P E K K A P I H L A N T O

Koulutussetelit ja opetuksen maksuttomuus

Helsingin yliopiston rehtori Kari Raivio ehdotti avajaispuheessaan koulutussetelien etujen ja haittojen tutkimista. Eräiden päivälehtien pääkirjoittajat kannattivat ajatusta, mutta opetusministeri Maija Rask tyrmäsi sen. Helsingin Sanomien pääkirjoittaja arvosteli opetusministeriä siitä, että tämä torjui ehdotuksen oikopäätä ideologisin perustein. Opetusministeriöstä tähdennettiin, että asiaa on aikoinaan tutkittu ja päädytty kielteiseen tulokseen. Kun vielä ylioppilaskuntien liitto on torjunut hankkeen, sillä ei tunnu olevan menestymisen mahdollisuuksia.

Koulutussetelijärjestelmän tarkoituksena ei ole muuttaa yliopistojen rahoituksen kokonaismäärää, vaan tarjota sen nykytasoon nojautuen jokaiselle opiskelijalle laskennallinen rahoitusosuus koulutusseteleiden muodossa. Näiden avulla he sitten "maksaisivat" opintonsa yliopistoissa. Eräänä positiivisena vaikutuksena mahdollisesti olisi, että opiskelija mieltäisi nykyistä paremmin opetuksen maksavan jotakin. Samalla opiskelijalle koituisi enemmän vastuuta opintojensa etenemisestä. Lisänäkökohtana rehtori Raivio esitti, että ulkomaisille opiskelijoille ei koulutusseteleitä annettaisi, joten he joutuisivat kansainväliseen tapaan rahoittamaan opintonsa itse.

Opiskelijajärjestöt ilmeisesti pelkäävät, että kun opintojen rahoitus konkretisoituisi yksittäisen opiskelijan tasolle, opiskelija joutuisi monella tavalla "tulilinjalle": esimerkiksi jos yliopistojen rahoitusta kiristetään, se tuntuu heti opiskelijan saamassa setelinipussa. Opetusministeriä puolestaan nähtävästi kauhistuttaa, että "köyhä" opiskelija joutuisi ehkä olemaan ahkerampi kuin se, jonka isäpapan lompakko kestää pitemmänkin oleskelun yliopiston kirjoissa.

Mitä muita vaikutuksia uudistuksella olisi? Se lisäisi byrokratiaa, sillä jokaisen opiskelijan setelienkäytöstä olisi pidettävä kirjaa. Kun perusrahoituksen kertyminen liittyisi seteleihin, opiskelijoiden suosimat tiedekunnat ja aineet saattaisivat esittää vaatimuksia resurssien jakamisesta yliopiston sisällä setelimäärien perusteella, mikä aiheuttaisi monenlaisia ongelmia.

Uudistus saattaisi entisestään kiristää yliopistojen välistä kilpailua opiskelijoista. Seurauksena voisi myös olla se, että opiskelijat omaksuisivat "maksavan" asiakkaan roolin liiankin tosissaan, vaikka yhteiskunta olisikin edelleen todellisena maksumiehenä. Asiakas ei kuitenkaan ole onnistunut metafora, sillä asiakkaan rooliin eivät varsinaisesti kuulu työnteko ja vastuu. Muutoinkin yliopistokoulutuksen rinnastaminen kaupankäyntiin on sopimatonta. Hyödyllisempää olisi ymmärtää opiskelijan ja opettajan välinen asetelma valmennussuhteeksi: valmennettava ponnistelee ja hikoilee itse parantaakseen tuloksiaan - valmentaja vain ohjaa ja neuvoo.

Loppujen lopuksi suhtaudun varsin torjuvasti seteliehdotukseen. Yliopistolaitosta on jo kammettu tulosvastuullisuuden ja yleensäkin rahamittaisen ajattelun suuntaan aivan tarpeeksi. Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen totesi äskettäin, että yliopiston ei pitäisi unohtaa perustehtäväänsä, joka on sivistyksellinen. Todellakin, liiallinen markkina- ja hyötyajattelu kostautuu ennen pitkää nakertaessaan yliopistolaitoksen peruspilareita. Torjuva asenteeni koulutusseteleitä kohtaan on siis perusteiltaan osittain ideologinen, mutta tyystin erilainen kuin opetusministeri Raskin omaksuma.

Mielestäni opintojen maksuttomuuden ei pitäisi olla mikään loukkaamaton perusarvo. Yliopistolakia voitaisiin rukata vaikka heti niin, että ulkomaisilta opiskelijoilta perittäisiin opiskelumaksu _ mikäli edes lain muutosta tähän tarvittaisiin. Samoin rahoitettavaa opiskeluaikaa voitaisiin tarvittaessa lyhentää, jos opintojen tehostamisen tarvetta on. Mitään byrokratiaa lisääviä koulutusseteleitä ei näiden muutosten tekemiseksi tarvita - poliittinen tahto riittäisi.

(painetun lehden sivulla 14)