteilijaksi kasvu on jokaisella opiskelijalla erilainen prosessi. Kolme Taideteollisen korkeakoulun lehtoria pohtii ohessa taideopetuksen erityispiirteitä.

Ulkona on elokuinen intiaanikesä. Taideteollinen korkeakoulu Helsingin Arabianrannassa on heräämässä uuteen lukuvuoteen: remontit alkavat valmistua, muutamia reppuselkäisiä ulkomaisia opiskelijoita pyörii käytävillä. Istumme kuppilassa keskustelemassa taideopetuksen erityispiirteistä. Mukana ovat lehtorit Helena Lupari, Elsa Ytti sekä Harald Arnkil.

Opetus taideyliopistossa eroaa monilta piireiltään tiedeyliopistoissa annettavasta opetuksesta. Suurin erottava tekijä on ehkä opetusryhmien koko: taidepuolella ryhmäkoot ovat pieniä, kontaktiopetuksen määrä on suuri ja massaluentoja on vähän.

- Resurssien pienentyessä ryhmäkoot ovat kuitenkin suurentuneet viime vuosina. Esimerkiksi maalauksen työpajoissa väkimäärä on tuplaantunut: nyt niissä on jo noin 20 opiskelijaa kun vielä 1980-luvun puolella oli alle 10 hengen ryhmiä. Isoissa ryhmissä heikommat putoavat helposti kelkasta, kertoo taidekasvatuksen osaston lehtori Elsa Ytti.

- Tulostavoitteet korostavat isoja ryhmiä ja nopeutta, mutta sopiiko se taideopetukseen. Taiteilijaksi kasvu on jokaisella opiskelijalla erilainen prosessi. Muotittaminen eri sovi meille, korostaa Helena Lupari. Hän toimii lehtorina muoti- ja tekstiilitaiteen osastolla.

Kontaktiopetus ja henkilökohtainen ohjaus kysyy opettajalta paljon - ainaista valppautta, itsensä likoonlaittamista. Varsinaisia vastaanottoaikoja ei ole, niitä on kokeiltu, mutta ne eivät oikein toimineet. Pienessä korkeakoulussa ja pienillä osastoilla opiskelijoilla on matalampi kynnys tarttua opettajaa hihasta käytävillä tai kuppilassa.

- Tulostavoitteet korostavat isoja ryhmiä ja nopeutta, mutta sopiiko se taideopetukseen, kysyvät Harald Arnkil, Elsa Ytti ja Helena Lupari.

- Aina tavoitettavissa oleminen on välillä raskasta. Vastaanottoajoissa voisi olla sekä hyviä että huonoja piirteitä, taideosaston lehtori Harald Arnkil pohtii.

Opiskelija-aineskin on muuttunut vaativammaksi ja aktiivisemmaksi kuin joskus 80-luvulla.

- Silloin tuntui välillä siltä, että opettaja oli kuin tv-ruutu, josta kaadettiin tietoa ja opiskelijat vaihtoivat kanavia. On erittäin positiivinen asia, että opiskelijat on nyt innokkaampia ja vastaanottavaisempia, vuodesta 1978 korkeakoulun erilaisissa viroissa ollut Helena Lupari tähdentää.

- Opiskelijat ovat myös alkaneet käyttää aikansa tehokkaammin, Ytti lisää.

Määräaikaiset kaudet ja markkinapellet

Taideopetuksen erityispiirteenä voi myös pitää määräaikaisten virkojen suurta määrää. Taideteollisen korkeakoulun 35 professorista vain 7 on toistaiseksi nimitettyjä ja samasta määrästä lehtoreita on 11 vakinaisissa viroissa. Määräaikaiset virat ovat kolme- tai viisivuotisia.

- Alan pitkäntähtäimen kehittäminen vaatisi ehdottomasti pitempikestoisia virkoja. Tuntuu, että nimenomaan perusopetuksen arvostus on hieman hukassa, Helena Lupari huomauttaa.

- 10 vuotta sitten määräaikaisten ja vakinaisten suhde oli toisin päin. Ilmeisesti muutoksen taustalla on yhteiskunnan yleinen trendi. Laman myötä mentaliteetti muuttui ja lyhyet työsuhteet yleistyivät. Joillakin on vieläkin kumma kuvitelma, että sisältöjä voidaan uudistaa tuosta vain vaihtamalla miestä tai naista. Ja luullaan, että uusin tieto on jossakin talon ulkopuolella, Arnkil kummeksuu.

- Enemmän pitäisi saada näitä pitkänlinjan kulkijoita. Vasta sellaisella on taito nähdä, mitkä asiat vievät alaa todella eteenpäin. Liika poukkoilu on pahasta ja varsinkin kolmen vuoden määräaika on hirvittävän lyhyt, Ytti toteaa.

