Tieteentekijä - markkinoiden
ja psyyken pakkoraossa?

Yliopistoista on tullut yrityksiä, joilta odotetaan tuloksia. Yrityksen yksiköt kilpailevat tuloksellisuudesta ja mitä parempi tulos, sen isommista resursseista on lupa ainakin haaveilla. Samaan aikaan virkaherrojen ja -rouvien pysyvät urat ovat mennyttä maailmaa: tutkijoiden ja opetushenkilökunnan työsuhteet ovat lyhyitä. Monet meistä työllistävätkin itsensä lyhytaikaisilla projekteilla. Eikä lyhytaikaisuus olekaan ongelma, kun osaa tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan.

Jos ennen riitti se, että hoiti hommansa, pitää nyt kilpailla alati vähenevistä tutkimusrahoista; pitää osata monenlaisia ihmissuhdetaitoja ja olla mahdollisimman monessa asiassa mukana, jotta tekisi itsensä tarpeelliseksi - joskus jopa "omaan piikkiin" (ks. Helenius 1996). Tämä on etenkin monen nuoren projektitutkijan arkea, jossa ajatustyö on vaarassa jäädä suorittamisen jalkoihin.

Markkinatalouden tunkeutuminen yliopistoon on nostanut uuteen valoon keskustelut työssä jaksamisesta. Tampereen yliopiston tieteentekijät ry. järjesti maaliskuun lopussa työssä jaksamisen seminaarin, joka sai jatkoa viime kesäkuussa järjestetystä laivaseminaarista. Ensimmäisen seminaarin aiheita olivat mm. johtajuus, sankaruus työnteossa, kilpailu ja huippuosaaminen.

Yksiköstä tai laitoksesta yhteinen hanke

Arja Ropo pohti johtajuuden haasteita asiantuntijaorganisaatiossa. Johtajuustehtävät ovat yliopistossa lisääntyneet, mutta vain hyvin harvat saavat koulutusta näihin tehtäviin. Keskenään kilpailevat tavoitteet tekevät johtajuuden vaikeaksi: yhtäältä johdettavaa systeemiä tulee ylläpitää ja kontrolloida joustavasti, toisaalta samaan aikaan tulee kilpailla muiden kanssa. Johtajuuden jakaminen voisi olla yksi vaihtoehto demokratisoida työyhteisöä, mutta käytäntö on opettanut, että tietämistä ja vaikuttamista on vaikea jakaa tasapuolisesti. Johtajan tulisi myös osata vastaanottaa muiden tietämistä. Jatkuva neuvottelu johtajan ja työntekijöiden välillä voi auttaa tekemään yksiköstä tai laitoksesta yhteisen hankkeen.

Tero Anttilan tarina siitä, miten joskus on syytä luovuttaa, oli pysäyttävää kuultavaa. Tässä tarinassa psykologi sairastuu vahvuuteen, ja vaikeudet työpaikalla kohdataan kerta toisensa jälkeen talvisodan hengessä. Monenlaiset kertautuvat hankaluudet laukaisevat stressin ja lopulta depression. Loppuun palamisen myöntäminen on kuitenkin helpotus, jonka jälkeen on helpompi jättäytyä hetkeksi syrjään, sillä kuten tiedämme "kyllä herrat tekisi työt jos se olisi helppoa". Anttilan tarinan opetus on se, että jos mieli työnteosta häviää kokonaan, pitkään kestävä itsensä pakottaminen laukaisee sairauden.

Virtuositeettia painotetaan liikaa

Ihminen on siis muutakin kuin töittensä summa. Heikki Mäki-Kulmala johdatti filosofiseen pohdintaan siitä, mitä on oma elämä ja kuka työntekijä oikein on. Kilpailu ja huippuosaaminen ovat nykyisissä työyhteisöissämme vieraannuttavia tekijöitä, sillä virtuositeetin liiallinen painottaminen on omiaan asettamaan liian suuria tavoitteita yksittäisille tutkijoille. Suomalaisen kulttuurin protestanttisuus, mikä tuli myös Anttilan "missään nimessä en luovuta vaikka henki menisi" -tarinassa esiin, saattaa höystää kurinalaisuutta ja työnteon liiottelua. Harva meistä on "huippu" tai sellaiseksi tulee, halusimmepa sitä sitten tai emme, tai teimmepä 20-tuntisia työpäiviä tai emme. "Kohtuus kaikessa" olikin tilaisuuden lopputulema, jota pyrittiin myös myöhemmin illalla Rajaportin saunalla harjoittamaan.

Työyhteisö on osittunut

Mäki-Kulmalan alustus synnytti yleisössä idean jatkaa keskusteluja TATTE:n kesäretkellä. Kesäisessä laivaseminaarissa Harri Melin kertoi Työolot Tampereen yliopistossa -tutkimuksesta, joka oli jatkoa 1998 tehdylle tutkimukselle. Kysely tehtiin koko yliopiston henkilökunnalle, ja vastausprosentti oli hieman alle 40 (n = 675). Tulosten mukaan Tampereen yliopiston työntekijät katsovat tekevänsä itsenäistä, sisällöllisesti haastavaa työtä, ja työhön sitoutuminen on korkeaa. Pätkätöiden määrä on kolmessa vuodessa kasvanut seitsemän prosenttiyksikköä 55 %:iin. Kyselyn perusteella työyhteisö näyttää osittuneelta ja keskinäistä vuorovaikutusta jopa yksittäisen laitoksen sisällä on vähän. Yksi merkittävä havainto olikin se, että keskustelu työpaikalla on kolmessa vuodessa vähentynyt ja työntekijät myös tuntevat saavansa vähemmän tukea ja palautetta kuin ennen. Myöskään omaa terveystilaa ei enää koettu yhtä usein hyväksi kuin kolme vuotta sitten tehdyssä kyselyssä, eli kiteytetysti: asiat ovat huonommalla tolalla kuin ennen. Raportti tullaan julkaisemaan Tampereen ylipiston verkkosivuilla.

Yliopiston TYKY-toiminta sai hieman kritiikkiä liikunta- ja askartelupainotteisuudesta. Fyysisen työkyvyn korostamista kritisoi myös Riikka Kivimäki, joka esitteli AKAVA Pirkanmaan Työssä jaksamisen työryhmän toimintaa. Yhtenä tehtävänä Kivimäki näki työkyvyn käsitteen uudistamisen niin, että se ymmärretään laajemmin kuin fyysisesti mitattavana faktana. Toki on tärkeää, että vältymme hiirikyynärpäiltä ja hartiasäryiltä, mutta yhtä tärkeää olisi välttää stressiä ja päänsisäistä sankaria, joka kehottaa jaksamaan ja jaksamaan.

Kirsti Lempiäinen
Tampereen yliopiston
tieteentekijät ry:n sihteeri

Lähde: Helenius, Börje: "Temppelinvartijasta supermarketin hoitajaksi" teoksessa Helenius, Börje ym. (toim.): Kohti McDonald's-yliopistoa? Näkökulmia suomalaiseen korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan. Tammi, Helsinki 1996.

(painetun lehden sivuilla 39-40)