Kotiryhmäopetus kehitti
kokemuksellista oppimista

Sen jälkeen, kun Henrik Gabriel Porthan aloitti Turun akatemiassa "pedagogisen seminaarin" aineenopettajille 1700 -luvun lopulla tai Uno Cygnaeus suomalaisen kansakoulun-opettajaseminaarin Jyväskylässä 1863, on opettajankoulutuksen ongelmia pohdittu jatkuvasti ja monelta kannalta. Useimmiten suurimmat ongelmat näyttävät olleen määrällisiä. Joskus opettajia on koulutettu liikaa, joskus taas on uhannut suuri opettajapula kuten juuri nyt vasta valmistuneen OPEPRO-selvityksen perusteella. Erityisesti miesopettajien suureen vajaukseen ja viroissa pysymiseen on kiinnitetty suurta huomiota. Korkeakoulupedagoginen näkökulma on harvemmin ylittänyt uutiskynnyksen.

Tässä artikkelissa tarkastelemme kuitenkin puhtaasti jälkimmäistä näkökulmaa sellaista uudistushanketta apuna käyttäen, jossa olemme olleet aktiivisesti mukana sekä suunnittelijoina että toteuttajina Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa. Aluksi muistelemme hiukan uudistushankkeen syitä ja eri vaiheita tuokiokuvina ja analysoimme sen korkekoulupedagogista soveltuvuutta nykyajan opettajiksi kouluttautuville; lähinnä heidän omista lähtökohdistaan.

Pois pitkistä luentosarjoista

1990-luvun alussa, kun hanketta ensikerran suunniteltiin osana jyväskyläläisen luokanopettajakoulutuksen tavanomaista opetussuunnitelman uudistamistyötä ei vielä puhuttu kotiryhmäopiskelusta. Kotiryhmäopetuksella tarkoitamme opetusmenetelmää, jossa kasvatustieteen opettaja, saa vuodeksi yhden kotiryhmän - noin 15 opiskelijaa - vastattavakseen. Kyseisen opettajan johdolla ryhmä suorittaa ensimmäisen vuoden 15 opintoviikon kasvatustieteen perusopintokokonaisuuden mukaan lukien opetusharjoittelut. Kasvatustieteen opinnoissa päätettiin toteuttaa kaksi toisiaan tukevaa - aluksi hieman radikaaliltakin tuntuvaa uudistusta samanaikaisesti:

1. "Luovuttiin" opintoja organisoivana determinanttina kasvatustieteen perinteisestä alajaosta: kasvatusfilosofiaan, kasvatuspsykologiaan, didaktiikkaan jne. Ja siirryttiin samalla opettajia paremmin palvelevaan ongelmakeskeiseen opintojen jaksotukseen: 1. Orientoituminen opettajan työhön ja toimintaympäristöön, 2.Yksilön ja ryhmän kohtaaminen, 3. Kasvun ja oppimisen ohjaaminen ja 4. Opettajan erilaiset toimintaympäristöt, teemoja vuosien myötä hiukan uudellen määritellen, mutta kuitenkin 4-5 perusteemaa säilyttäen. Nämä teemat päätettiin alun alkaen kytkeä myös voimassa oleviin opettajaharjoittelujaksoihin aina mahdollisuuksien mukaan.

2. Pitkistä luentosarjoista luovuttiin asteittain lähes kokonaan ja kaikessa opiskelussa opiskelija tuki ja turva oli toisaalta oma pienryhmä, mutta erityisesti kasvatustieteen eri osa-alueiden sisältöjä riittävästi hallitseva oma didaktikko: lehtori, assistentti, kasvatustieteen tai filosofian tohtori, joita - alun epäilyksistä huolimatta- löytyi riittävästi oman laitoksen piiristä tai muuten kampuksen lähituntumasta.

Kokemuksellinen oppiminen

Kotiryhmäopetuksen kehitysvaiheista voidaan mainita seuraavia erityispiirteitä:

- Uudistuksen kannattajiin liittyivät oitis Kasvatustieteen laitoksen professorit, jotka silloin toimivat tiedekuntaneuvostossa; uudistuksen vahvimmat epäilijät löytyivät Opettajankoulutuslaitoksen omasta henkilökunnasta. Vasta luettuaan opiskelijain oman pedagogisen ajattelun kehittyviä tuotoksia epäilijätkin liittyivät uudentyyppisen toteutuksen kannattajiksi ja entistä innokkaammiksi kehittäjiksi.

- Erityisesti ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat olivat tyytyväisiä siihen, että he heti pääsivät kouluihin, oman opetusrarjoittelunsa tyyssijoihin tutustumaan tärkeään opetussuunnitelmatyöhön, oppilaiden erilaisiin edesottamuksiin, opettajanhuoneen ilmapiiriin jne. tarvitsematta sitä ennen kuunnella ja tenttiä pitkiä kasvatustieteen luentosarjoja.

