Suomen kielen ulkomaanlehtorin arkea ja juhlaa

Suomen kieltä ja kulttuuria opiskellaan tällä hetkellä yli 90 yliopistossa noin 30 eri maassa maassa. Opettajia on toista sataa ja opiskelijoita runsaat 2000. Kiinnostus suomen kieltä kohtaan on vain kasvanut vuosien varrella.

Suomen kieltä on opetettu ulkomaisissa yliopistoissa 1800-luvulta saakka. Ensimmäinen lehtoraatti perustettiin Tarton yliopistoon vuonna 1803. Tuon lehtoraatin 200-vuotisjuhlia vietetään ensi kesänä, kun ulkomaanlehtorien kokous- ja neuvottelupäivät pidetään elokuussa Tartossa. Myös Budapestissa, Kööpenhaminassa, Oslossa ja Upsalassa alkoi suomen kielen opetus jo 1800-luvun puolella. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntyi muutamia uusia opetuspisteitä, muun muassa Berliini, Greifswald, Napoli, Pariisi ja Pietari.

Toisen maailmansodan jälkeen opetuspisteiden määrä alkoi vähitellen kasvaa. 1960-luvulle tultaessa suomen kieltä ja kulttuuria opetettiin jo niin monessa ulkomaisessa yliopistossa, että oli tarpeellista perustaa Suomeen erityinen elin, joka seurasi, koordinoi ja tuki tätä toimintaa. Vuonna 1962 opetusministeriön alaisuuteen perustettiinkin Ulkomaanlehtorikomitea tätä tarkoitusta varten. Valtaosa ulkomaisissa yliopistoissa nykyisin toimivista suomen kielen ja kulttuurin opetuspisteistä on perustettu 1960- ja 1970-luvuilla.

1980-luvulla säästötoimet koettelivat yliopistomaailmaa ja harvinaisten kielten asema huononi. UKAN:in toimesta pyrittiin lähinnä vahvistamaan jo olemassa olevaa suomen kielen ja kulttuurin opetuspisteverkkoa. 1990-luvulla maailmanpolitiikan tapahtumat heijastuivat myös suomen kielen ulkomaalaisopetukseen. Neuvostoliiton hajoaminen, Baltian maiden itsenäistyminen ja muut muutokset Euroopan kartalla lisäsivät kiinnostusta suomen kieltä kohtaan. Rajojen avautuminen toi uusia ulottuvuuksia maitten väliseen kanssakäymiseen ja kulttuurivaihtoon. Vuosikymmenen alkupuolella perustettiin uusia opetuspisteitä erityisesti Suomen lähialueille.

Vuonna 1998 UKAN siirtyi Kansainvälisen henkilövaihdon keskukseen CIMO:on. Seuraavan vuoden alusta lähtien neuvottelukunta sai uuden nimen, Ulkomaisten yliopistojen suomen kielen ja kulttuurin opintojen neuvottelukunta, josta edelleen käytetään lyhennettä UKAN.
 

Teksti: Leena Nissilä
Ulkomaanlehtoriyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja, suomen kielen lehtori Tallinnan pedagogisessa yliopistossa Virossa v. 1995-1998.

 

MEK:n vai Kaurismäen Suomi?

Ulkomaanlehtorin toimenkuva riippuu paljon siitä, missä maassa, yliopistossa ja laitoksessa hän opettaa. Jossakin opetetaan vain alkeita, muutamista yliopistoista valmistuu suomen kielen (ja kirjallisuuden) maistereita. Lehtorilla on myös vaihteleva määrä paikallisia työtovereita. Niinpä työhön kuuluu joskus vain alkeisopetusta, joskus taas lehtori opettaa kaikkea mahdollista kieliopista maantuntemukseen, historiaan, kirjallisuuteen ja kääntämiseen.

Riippumatta siitä, miten pitkälle opiskelijat voivat jatkaa opintojaan ja tarjotaanko heille muuta kuin kielen alkeis- ja jatkokurssi, lehtori joutuu pohtimaan paria kysymystä: Mitä kielimuotoja täytyisi opettaa ja millaista Suomea tarjota opiskelijoille. Painottaako sellaista Suomi-kuvaa, josta MEK pitäisi vai onko Suomi Kaurismäen Suomi? Opettajalla on jonkinlainen tiedostettu tai tiedostamaton oma Suomi, mutta hänen pitäisi kuitenkin pystyä antamaan mahdollisimman monipuolinen kuva riippumatta siitä, mikä on hän oma kokemusmaailmansa, elinpiirinsä, taustansa ja mihin ikäpolveen hän kuuluu.

Harvoissa ulkomaisissa yliopistoissa on suomen kielen laitos. Vilnassa suomi kuuluu balttilaisen filologian ja yleisen kielitieteen laitokseen. Yksi ryhmä opiskelee suomea pakollisena, pääaineena on liettuan kieli ja kirjallisuus + suomi. Tämä merkitsee sitä, että kaikki muut laitoksen opettajat askaroivat aivan eri asioiden parissa kuin lehtori. Yksi osaa suomea ja opettaa sitä jonkin verran.