- Ihmisiä pidetään varpaillaan näillä lyhyillä kausilla. Homma on mennyt kurssien ja opettajien kilpailuttamiseksi. Pahimmillaan tilanne vie eräänlaisena markkinapellenä olemiseen mutta tempuilla ei kuitenkaan ole paljoakaan tekemistä varsinaisen sivistyksen ja opetuksen kanssa, Arnkil lisää.

Populistinen ote ei kuitenkaan kanna pitkälle. Monet opiskelijat ovat tulleet jälkeen päin sanomaan, että vasta valmistuttuaan he ovat ymmärtäneet tiettyjen kurssien arvon - sellaistenkin perusopintojen, jotka eivät opiskeluaikana tuntuneet kovin seksikkäiltä.

- Meidän pitää saada esiin opiskelijoiden luovuus ja antaa heille valmiuksia ajatella omilla aivoillaan. Uran huippu ei ole lopputyönäyttely vaan nuorille ihmisille pitää antaa eväitä kehittyä urallaan koko ajan ja olla parhaimmillaan vuosien kuluttua kun elämänkokemustakin on karttunut, Harald Arnkill painottaa.

Kokonaistyöaika kangertelee taideaineissa

Yliopistonlehtorien liitto teki maaliskuussa selvityksen kokonaistyöajan toimivuudesta (ks. Acatiimi 4/2001). Tulokset osoittivat, että aloittain vertailtuna taideaineissa kokonaistyöaikaan oltiin kaikkein tyytymättömimpiä.

- Kokonaistyöaika ei vain ota huomioon taideopetuksen erityispiirteitä. Systeemi ei kerta kaikkiaan sovellu taidepuolelle, Helena Lupari toteaa.

Opettajan suuri työpanos, henkilökohtaisen ohjauksen määrä, tulosvastuu, rahankeruu, hallinto, kokoukset ja kansainvälinen toiminta ja varsinkin opettaja/taiteililija/suunnittelijan valmistautuminen opetukseen ovat vaikeasti mitattavissa olevia asioita. Tehtäväkenttä laajenee, mutta opettajamäärä pysyy samana.

- Kokonaisrahoitus on pudonnut osastoilla ja ihmisistä revitään irti yhä enemmän. Luparin mukaan opettajakunta alkaa olla aika uupunutta.

Tulosohjaus ja rahoituksen yhä tiukempi kytkeminen tutkintojen määriin arveluttavat.

- Tulosohjaus on kalteva pinta, joka voi johtaa tutkintojen laadun heikkenemiseen. Jokaisen tutkinnon perusteella saatava rahoitus voi osoittautua elintärkeäksi, koska osastot ovat kovin pieniä. Näin on etenkin rahallisesti arvokkaiden tohtorintutkintojen kohdalla, Arnkil lisää.

Kehityksen seuraaminen on ilo

Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin - opettaminen myös antaa paljon.

- Työssä on parasta se, että huomaa oppilaassa tapahtuvan kehityksen. Välillä näkee ihan konkreettisesti, että nyt opiskelijassa tapahtuvan oivalluksen, Lupari hymyilee. Jaksamiseen auttaa myös se, että tuntee vievänsä alaa eteenpäin.

- Sanaton kiitos paistaa opiskelijoiden kasvoilta - suomalaiset ovat edelleen vähän kehnoja antamaan sanallista palautetta. Ulkomaisia opiskelijoita on nykyään meillä hyvin paljon ja he ovat yleensä hyvin tyytyväisiä, Lupari lisää.

Vuonna 2000 ulkomaisia opiskelijoita tuli TaiK:iin opiskelijavaihdon kautta 232. Yhteensä korkeakoulussa on 1567 opiskelijaa, joten kansainvälinen väri ja ilmapiiri ovat enemmän pinnalla kuin monissa muissa yliopistoissa. Rehtori Yrjö Sotamaa kirjoittaa vuoden 2000 vuosikertomuksessa, että TaiK on Suomen kansainvälisin yliopisto. Samaisen tekstin mukaan Taideteollinen korkeakoulu kasvoi 1990-luvun aikana Euroopan suurimmaksi taideteollisuuden yliopistoksi. Myös opettajat arvostavat kehitystä.

- TaiK:n huima merkityksen ja arvostuksen nousu viime vuosien aikana on ollut hyvin positiivinen tekijä. Lisäksi ulkoiset puitteet ovat kohentuneet huomattavasti ja kohentuvat koko ajan, lehtorit kehuvat.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että voimia riittää jälleen uuden lukuvuoden jaksamiseen.

Teksti ja kuvat: Kirsti Sintonen

(painetun lehden sivuilla 5-7)