Opetustaidot eivät korvaa puutteita tieteellisessä
pätevyydessä
Helsingin Sanomat (20.8.) kirjoitti opetustaitojen vähäisestä
arvostuksesta yliopistoissa. Kirjoituksessa pahoiteltiin sitä,
että virkoihin valittaessa tieteelliset ansiot ovat ensisijaisia
kriteerejä. Siinä rinnastettiin yliopistonopettajan
työtä muissa oppilaitoksissa tehtävään
opetustyöhön.
Yliopistollisiin virkoihin ei edellytetä varsinaista opettajankoulutusta
ja ensisijainen valintakriteeri niihin on tieteellinen pätevyys.
Tässä suhteessa yliopistot todella ovat poikkeuksellisia,
sillä muissa oppilaitoksissa edellytetään muodollista
opettajan kelpoisuutta mutta ei yleensä tieteellistä
pätevyyttä. On kuitenkin muistettava, että yliopiston
tehtävä on tieteellinen tutkimus ja siihen perustuvan
opetuksen ja sivistyksen antaminen. Millään muulla oppilaitoksella
ei ole velvoitetta uuden tiedon tuottamiseen samassa mielessä
kuin yliopistolla. Tästä yliopiston erityisvelvoitteesta
seuraa luonnollisena jatkeena, että yliopistossa toimivilla
opettajilla täytyy ensisijaisesti olla riittävä
tieteellinen pätevyys. Siksi ansioitunutta tutkijaa arvostetaan
enemmän kuin hyvää opettajaa. Ihanne tietysti olisi,
että ansioituneet tutkijat olisivat myös hyviä
opettajia - monet kyllä ovatkin. Mutta pelkästään
opetusansioilla pätevöityneille henkilöille muut
opetusalan sektorit kuin yliopisto ovat huomattavasti luontevampia
työpaikkoja. Monet niistä, esim. ammattikorkeakoulut,
tarjoavat myös yliopistoa paremman ansiotason.
Pitkästyttävä luennoitsija voi olla hyvä
ohjaaja
Helsingin Sanomissa annettiin ymmärtää, että
yliopistossa olisi tutkijoita, joita ei "tulisi pakottaa opettamaan".
Tällaisia tutkijanvirkoja ei ole. Lähes kaikkiin yliopistollisiin
virkoihin sisältyy sekä opetusta että tutkimusta,
poikkeuksia tietysti on, esimerkiksi perusopetusta antavat kieltenopettajat.
Helsingin yliopistossa on parhaillaan käynnissä virkarakenneuudistus,
jonka yhtenä osana on mm. aiemmin pääsääntöisesti
opetustehtäviä sisältäneiden lehtorin virkojen
muuttaminen yliopistonlehtorien viroiksi. Yliopistonlehtorien työnkuvaa
voidaan suunnata joustavasti tutkimukseen ja opetukseen. Ulkopuolisesta
voi tuntua oudolta se, että opettajien edellytetään
tekevän myös tutkimusta. Tutkimuksen teko on kuitenkin
tae siitä, että opettaja kehittää aktiivisesti
omaa alaansa ja ylläpitää metodisia tutkimuksentekovalmiuksia.
Näitä molempia hän myös opettaa. On siis lopulta
yliopisto-opetuksen laadun kannalta hyväksi, että opetushenkilöstö
tutkii.
Helsingin Sanomat (20.8.) käsitteli yliopisto-opettajien
tehtäviä hyvin kapea-alaisesti; opettaja nähtiin
tylsänä kalvosulkeisia pitävänä luennoitsijana
tai "opetusmenetelmien hallitsijana" (mitä se sitten
tarkoittaakin). Työ ei ole yksinomaan luennointia. Opettajat
vetävät myös harjoituskursseja, tarkastavat opiskelijoiden
harjoitustöitä ja tutkielmia jne. Olennainen osa työtä
on opiskelijoiden ohjaaminen opintojen eri vaiheissa. Proseminaarit,
pro gradujen ja väitöskirjojen ohjaus työllistävät
huomattavasti henkilökuntaa. Kun opettajien taitoja arvioidaan,
tulisi muistaa myös nämä työtehtävät.