 

Kotiryhmän vetäjät KT Hannu Heikkinen (vas.), rehtori Sari Nissinen, KL Pekka Räihä, KT Pentti Moilanen ja KL Marja-Leena Husso keskinäisessä palaverissaan suunnittelemassa opetusharjoittelua.

Parin kolmen vuoden hapuilevan kehittämisjakson jälkeen siirryttiin varsinaiseen kotiryhmäopiskeluun, jota on toteutettu sekä luokanopettajaksi että aineenopettajaksi opiskelevien piirissä. Keskeistä tässä opiskelutyylissä on seuraavien käsitteiden ja ilmiöiden tarkastelu: kokemuksellinen oppiminen, aktiivinen oppiminen, dialogi, reflektio ja ryhmädynamiikka. Koulutuksessa mukana olleet historianopiskelijat, joiden kokemuksia seuraavaksi, ovat pitäneet kotiryhmäopetusta hyvin vastakkaisena perinteiselle yliopisto-opiskelulle. Aktiivinen osallistuminen keskusteluihin tuli monelle opiskelijalle yllätyksenä kuten yhden miespuoliselle opiskelijalle.

"Alkukankeuksien jälkeen kotiryhmäkeskustelut lähtivät mielestäni hyvin liikkeelle. Aluksi olin tietysti hiukan hämmentynyt, kun en oikein tiennyt miten tällaisisssa istuinnoissa tulisi menetellä. Itse kun olen tottunut yliopisto-opintojen aikana pääasiallisesti istumaan luennoilla passiivisesti ja kuuntelemaan proffien ym. enemmän tai vähemmän yliopiston henkilökuntaan kuuluvien kuivaa monotonista luennointia. Aktiivinen osallistuminen keskusteluun tuli täydellisenä yllätyksenä minulle itselleni. Tarkkailijasta tuli vihdoin aktiivinen osallistuja. Istunnoissa yllätyin suuresti, kun vastuu keskustelusta siirtyi koko ajan yhä enenevässä määrin meille itsellemme ja vetäjän rooli jäi monesti taustalle. Vetäjä ei mielestäni dominoinut liikaa keskustelua, vaan antoi meille suhteellisen vapaat kädet edetä asiassa eteenpäin. Saimme esittää omat mielipiteemme ja argumentoida niillä. Tämä oli aika yllättävää, että mielipiteemme ja kokemuksemme otettiin vakavasti ja niistä keskusteltiin sivistyneesti ilman suurempia kiihkoiluja."

Käsitteiden "tieto ja oppiminen" ulottuvuudet

Kotiryhmäopetuksen yksi keskeisimpiä tavoitteita on pohtia käsitteiden tieto ja oppiminen eri ulottuvuuksia. Nämä pohdinnat koettiinkin historianopiskelijoiden joukossa mielekkäiksi kuten seuraavat lainaukset osoittavat:

"Kasvatukselliset käsitteet kuten tieto ja oppiminen ovat saaneet paljon laajempia merkityksiä kuin olisin osannut kuvitellakaan vielä vuosi sitten. Oppiminen ei tapahdukaan hetkessä ja on sidoksissa moniin yllättäviin seikkoihin kuten muistiin, motivaatiotasoon ja ryhmän toimintaan." (miesopiskelija)

"Tiedon ja oppimisen käsitteet kokivat suuren muutoksen kuluneen vuoden aikana. Keskustelut pohjustivat ensin tiedon ja oppimisen rakentumista ja opetusharjoittelun myötä ne muuttuivat täydeksi todeksi.Huomasin usein oppitunnin jälkeen pohtivan sitä,miten esim. harjoitus tai tehtävä edisti/rajoitti oppilaan oppimista.Lisäksi pohdin paljon tiedon ja oppimisen suhdetta toisiinsa." (naisopiskelija)

Työskentely kotiryhmissä ei ollut vain pelkkää keskustelua ja argumentointia. Jokaiseen opetuskokonaisuuteen kuului toki kirjallisuutta ja kirjoitelmien laatimista. Painopiste oli kuitenkin keskusteluilla. Seuraava naisopiskelijan lausahdus kuvaa kotiryhmätyöskentelyn menetelmiä kattavasti: Tällainen keskusteluihin,pienmuotoisiin esityksiin ja esseiden kirjoittamiseen pohjautuva kotiryhmätyöskentely oli minulle ennestään vierasta, mutta kun siihen pääsi sisälle, se on ollut oppimisen kannalta erittäin hyödyllistä.

Kotiryhmätoiminnan tarkoituksena on ollut saada opiskelijat ajattelemaan ja kyselemään toimintojaan ja niiden taustoja. Aina niihin ei ole saatu vastauksia mutta laadukkaita kysymyksiä on herännyt. Ne ovat mietityttäneet opiskelijoita myös myöhemmässä vaiheessa kuten seuraavassa käy ilmi: Opetusmuodot olivat hyvin valittuja, keskustelun avulla huomattavan monet asiat painuivat paremmin mieleen ja herättivät ajatuksia jälkeenpäinkin. (naisopiskelija)

Tasapaino erilaisten opetusmenetelmien välille

Kaiken kaikkiaan historianopiskelijoiden kokemukset ovat hyvin myönteisiä. Osa tästä selittyy varmaan uutuuden viehätyksellä: kaikki oli niin erilaista kuin perinteinen yliopisto-opiskelu. Toki tässä toimintamallissa on heikkoutuensa kuten naisopiskelija osuvasti sanoo: Syksyn aikana tehdyt lukuisat itsearviointitehtävät alkoivat välillä hieman puuduttaa... Kouluttajien on vain löydettävä tasapaino erilaisten opetusmenetelmien välillä.

