Opetuksen arvioinnin
karu todellisuus
Sanottakoon se suoraan: selkäni köyristyy ja niskakarvani
nousevat pystyyn joka kerta kun silmiini osuu kurssiarviointilomake.
Ei, en minä arviointia vastusta. Se on olennainen osa nykyaikaista
akateemista opetusta. Valitettavasti arviointi on kuitenkin liian
usein joutunut hakoteille. Parhaimmillaan se on toisaalta väline,
jolla opiskelija voi kartoittaa omaa oppimistaan, toisaalta opettajalle
oivallinen kanava saada vinkkejä siitä, miten hän
voisi kehittää omaa opetustaan.
Vaan millainen onkaan se tavallinen todellisuus?
Useimmista näkemistäni arviointilomakkeista - ja niitä
on herra nähköön monta - puuttuvat tyystin kysymykset,
jotka koskisivat opiskelijan näkemyksiä omasta oppimisestaan.
Jos hänen omasta työpanoksestaan ylipäätään
tiedustellaan mitään, pyydetään häntä
ehkä ilmoittamaan fyysinen läsnäolonsa prosentteina
kurssin koko kestosta. Sitä enemmän lomakkeista löytyy
ns. opetukseen liittyviä kysymyksiä, mutta erittäin
usein ne kohdistetaan suoraan opettajaan ja jopa tavalla, joka
kyseenalaistaa niin opettajan älykkyyden kuin hänen
kykynsä toimia opettajan tehtävissä. Vai mitä
sanotte seuraavista esimerkeistä:
- Oliko opettaja valmistellut tuntinsa?
- Hallitsiko opettaja opetettavan asian?
- Käyttikö opettaja havaintovälineitä monipuolisesti?
- Esittikö opettaja asiansa ymmärrettävästi?
- Antoiko opettaja riittävästi palautetta?
- Oliko opettaja innostunut?
Vastausvaihtoehdoiksi tarjotaan yleensä viisiportaista asteikkoa,
joka on suunnilleen seuraavanlainen: 5 hyvin 4 jonkin verran 3
en osaa sanoa 2 melko vähän 1 ei lainkaan.
Kysyä sopii, miten opiskelija voisi kyetä arvioimaan
sitä työpanosta, jonka opettaja on kunkin tunnin eteen
tehnyt, tai sitä, miten hyvin hän tieteenalansa hallitsee.
Havaintovälineiden monipuolinen käyttö on suhteellinen
asia; se ei ole myöskään itseisarvo, vaan kulloisenkin
opetustilanteen luonteesta ja sisällöstä riippuva.
Entä mitä tarkoitetaan asian ymmärrettävällä
selittämisellä? Uusi, vaikea asia ei välttämättä
avaudu yhdellä tai kahdellakaan oppitunnilla. Entä kuinka
tarkkaan opiskelija itse on opetustilanteeseen paneutunut? Palautteen
riittävyys on sekin kovin yksilöllinen tunne. Subjektiivisuuden
huipentuma on kysymyksistä viimeinen. Mitä kukin tarkoittaa
käsitteellä innostuneisuus? Pitääkö opettajan
olla lavatähti ja jokaisen tunnin tuottaa katharsis ennen
kuin opiskelija suostuu valitsemaan vaihtoehdon numero viisi?
Valitettavan usein tällaisia arviointeja käytetään
lisäksi vallankäytön välineenä. Hallinto
saattaa vaatia lomakkeet itselleen. Se on voinut suoraan kerätä
opiskelijoilta palautetta ilman, että opettaja on edes saanut
nähdä lomakkeita. Tavalla tai toisella epämukaviksi
koetuista opettajista on jopa hankkiuduttu eroon vetoamalla yksittäisessä
lomakkeessa esitettyyn mielipiteeseen.
Odotan innolla sitä päivää, jolloin kuvailemani
tyyppiset arviointilomakkeet julistetaan julkisesti auttamattoman
vanhanaikaisiksi ja informaatioarvoltaan tyhjiksi. Mitä sitten
tilalle? Olen omassa opetuksessani ehtinyt muutaman kerran kokeilla
toisaalta portfolion, toisaalta oppimispäiväkirjakoosteen
teettämistä opiskelijoilla. Molemmissa opiskelijoiden
päähuomion on tarkoitus kiinnittyä omaan oppimiseen
sekä siihen, mitä yksilö itse on asian eteen tehnyt.
Raportit ovat olleet opettajalle erittäin antoisaa luetta
vaa ja herättäneet paljon ajatuksia siitä, miten
kehittää opetusta edelleen: tämäkö asia
tarvitsee tarkemman ohjeistuksen, tuonko työmuodon he kokevat
edesauttavan oppimista jne.. Tässä vain yksi esimerkki
käyttökelpoisesta ideasta. Asiantuntijat tietävät
tarjota lisää.
Leena-Maija Åberg-Reinke
Päätoiminen tuntiopettaja Leena-Maija
Åberg-Reinke on toiminut pitkään HY:n tuntiopettajayhdistyksen
puheenjohtajana, TTL:n opetustyöryhmän puheenjohtajana
sekä tuntiopettajien luottamusmiehenä.
(painetun lehden sivuilla 14-15)
|