• pääsivu
  • sisällys
  • Matti Kamppinen on Turun yliopiston lehtori, tosin virkavapaalla ja Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen johtajana.

     

    M A T T I K A M P P I N E N

    Samassa veneessä


    Akateemisten kesä alkaa olla lopuillaan. Toiset, erityisesti uratietoiset juuri väitelleet broilerit ovat paikanneet tiedoissaan olevia virtahevon mentäviä aukkoja, kirjoittanet artikkeleita ja rampanneet kokouksissa ympäri maailmaa, toiset ovat jo luovuttaneet tietäen hankkeen aiheuttavan vain lisää ahdistusta ja kypsyneet ihmisinä pitkin kesää eli lomailleet.

    Loma on vaarojen aikaa. Kotitalouksien jo sinänsä riskialttiit ympäristöt vaihtuvat vielä vaikeammin ennustettaviin mökkeihin ja veneisiin. Ensi näkemältä uskoisi että lomailu lisää aviollisia ongelmia ja perheiden hajoamisia, lomalla kun joutuu katselemaan muuta perhettä enemmän kuin mihin on talven mittaan tottunut. Mitä vielä! Mökit ja veneet ovat ainakin köyhillä akateemisilla sen verran manuaalisia ettei askaroinnin, kurssissa pitämisen ja perustarpeiden tyydyttämisen päälle juuri jää ylimääräistä aikaa. Pääsääntöisesti loman aikana kohdataan sen tason haasteita kuten lentomuurahaiset, mökin maalaus, oluen rahtaaminen saareen, perheen voimalla veneily, rantautuminen sivutuulessa ja niin edelleen, että kaikki talven aikana kasaantuneet ihmissuhdeongelmat kutistuvat merkityksettömiksi kääpiöiksi. Huoleen on syytä, jos teknologian parantuessa ja varallisuuden kasvaessa mukavuudet lisääntyvät ja lomavälineistä tulee liian helppoja käyttää. "Big mistake", kuten meidän intellektuellien suosikkinäyttelijä Arnold Schwartzenegger tapasi sanoa.

    Yliopistolaitoksista varsinkin ne, joissa ihmissuhdeongelmat, yleinen apatia ja näköalattomuus samentavat ilman, voisivat ottaa oppia tästä ja mennä vaikka veneilemään. Mikään ei vahvista ajatusta samassa veneessä istumisesta kuin samassa veneessä istuminen. Turun yliopisto teki aikanaan kaukonäköisen henkilöstöpoliittisen päätöksen ja hankki Bengtskärin majakan käyttöönsä. Majakalla ovatkin sitten monet yliopistolliset yksiköt vierailleet ja varsinkin kovemmalla tuulella tulleet takaisin uusina ihmisinä, joille vanhat ongelmat eivät enää ole ongelmia. Tunnetaan tapauksia, että puhevälinsä kymmeneksi vuodeksi katkaisseet assistentti ja lehtori ääntelivät ystävällisesti toisilleen päästyään takaisin mantereelle. Huhutaan myös, että yksi professori näki asioiden todellisen laidan ja älysi viimeinkin poistaa väitöskirjansa johdantokurssin tenttivaatimuksista. Bengtskärin petollisen liukkailla rantakallioilla voi myös yrittää ratkoa ongelmia aivan uusilla tavoilla: "Hei herra professori, ihmeiden aika ei ole ohi, täällä aivan vesirajassa, jos oikein näen, siteeraataan Teidän väitöskirjaanne! Tulkaapa katsomaan aivan tuolla, missä vesi läiskyy kalliolle" ja vot jo on yksi kolleega vähemmän tai ainakin toisissa aatoksissa.

    Samassa veneessä istumisesta seuraa pitemmän päälle hankaluuksia. Yksi niistä on suomalaisten yliopistojen sisäänlämpiävyys, eli julkilausumaton normi, jonka mukaan talon sisältä tulleet hakemukset ovat etusijalla, varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillö aloilla. Kauan aikaa sitten, toiveikkaana ja kirkasotsaisena maisterina hain assistentin paikkaa eräästä toisesta yliopistosta. Soitin laitoksen kansliaan ja kysyin hakemuksen tekemisestä. Kansliassa tiedettiin kertoa että liitteitä on syytä olla laatikkokaupalla, koska talon ulkopuolelta tulevilla hakemuksilla on huonot mahdollisuudet. Oikeassa oli.

    Yhdysvalloissa on raikas käytäntö. Maisterin on mentävä muualle tekemään väitöskirjaansa, ja takaisin voi palata sitten joskus. Cornellin yliopiston professori, jolle oli kuvannut suomalaisia käytöntöjä, kysyi minulta ihmeissään, miten Suomen yliopistojen laitoksilla on varaa älylliseen sisäsiittoisuuteen. Vastasin, jotta meillä pienenä heimona on sisäsiittoisuus tavallaan myötäsyntyistä.

     

    (painetun lehden sivulla 32)