M A R K K U
M Y L L Y K A N G A S

Ei satuilua tieteeseen

Yliopistojen avajaisten juhlapuheet ovat yleensä mitäänsanomattomia ja mauttomia, tyypillistä pakkopullaa. Viime aikoina on tapana ollut nuoleskella liike-elämää, jonka juoksupojiksi yliopistot ovat alistuneet.

Tänä syksynä Turun yliopiston rehtori Keijo Virtasen avajaispuhe oli piristävä poikkeus. Virtanen totesi tieteen ja yliopistojen valjastuneen yhä enemmän yhteiskunnan ja työmarkkinoiden akuuttien tarpeiden tyydyttäjiksi. Mikään yliopisto ei voi menestyä, ellei se ymmärrä liiketoimintaa ja työmarkkinoita ja hanki kumppaneita yliopiston julkisen rahoituksen ulkopuolelta. Kysyntä ratkaisee sen, mikä on tieteellistä tietoa. Enää ei paljon kysytä, mitä tarjottavaa tiedeyhteisöllä itsellään olisi. Virtanen oli myös huolissaan siitä, mikä kohta erottaa toisistaan yliopistot ja yliopistomaisia käytäntöjä hamuavat ammattikorkeakoulut. Minusta vastaus on kristallinkirkas: ei juuri mikään.

Virtanen oli myös huolissaan kriittisyyden katoamisesta tieteenteosta. Kriittistä ajattelua joudutaan nykyisin opettamaan erillisin kurssein! Virtanen varoittaa, että ellei tieteestä itsestään lähtevä, kriittisesti ilmiöitä analysoiva ajattelu mahdu tutkimusohjelmiin ja tutkintovaatimuksiin, niin hukka perii - ei heti, mutta myöhemmin.

Ennen vanhaan jo sosiologian peruskurssilla taottiin päähäni, että jos tieteenteosta ei muuta jää mieleen, niin kriittinen ajattelu. Epäile vain, laulaa Juicekin.

Tätä kriittisyyden ylistystä vasten Kuopion yliopiston fysiologian laitoksen parantajatutkimukset asettuvat outoon valoon. Professori Hänninen on sitkeä sissi. Hän kiistää edelleen kaiken parantajailveilyn (Acatiimi 7/01). Vaikka tutkija Kolmakow sanoo muun muassa, että "...kirliankuvaus paljastaa, onko parantaja voimallinen taitaja vai häikäilemätön huijari" (Seura 21/99). Eevassa (6/00) oli juttu Sotkamon punatukkaisesta noidasta, taikarumpua pärisyttävästä kaukoparantaja Tiina Pölläsestä. Lehden kuvassa Kolmakow tutki Pölläsen käsiä ja uskoi, että "hän ei vielä ole huippuparantaja, mutta hän on matkalla sinne". Hännisestä tämä ei ole parantajatutkimusta. Minua huimaa!

Humpuuki nostaa päätään kaikkialla maailmassa. Astrologiasta puuhataan oppiainetta professoreineen moniin kuuluisiin yliopistoihin. Onko Jupiterin asennolla syntymähetkellä ja huume- ja alkoholiriippuvuudella kausaaliyhteys? Tätä tutkitaan jo täyttä häkää. Ovatko järkevät kohteet jo loppuneet?

Ma. professori Esko Ryökäs kannattaa ihmeiden tutkimista tutkijan vapauteen vedoten, mutta "vastuunsa on tiedettävä" (Acatiimi 8/01). Kun tieteessä lähdetään selittämään ilmiötä, jota ei ole pystytty osoittamaan, on vastuu kaukana. Minusta "ihmeistä" pitää tieteessä puhua kieli keskellä suuta. Voidaan vain yrittää selvittää, mikä riivaa ihmisiä, jotka väittävät joutuneensa avaruusmiesten abduktoivaviksi tai tosiasioiden vastaisesti todistavat, miten antennikätinen henkiparantaja, Jumalan nöyrä välikappale, loihtii kehitysvammaisista normaaleja tai sokeista näkeviä, vähäpätöisemmistä tervehtymisistä puhumattakaan.

Ryökäs väittää minun päätyvän siihen, ettei mitään ihmeparanemisia voisi olla olemassakaan, kun Miettisen väitöskirja-aineistossa ei todettu yhdenkään itsensä parantuneeksi kokeneen todella parantuneen. Väärä tulkinta ja yleistys. Voi vain todeta, että Miettisen aineistos-sa(kaan) näin ei ollut. Kyseisen aineiston 611 henkilöä olivat kokeneet pelkän parantumiselämyksen. Moni kokee itsensä terveeksi, vaikka on sairas. Ja päinvastoin. Parantumiselämys ja parantuminen eivät aina käy yksiin.

Niinpä "ihmeparantajien" parantamiskyvyn tutkimus, jota Hänninen ja Kolmakow tekevät, on todistamattoman ilmiön selittämistä, tieteellistä puoskarointia. Jos oikeasti todettaisiin, että tutkimus yrittää selittää paranemiselämyksiä tuottavaa kykyä (mitä Hänninen ja Kolmakow eivät kuitenkaan väitä), olisi kysymyksenasettelu mielekkäämpi. Se olisi verrattavissa tutkimukseen, jossa selvitettäisiin, mitkä laulajan ominaisuudet viihdyttävät yleisöä.

Ryökäs näkee, että tiedeyhteisössä tapahtuu paradigman muutos. Kvantitatiivinen ajattelu väistyy ja alkaa kvalitatiivisen ajattelun valtakausi, oikein hegemonia. Toivottavasti tämä "kehitys" koskee vain Ryökäksen edustamaa tieteenalaa. Kvalitatiivisella tutkimuksella on paikkansa, mutta jos se leviää laajemmalle ja hegemoniaksi asti, ollaan hukassa. Tiede taantuu pahimmillaan pelkäksi narratiiviseksi viihteeksi, akateemiseksi huumoriksi. Siihen harharetkeen tieteellä ei ole varaa.

(painetun lehden s. 12)