Asemamaassa opetuskulttuuri voi olla hyvinkin toisenlainen kuin Suomessa. Opettajan ja opiskelijoiden suhteet voivat olla etäisemmät tai läheisemmät kuin meillä tai opettajan käyttämät työtavat ovat sellaisia, joihin opiskelijat eivät ole tottuneet. Pyydettyään opiskelijoilta referaattia opettaja voi yllättyä saamistaan teksteistä, jos ei ole selittänyt, mitä tarkoittaa referaatilla. Myös arvosanojen antaminen saattaa aiheuttaa hämmennystä. Opettaja on tottunut tarpeen tullen käyttämään koko asteikkoa ja opiskelijat siihen, että vain asteikon yläpäätä käytetään.

Ulkomaanlehtorilla on monia rooleja kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin opettajana ja tuntijana. Siksi hänen on hyvä tuntea Suomea ja sen kulttuuria monipuolisesti. Työssä on hyödyksi, jos esimerkiksi osaa leipoa karjalanpiirakoita tai kalakukkoa. Myös laulu- tai soittotaidolle on käyttöä. Asemamaan kieltä taitava kotiutuu taas helpommin uuteen työpaikkaansa ja kotikaupunkiinsa. Hyötyä on myös siitä, jos on Kaurismäki-fani tai urheiluhullu.
 

Teksti: Sirkka Ojaniemi
Leningradin yliopiston suomen kielen lehtori 1985-87, Poznanin yliopiston suomen kielen lehtori 1987-92 ja 1995-99, Pietarin pedagogisen Herzen-yliopiston suomen kielen lehtori 1992-93, Vilnan yliopiston suomen kielen lehtori 2001-.

 

Romania on erilainen

Romanian kauneimpia seutuja on Transilvania. Se on myös maan unkarinkielisen vähemmistön asuinaluetta, ja siksi on ollut luontevaa, että sukukielen suomen opetus on aikoinaan aloitettu juuri siellä Cluj-Napoca –nimisessä kaupungissa (unkariksi Kolozsvár). Suomen ja sukukielten opetuksella on maassa yli satavuotiset perinteet, mutta ratkaiseva muutos tapahtui vuonna 1975, kun ensimmäinen Suomesta lähetetty lehtori aloitti työnsä Clujin yliopiston unkarin kielen ja kirjallisuuden laitoksessa.

Suomen kielen lehtorille paikka on Romanian kielisuhteiden takia haastava: kahden erilaisen kielen maassa on opetettava sekä romanian- että unkarinkielisiä. Unkarin pääaineopiskelijoille suomi sukukielenä onkin pakollinen, mutta romaniankieliset opiskelevat sitä vapaaehtoisesti. Merkittävää suomen kielen asemalle oli vuonna 1992 filologisessa tiedekunnassa tehty päätös, että suomea voi opiskella sivuaineena. Ensimmäinen vuosikurssi valmistui 1996, ja jotkut valmistuneista ovat saaneet työpaikankin suomen kielen taitonsa ansiosta.

Romaniassa suomen kielen lehtorilla ei liiemmin ole suomalaista seuraa - hän on ajoittain ollut koko kaupungin ja maakunnankin ainoa suomalainen. Yksinäisyydestä ei kuitenkaan tarvitse kärsiä eivätkä 1980-luvullakaan ulkoisesti ankeat olot säikyttäneet, sillä sekä romanialaiset että unkarilaiset kollegat ja naapurit ovat aina alusta alkaen pitäneet huolta kaikista suomen lehtoreista. Nimipäiville, syntymäpäiville, sunnuntailounaille, myös sikäläisen tavan mukaan sunnuntairetkille vuoristoon patikoimaan saa usein kutsuja. Maansa kulttuurilähettiläänä lehtoria toivotaan mukaan erilaisiin kulttuuritilaisuuksiin, taidenäyttelyjen avajaisiin, teatteriin ja konsertteihin, mutta kyllä lehtori joutuu itsekin esiintymään. Jos ei kotimaassa tullut perehtyneeksi Kalevalaan, Romaniassa siihen oli viimeistään pakko: Kalevalasta pyydettiin puhumaan vähintään kerran lukukaudessa johonkin päin Transilvaniaa. Ihmisten vieraanvaraisuus, välittömyys ja ystävällisyys oli suuri lohtu, jos koti-ikävä joskus yllätti. Myös työssä koetut pettymykset oli helpompi kestää ystävien avulla.

Pettymyksiä oli mm. se, etteivät suomea opiskelevat lähes koko 1980-luvulla päässeet Suomeen kesäkursseille tai pidemmäksi aikaa stipendiaateiksi, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Romanialaiset eivät yksinkertaisesti saaneet passia. Joulukuussa 1989 tapahtuneen muutoksen jälkeen tilanne parani ratkaisevasti, ja opiskelijat ovat voineet täydentää opintojaan myös ulkomailla.
 

Teksti: Eira Penttinen
suomen kielen lehtori Cluj-Napocan yliopistossa Romaniassa v. 1988-93 ja Minna Savela, suomen kielen lehtori Cluj-Napocan yliopistossa Romaniassa v. 1979-83.

(painetun lehden s. 19-20)