Pitkästyttäviä luentoja pitävä professori,
joka ei hallitse "opetusmenetelmiä", voi olla kuitenkin
innostava ja kannustava gradujen ja väitöskirjatöiden
ohjaaja. Ja toisinpäin, hyviä luentoja pitävä
opettaja saattaa jättää graduntekijänsä
vaille tukea ja apua. Juuri ohjaustehtävät ovatkin sellaisia,
joissa tieteellinen ansioituneisuus palvelee selkeimmin opetusta:
useinhan tutkimuksellisesti orientoituneet henkilöt ovat
hyviä tutkielmien ohjaajia.
Ohjausta antavien henkiöiden lisääminen
on ainoa ratkaisu
Yliopistojen opiskelijamäärät ovat kasvaneet mutta
opetushenkilökunnan määrä ei. Opetuksesta
on tullut enemmän massaopetusta. Luennot ovat keino opettaa
suuria joukkoja kerralla. Jos luennoitsija on innostunut asiastaan
ja on valmistellut huolellisesti opetuksensa sekä ottaa kuulijansa
huomioon - vaikka heitä olisi paljonkin - ei luento ole sen
huonompaa opetusta kuin mikään muukaan. Päinvastoin,
opiskelijat nauttivat hyvästä luennosta ja kokevat oppivansa.
Se on tehokas tapa tiedottaa tieteenalan perusteista. Vähättelemättä
kirjojen lukemisen merkitystä väittäisin, että
omaehtoinen tai ryhmätyömuotoinen alan perusteiden opiskelu
ja "konstruointi" on liian hidasta ja saattaa johtaa
subjektiivisiin ei-toivottuihin tulkintoihin opiskeltavasta aineksesta.
Opettajalle luento on hyvin vaativa ja työläs opetusmuoto.
Silti se ei ole kovin muodikasta; osa konstruktivismin nimeen
vannovista tutkijoista on julistanut sen lähes pannaan. Tietenkään
luennot eivät saa olla ainoaa opetusta, lisäksi tarvitaan
opiskelijalähtöisempiä näkökulmia.
Yliopisto-opetuksessa on kieltämättä puutteita
kuten muussakin opetuksessa. Yliopistossa tutkimus nähdään
sillä tavoin ensisijaisena tehtävänä, että
kaikki opettajat eivät pidä tärkeänä
opetukseen panostamista. Kaikilla ei ole myöskään
riittäviä pedagogisia taitoja, joten täydennyskoulutusta
tarvitaan edellyttäen, että sillä tosiaan voidaan
parantaa opetuksen laatua ja etenkin oppimistuloksia. On kuitenkin
muistettava, että opetuksen laatuun vaikuttaa opetettavan
aineksen sisällön hallinta sitä enemmän, mitä
ylemmän tason oppilaitoksessa opetusta annetaan. Lastentarhanopettajan
opetukseen vaikuttavat ratkaisevasti pedagogiset taidot, ei niinkään
opetettavan asian hallinta. Mutta olisiko asia toisinpäin
yliopistossa? Selvää ainakin on, että pelkästään
yliopistonopettajan muodollisen pätevyyden tai yliopiston
uskottavuuden lisäämiseksi hankittu pedagoginen täydennyskoulutus
on hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Ehkäpä sisällöllinen
pätevöityminen saattaisi tehokkaammin parantaa opetusta?
Opiskelijoiden ohjaamisessa on puutteita, minkä takia monen
opiskelijan opinnot pysähtyvät tai viivästyvät
gradu-vaiheessa. Ohjaustyö on yksilöllistä ja vie
paljon aikaa, siksi sen antaminen suurille opiskelijajoukoille
on ongelmallista. Ohjausta antavan henkilöstön määrän
lisääminen on ainoa ratkaisu ongelmaan. Vaatimaton osaratkaisu
saattaisi kuitenkin olla gradujen aihepiirien suuntaaminen selkeästi
samoille alueille, kuin millä ohjaaja itse tekee tutkimusta.
