Oi suuri ja mahtava virtuaali!
Suomella on strategia. Strategian lähtökohtana on visio,
jonka mukaan:
Vuoteen 2004 mennessä Suomi on maailman kärkimaiden
joukossa oleva osaamis- ja vuorovaikutusyhteiskunta. Menestys
perustuu kansalaisten tasa-arvoiseen mahdollisuuteen opiskella
ja kehittää omaa osaamistaan sekä käyttää
laajasti tietovarantoja ja koulutuspalveluja. Tasokas, eettisesti
ja taloudellisesti kestävä verkostopohjaisen opetuksen
ja tutkimuksen toimintatapa on vakiintunut. (Koulutuksen ja
tutkimuksen tietostrategia 2000-2004)
Yliopistokoulutuksen osalta tätä osaamista jaetaan
ja lisätään ja vuorovaikutusta harjoitetaan virtuaalisesti,
verkon välityksellä. Verkkopohjaiset ns. uudet oppimisympäristöt
ovat jo pitkään tehneet tuloaan ja monet ovat ne konsultit
ja ohjelmistofirmat, jotka ovat rahoiksi näillä lupauksilla
lyöneet. Sillä kukapa uskaltaisi jäädä
kehityksen kelkasta, päättää olla ottamatta
käyttöön huomenna vanhentuvaa tekniikkaa, olla
hukkaamatta henkilöstön aikaa koulutukseen, joka on
vanhentunut jo seuraavana vuonna, sanalla sanoen, tuhlata aikaa
ja rahaa ennen kuin edes ymmärretään mitä
ja milloin haluttaisiin tehdä? Ei ainakaan kukaan edistyksellinen
päättävässä asemassa oleva, jonka etuoikeutena
on vielä säilyttää ymmärtämättömyys
ruohonjuuritason toiminnoista, kuten vaikkapa päivittäisestä
opetuksesta tai sen suunnittelusta. Siispä tervetuloa, virtuaaliyliopisto!
Koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategian 2000-2004 toimeenpanosuunnitelmassa
virtuaaliyliopiston tavoitteeseen todetaan päästävän
mm. yhdistämällä tutkimustieto ja pedagoginen asiantuntemus
korkeatasoisiin yhteistyöverkostoihin. Kuulostaako tutulta?
Mitäköhän ne tutkijat ja opettajat yliopistoissa
ovat perinteisesti tehneet?
Virtuaaliyliopistorahoitus on pois
muulta korkeakoulutukselta
Suomen virtuaaliyliopiston rahoitus on pois muulta korkeakoulutukselta.
Opiskelijamäärät kasvavat samalla kun henkilökuntaa
de facto supistetaan. Rahaa ei ole siellä missä sitä
tarvittaisiin ja sitä on siellä missä vain muutamat
sitä käyttävät. Opetusministeriön tapa
ohjata yliopistojen toimintaa tuo väistämättä
mieleen muutamia esimerkkejä viime vuosituhannen suunnitelmatalouksista,
joissa tehtiin viisivuotissuunnitelmia piittaamatta lainkaan siitä,
mitä mieltä tuotantoyksiköt olivat niille asetetuista
tavoitteista. Tämä kaikki on saatu aikaan yksinkertaisesti
jakamalla yliopistojen rahaa niin, että perustoimintojen
rahoitusta ohjataan puuhasteluun mitä hauskimpien hankkeiden
parissa. No, kuluuhan sitä aikaa, rahaa ja joillakin varmasti
tupakkiakin niissä hommissa, mutta varsinaista opetusta on
toistaiseksi saatu aikaan varsin vähän.
Mitä tulee tapahtumaan virtuaaliyliopistohankkeille ja sitä
kautta koko yliopisto-opetukselle siinä vaiheessa, kun nokialainen
talouden kasvu lopulta taittuu? Ilman taloustieteellistäkin
asiantuntemusta voi sanoa, että paremmaksi yliopistojen taloudellinen
tilanne siitä tuskin muuttuu.
Mikä virtuaaliyliopistossa on sitten niin mahtavaa? Uusi
oppimiskäsitys, avoimuus, jaettu oppiminen, jaettu asiantuntijuus
- kaikki nämä ja monet muut termit ovat panneet monen
pään pyörälle. Ihminen ei kuitenkaan ole ottanut
mitään ratkaisevaa harppausta evoluutiossa, eivätkä
oppimiskäsityskeskustelussa taas kerran kierrätettävät
vanhat ideat muuksi muutu vain termejä modifioimalla. Oppiminen
ja opettaminen ovat edelleenkin kovaa työtä edellyttävää
vuorovaikutusta.
Yritysmaailma ja kaupallisuus
e-oppimisdiskurssin takana
Monomaaniseen suomalaiseen keskustelukulttuuriin kuuluu se, että
yksi asia tai termi hallitsee tietyn alan keskustelua. Nyt asiaan
kuin asiaan liitetään pieni e-kirjain ja sillä
kuvitellaan saavutetun jotakin uutta. E-oppiminen ja koulutusteollisuus
ovat jo jonkin aikaa dominoineet keskustelua. Yliopistojen ja
erityisesti yliopistojen tutkimus- ja opetustyötä tekevien
tulisi kuitenkin muistaa, että tätä diskurssia
ajaa ennen kaikkea yritysmaailma, joka pyrkii rahastamaan koulutussektoria
parhaansa mukaan. Aikaisemmin se on ollut ilmaisen koulutuksen
antavassa Suomessa vaikeaa, mutta e-oppimisajattelu silottaa tietä
kaiken koulutuksen kaupallistamiselle.
Idealistiset ajatukset tasa-arvoisista kansalaisista informaatioyhteiskunnassa
toteutuvat kyllä suurimmissa kasvukeskuksissa ja yliopistojen
kampusverkkojen käyttäjien keskuudessa. Eli ne, joilla
jo on pääsy tietoverkkoihin, tulevat olemaan tasa-arvoisempia
kuin toiset. Verkkoyhteyksiä kun ei kannata periferioihin
rakentaa, eivätkä yhteiskunnasta ja sen rakentamilta
tiedon valtateiltä syrjäytyneet näitä palveluja
olisi edes käyttämässä. Rahan kielellä
sanoen, ostovoima ja markkinat eivät jakaudu tasa-arvoisuuden
aatteen perusteella.
Viime aikojen yliopisto-opetuksen tasosta käytyä keskustelua
on hallinnut tuttu syyttämisen ja puolustamisen vuoropuhelu.
Mielipiteiden vaihto sinällänsä on tervetullut
asia, mutta se ei muuta yliopistoille budjetissa suunnattua rahoitusta.
Ilman lisäresurssointia yliopisto-opetus ajetaan entistä
suurempiin vaikeuksiin. Kysymys on poliittisista ongelmista, ei
opetuksen laadun ongelmista.
Leo Pekkala
KT, mediakasvatuksen yliassistentti,
Lapin yliopisto
(painetun lehden sivuilla 21-22)
|