Suhtautuminen yliopisto-opetukseen on jotenkin mielenkiintoista. Siinä missä yliopistolaitosta muuten on muokattu koko 90-luku tehokkaammaksi ja mitattavammaksi, opetuksen uudistamiseksi on osoitettu vain vähän vakavasti otettavia aikomuksia. Opetus koetaan opettajien yksityisasiaksi, johon puuttuminen on jotenkin epäsopivaa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana ihmisten oppimista koskeva ymmärrys on merkittävästi lisääntynyt ja yliopistojen toimintaympäristö muuttunut. Tästä on kuitenkin suodattunut varsin vähän vaikutteita yliopistojen arkikäytäntöön. Yliopiston toimintamuodoista esimerkiksi luento-opetus on syntynyt vastaamaan tilanteeseen, jossa sopivaa kirjallista materiaalia ei ole saatavilla. Tällöin on mielekästä, että opettaja puhuu suurelle ryhmälle, josta kukin laati itselleen muistiinpanot opetuksen sisällöstä.

Nyttemmin kirjapainon ja kopioimisen lisäksi myös sähköinen viestintä on kehittynyt huimasti, ja luennointia ei useinkaan voida perustella ainakaan samalla motiivilla. Pikemminkin voisi arvioida, että kontaktiopetuksen muokkaaminen vuorovaikutukselliseksi ja laadulliseksi kohtaamiseksi olisi mielekkäämpää sekä opettajalle että opiskelijalle. Kyseessä on kuitenkin asia, joka ei ole liikkeessä juuri nyt.

Opetuksen kohderyhmä muuttunut
rajusti vuosien aikana

Toinen seikka, joka ei ole säilynyt ennallaan, on yliopisto-opetuksen kohderyhmä. Kun yliopistokoulutusta on laajennettu voimakkaasti, erilaistumista on tapahtunut myös oppimisvalmiuksien suhteen. Yliopistossa, jossa opiskeli viisi prosenttia ikäluokasta ei opetuksen laadulla ollut juuri merkitystä, kunhan opiskelijoiksi oli valittu itseohjautuvimmat ja motivoituneimmat hakijat. Sen sijaan tarjottaessa koulutusta moninkertaiselle joukolle, opettajilla pitää olla valmiuksia eriytyneiden opetus- ja ohjaustarpeiden kohtaamiseen.

Miksi muuttuneeseen tilanteeseen ei sitten ole reagoitu? Ainakin viime aikoina päällimmäinen syy on ollut kannustimien puuttuminen. Yliopistojen kannalta keskeisten rahoituskriteerien suhde hyvään opetukseen on niin etäinen, ettei ohjausvaikutus riitä opetuksen määrätietoisen kehittämisen virittämiseen. Vielä olennaisempaa on kuitenkin henkilökohtaisen kannustimen puuttuminen. Opetukseen panostaminen ei tunnu ajankäytöllisesti uskottavalta vaihtoehdolta tutkimusansioiden kartuttamiselle.

Aito mahdollisuus osallistua keskeisiin työtehtäviin liittyvään koulutukseen olisi nähtävä myös opetushenkilökunnan oikeutena. Se paitsi mahdollistaa töiden hyvän hoitamisen, myös lisää sen tuottamaa tyydytystä. Tässä suhteessa lyhytkestoinenkin koulutuskin voi tuottaa mielenkiintoisia tuloksia.

Kollegapalaute on koettu kannustavana

Turun yliopistossa yliopistopedagogisen koulutuksen yhteydessä on järjestetty opettajien kollegapalauteharjoituksia, joissa kurssilaiset seuraavat toistensa opetusta ja antavat siitä palautetta. Harjoituksista kootun palautteen analyysi antaa suuntaa yksinkertaisen pedagogisen tuen vaikutuksista. Suurin osa palautteen saajien oppimiskokemuksista liittyi yksittäisten opettamisen osa-alueitten kehittämiseen. Lähes yhtä paljon oli kuitenkin vähemmän konkreettisia positiivisia kokemuksia. Opettajat kokivat palautteen kannustavana ja saivat vahvistusta omien opetusmenetelmiensä käyttökelpoisuudelle.

Myös palautteen antajat oppivat harjoituksessa. Keskeistä ei ollut yksittäisten opetusmenetelmien saaminen kollegoilta, vaan opettamisen pohtiminen. Palautteen antajat rupesivat harjoituksen kautta reflektoimaan omaa opetustaan ja vielä useammin ryhtyivät pohtimaan palautteen antamiseen ja opettamiseen liittyviä asioita yleisemmällä tasolla.

Kollegapalaute ja muu järjestelyiltään yksinkertainen oman työnsä kehittäminen on kannatettavaa, mutta kuten muussakin yliopistollisessa toiminnassa, omatoiminen oppiminen edellyttää perusteiden riittävää hallintaa. Siksi olisi olennaista panostaa viidentoista opintoviikon laajuisiin yliopistopedagogiikan kursseihin ja siihen, että kursseille laadittaisiin valtakunnallisesti vertailukelpoiset puitteet.

Virtuaaliopetus enteilee uutta ajattelua

Tässä työssä myös virtuaaliyliopistolla on oma sijansa. Kun virtuaalisen opetuksen yksi tuleva tehtäväkenttä on työn ohessa tapahtuva opiskelu, yliopistojen henkilökunnan kouluttaminen on tässä suhteessa paras mahdollinen harjoittelukohde. Toisaalta virtuaalisen opetuksen väistämättä tuoma tarve opetushenkilökunnan koulutukselle ja jatkuvalle tuelle luo käytäntöjä myös muille opettajien tukipalveluille. Ja ihan merkityksetöntä ei liene sekään, että virtuaaliopetus tarjoaa konkreettisia ja vanhasta poikkeavia keinoja meritoitua opetusansioiden kautta.

Myös opiskelijan kannalta virtuaaliopetus enteilee uudenlaista ajattelua yliopistoissa. Uudentyyppisten opetusmenetelmien lisäksi se ilmentää halua ottaa opiskelu paremmin haltuun. Siinä missä tenttikirjoista keskustellaan nykyään korkeintaan opiskelijakahviloissa ja opiskelijoiden saamasta ohjauksesta valtaosa tulee tutkimusten mukaan kanssaopiskelijoilta, näitä asioita olisi mahdollista saada näkösälle. Tällainen uusien alueiden nostamien institutionaalisen toiminnan piiriin sopii hyvin nykyiseen yliopistopolitiikkaan ja lisää arvatenkin myös tehokkuutta. Yliopisto-opetuksessa tuskin kuitenkaan tapahtuu mitään mullistavaa muuten kuin pedagogisen koulutuksen laajentamisen kautta.

Kirjoittaja Lauri Luoto on Suomen ylioppilaskuntien liiton koulutuspoliittinen vastaava.

(painetun lehden sivuilla 23-24)