Tällöin tutkimus ja opetus lähentyisivät toisiaan,
graduntekijä saisi asiantuntevaa ohjausta ja riski opintojen
keskeytymisestä pienenisi. Ainakin joissakin laitoksissa
on vallalla myös vanhanaikainen käsitys gradusta itsenäisenä
työnä, jota ei ole syytä "liikaa" ohjata.
Pro gradu -tutkielma on tietenkin itsenäinen opinnäyte,
mutta samalla se on harjoitelma loogiseen ja kriittiseen ajatteluun.
Näihin taitoihin opiskelijan tulee saada, mielellään
ansioituneiden tutkijoiden antamaa, ohjausta.
Tuottavatko uudistukset todella
parempaa oppimista?
Tällä kirjoituksellani en halua aliarvioida kaikkia
niitä, jotka ponnistelevat parantaakseen opetusta ja oppimistuloksia.
Päinvastoin, se joukko, johon mielestäni itsekin lukeudun,
ansaitsee täyden tuen työlleen. Epäilen vain keinoja,
joita nykyisin ahkerasti markkinoidaan. Tuottavatko verkkoympäristö
ja lukuisat erilaiset opetuksen kehittämiskokeilut todella
parempaa oppimista? Parantaako opettajan saama yliopistopedagoginen
koulutus oikeasti oppimistuloksia? Vai uskommeko sokeasti
siihen, että kaikki uusi on aina parempaa kuin entinen? Ehkä
"opetuksen kehittäminen" on johtanut meidät
uskomaan (perusteettomaan?) positiiviseen lopputulokseen. Jospa
se korvattaisiin termillä "opetuksen parantaminen",
joka sisältää selkeämmän vaatimuksen
siitä, että aikaisempaan verrattuna tulisi opetuksen
olla todella parempaa.
Opetuksen laatu on myös ongelmallinen käsite, jota
on hankala mitata. Usein tyydytään opetuksen arvioinnissa
keräämään opiskelijoiden näkemyksiä
asiasta. Opiskelijoiden kokemuksia ei ole syytä vähätellä.
Miellyttävä opiskeluilmapiiri parantaa varmasti oppimistuloksia.
Opetuksen laatuun tulisi sisällyttää kuitenkin
myös "kovat", objektiivisesti mitattavat oppimistulokset.
On aivan mahdollista, että anniltaan vaatimatonkin kurssi
saa opiskelija-arvioinneissa korkean statuksen, jos opetus on
ollut selkeää ja vuorovaikutteista. Jos kurssi ei ole
kuitenkaan lisännyt opiskelijoiden tietoja ja tai taitoja,
on "opetuksen korkea laatu" hyvin kyseenalaista.
Kuuluisiko yksinkertaisiin opetuksen parannuskeinoihin vain entistä
huolellisempi opetuksen valmistelu, ilmaisutaitojen kohentaminen
ja paneutuvampi ohjaus? Voisiko ystävällismielinen asennoituminen
opiskelijoihin olla jonkinlainen muutoksen alku? Ainakin opiskelijoiden
kommentit huonosta opetuksesta liittyvät aika usein opettajan
persoonallisiin ominaisuuksiin pikemminkin kuin siihen, että
opettaja ei hallitse luennointia. Tavallisia valituksen aiheita
on aliarvioiva kohtelu ja joskus jopa "simputus".
Kontaktiopetus (luennot, harjoitukset) on kaikkein näkyvin
osa yliopisto-opetusta. Se on kuitenkin vain yksi osa opettajan
laajaa työkenttää. Opetustaitoja on arvioitava
monipuolisemmin, mihin opetusportfolio antaa nykyisin myös
hyvät mahdollisuudet. Silti laajasti arvioitunakaan hyvät
opetustaidot eivät voi korvata puutteellisia tieteellisiä
ansioita.
Juhani E. Lehto
FT, kasvatustieteen lehtori
Helsingin yliopisto
(painetun lehden sivuilla 25-27)
|