Työsuhteen turvallisuus

Tieteentekijöiden liiton vastikään tekemä jäsenkysely paljastaa epämiellyttävällä tavalla erään totuuden, josta kyllä on oltu tietoisia, mutta jonka kaikkia ilmenemismuotoja ei aina ole pohdiskeltu. Kenties ongelmat ovat niin lähellä, että moni hyväksyy ne itsestäänselvyyksinä. Tiedämme pätkätöiden olevan tavallisempia yliopistomaailmassa kuin muilla aloilla, mutta täytyykö näin olla?

Tieteentekijöiden liiton jäsenkyselyn vapaamuotoiset kommentit kertovat karusta todellisuudesta: Mitään pitkäjänteistä ei voi suunnitella, kun työsuhde on pätkissä ja tutkimusaiheet vaihtuvat lähes vuosittain. 76,5% Tieteentekijöiden liiton jäsenistä työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa. Toisen numerotiedon mukaan 47,4% jäsenistöstä on suorittanut tohtorintutkinnon. On luonnollista, että väitöskirjaa valmistelevat ovat määräaikaisessa työsuhteessa, mutta työsuhteen ei suinkaan tarvitsisi olla pätkitty palasiksi, kun kerran tavoitteena on, että väitöskirjan tekijä suorittaa tutkintonsa 4-5 vuodessa. Täksi ajaksi väitöskirjaa valmistelevalla pitäisi olla turvattu työsuhde.

Tohtorin tutkintoa seuraa ns. post doc -vaihe, joka sekin on monen kohdalla pätkitty. Useissa maissa tämän vaiheen pituus on rajoitettu. Se voi olla 3-4 vuotta, ja sen jälkeen tohtorin pitäisi löytää pysyvä työpaikka joko tiedeyhteisöstään tai sen ulkopuolelta. Suomessa siirtymävaihe on pehmeämpi, mutta asialla on puolensa. Tieteentekijöiden liiton näkemyksen mukaan Suomessa tarvitaan tutkijaopettajille yhtenäinen ja kaikille yliopistoille yhteinen virkarakenne. Tällaisen virkarakenteen yhteydessä tulee selvästi ottaa kantaa kausien pituuteen. Virkarakenteeseen täytyy kuulua myös selkeät säännöt siitä, milloin tutkijaopettajan voi palkata vakinaiseen palvelussuhteeseen, sekä mahdollisuus edetä virkauralla. Olemme esitelleet virkarakennemalliamme useissa eri yhteyksissä.

Tunnustaa täytyy, että tutkijaopettajat itsekin vaikuttavat pätkätöiden syntymiseen. Tutkijat surffaavat urallaan tehtävästä toiseen sekä saman työpaikan sisällä että tutkijanvaihdossa ulkomailla. Tuloksena on nimitysten ketju, jonka kokonaisuutta on joskus vaikea hahmottaa. Tämän tyyppiset ongelmat panevat johdon koetukselle ja asettavat vaatimuksia hyvälle johtamiselle. Yksittäiselle tutkijalle on tärkeää saada kokea se turvallisuudentunne, joka seuraa työtehtävän koko pituuden ajaksi annettua määräystä. Monissa tapauksissa saattaa olla parempi suoda tietty työsuhdeturva harvemmille henkilöille kuin käyttää määrärahat kokonaisuudessaan mahdollisimman monen henkilön työllistämiseen.

En tässä ryhdy käymään abstraktia pohdiskelua siitä, millaista peliä viroilla pelataan, vaan siirryn tarkastelemaan hyvän johtamisen merkitystä. Yliopistojen tulosjohtamismalli on antanut enemmän valtaa rehtoreille, dekaaneille ja laitosten esimiehille, mutta monilla laitoksilla kunnioitetaan yhä akateemiseen vapauteen pohjautuvaa integriteettiä. Jokaisella professorilla, tutkijalla ja opettajalla on vapaus valita tutkimuskohteensa sekä tutkimus- ja opetusmenetelmänsä. Saako laitoksen esimies puuttua tähän, pitääkö hänen tehdä niin? Uskon meidän tarvitsevan hyviä johtajia huolehtimaan laitosten talousasioista ja henkilöstöpolitiikasta. Laitos tarvitsee myös tutkimuspolitiikkaa ja hyvää opetuksen suunnittelua.

Yliopistoyhteisö on asiantuntijaorganisaatio, joka tarvitsee johtajan koordinoimaan toimintaansa. Jollakulla täytyy olla kokonaisvastuu. Kunnioitamme akateemista vapautta, mutta myös tutkijayhteisössä tarvitaan koordinointia ja yhteisiä ponnisteluja. Vaikka tutkijat voivatkin toisinaan olla individualisteja ja työlleen omistautuneita, tulee hyvän henkilöstöpolitiikan ottaa myös heidän tarpeensa huomioon.

Björn Fant
puheenjohtaja
Tieteentekijöidenliitto

(painetun lehden s. .3)