Kotiryhmätyöskentely koettiin hyvin vahvasti teoreettisen toiminnan vastakohtana, mikä ei ole ollut toiminnan tarkoitus. Kotiryhmätyöskentelyllä on vahva teoreettinen perusta muun muassa kokemuksellisessa oppimisessa, dialogopedagogiissa ja ryhmädynamiikassa. Mutta 15 opintoviikon kasvatustieteen pedagogiset opinnot pitää ymmärtää johdantona omalle opettajuudelle, ei pelkkinä erilaisten teorioiden ulkoaopetteluna, vaan kiinnostuksen herättäjänä opettajalle tärkeiden ilmiöiden kuten oppimisen, tiedon, totuuden ja vuorovaikutuksen maailmaan. Tätä kautta syvempi teoreettinen ymmärrys voi löytää paremmin paikkansa opiskelijoiden joukossa.

Vuosituhannen vaihtuessa koettiin seuraava merkittävä edistysaskel uudistuksen tiellä, kun tiedekunnan päätöksellä Kasvatustieteen pedagogiset perusopinnot laajenivat Jyväskylän yliopiston Avoimen yliopiston opintotarjontaan. Ne eivät suinkaan takaa avoimen yliopiston opiskelijan suoraan pääsyä esimerkiksi tavoitellun luokanopettajakoulutuksen varsinaisiin opintoihin, mutta kun pääsy valintakokeen kautta onnistuu, korvaavat ne täysimittaisesti ne kasvatustieteen opinnot, joita tuossa koulutusohjelmassa muutenkin suoritetaan. Kasvatustieteen laitoksen vaatimusten mukaisesti suoritettuja opintoja on perinteisesti jouduttu vielä täydentämään muutaman opintoviikon verran esimerkiksi luokanopettajakoulutuksen perusopintoja toteutettaessa.

Kotiryhmäopetus leviää

Tätä artikkelia kirjoitettaessa kädessämme onkin Jyväskylän yliopiston Avoimen yliopiston opiskeluopas 2001-2002, jota toteutetaan paitsi täällä Keski-Suomessa myös äskettäin perustetussa Helsingin sivutoimintapisteessä. Sitä silmäillessä huomio kiinnittyy erityisesti siihen, että Kasvatustieteen perinteisen oppikirjapaketin lisäksi opiskelijat joutuvat lukemaan runsaasti alan tuoreinta kasvatusalan kirjallisuutta klassisemman kirjallisuuden lisäksi. Voi jopa perustellusti sanoa, että Suomessa on valtakunnallinen yliopisto kasvatustieteen alueella ja sitä toteutetaan paljolti sen kasvatustieteellisen ja psykologisen kirjallisuuden varassa, jota alan edustajat ovat viime vuosikymmeninä kynästään suurinpiirtein samankaltaisten oppimisnäkemystensä varassa kirvoittaneet.

Opiskelun lopputulos on mainitussa oppaassa kiteytetty haastavaan muotoon:

"Lopputulos on lähiopiskelun, etäopiskelun ja opettajaharjoittelun yhdistelmä, jossa erilaiset oppimisen tavat nivoutuvat toisiinsa. Opinnoissa käytetään tietoisesti ryhmää oppimisen välineenä opettajankoulutuslaitoksen kotiryhmäopetuksen tapaan. Toisaalta opintoihin liittyy myös hyvin itsenäisiä ja omatoimisia oppimistehtäviä. Opintojen ytimen muodostaa opettajaharjoittelu, jossa teoria ja käytäntö kietoutuvat toisiinsa."

Selvää halukkuutta on toteuttaa opettajaksi opiskelua tämäntapaisen mallin mukaan myös Tallinnan Pedagogisessa yliopistossa, jonka professorit ja didaktikot ovat vuosien 2000 - 2001 aikana käyneet pariinkin otteeseen tutustumassa maamme kansainvälisesti korkeatasoiseksi tunnustettuun opettajankoulutukseen useissakin opettajankoulutusyksiköissä. Myös laitoksemme henkilökuntaa on ollut kertomassa tallinnalaisille opettajille heidän täydennyskoulutuksessaan kotiryhmätyöskentelystä.

Kirjoittajista Jouko Kari toimii Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen kasvatustieteen, erityisesti opettajankoulutuksen professorina ja Pekka Räihä saman laitoksen kasvatustieteen tutkimusassistenttina ja sen ohella kotiryhmäopettajana.

(painetun lehden sivuilla 18-20)