Aikuisiällä jatko-opiskelijaksi

Melkein kaksikymmentä vuotta yritysviestinnän opetusta HKKK:ssa, erilaisissa koulutuskeskuksissa ja yrityksissä on niin pitkä aika, että siinä ajassa ehtii pyöritellä kaikki tuntemansa lähestymistavat ja kokeilla kaikkea pedagogista kivaa. Tuon kaiken kokeneena jossakin vaiheessa minulle tuli ajatus, että haluaisin tietää ja osata enemmän. Siitä virisi ajatus ryhtyä “aikuisiällä” jatko-opiskelijaksi. Haaveen toteutusta helpotti se, että vuonna 1996 tuli mahdolliseksi aloittaa tohtoriopinnot suomen kielessä ja viestinnässä Helsingin kauppakorkeakoulussa, omassa työpaikassani.

Vuodet 1996:sta lähtien ovat olleet minulle työn- ja opiskeluntäyteistä aikaa: olen opiskellut osaksi työn ohessa ja osaksi olen ollut lehtorinvirasta vapaana (3,5 vuotta yhtäjaksoisesti). Aika on ollut oman kehittymisen kannalta erittäin antoisaa, mutta ratkaisuuni on liittynyt myös sellainen kääntöpuoli, että olen apurahatutkijana menettänyt eläke-eduistani jonkinmoisen siivun. Olen niin muodoin ottanut iloisena vastaan uutiset aloitteesta kohentaa apurahatutkijoiden asemaa.

Ihminen kuitenkin on jossain määrin suunnitelmallinen ja pyrkii perustelemaan elämänvalintansa, ainakin itselleen. Olen vakuuttanut itseni täysin ratkaisuni oikeellisuudesta ja olen huomannut, että nyt palattuani opettamaan teen monia asioita eri tavalla kuin aiemmin: esimerkiksi lähestyn kurssin asiasisältöjen hahmottamista eri tavalla, osaan mielestäni rajata ongelmakokonaisuuksia entistä paremmin enkä yritäkään mahduttaa yhteen luentosarjaan enempää kuin on kenenkään kannalta tarpeen ja järkevää.

Tutkijaksi kouluttautuminen on tuonut elämääni paljon muutakin mukavaa: olen tutustunut oman yliopistomme tutkijoihin ja professoreihin, olen päässyt monitieteisiin keskustelupiireihin ja olen päässyt ainutkertaisesti hyödyntämään täällä pääkaupunkiseudulla kokoontuvia tutkijaryhmiä. Ajatteluani ovat vieneet eteenpäin niin Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen tutkimusseminaarit kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tekstipiirikin, puhumattakaan oman laitoksemme, Kielten ja viestinnän laitoksen tutkimusmyönteisestä ilmapiiristä.

En malta olla mainitsematta vielä tätä: elämäni on toisenlaista myös siltä osin, että tutkimuskauteni aikana totutin itseni siihen, että työtä tehdään työpaikalla ja vapaa-aika on tarkoitettu itselleni, perheelleni ja ystävilleni. Ja – puhun nyt vain omasta puolestani – kivaa on ollut! Tosin työpäiväni ovat olleet pitkiä, mutta elämän uudelleen jäsentäminen on sopinut minulle, jolla lapsista toinen on jo aikuinen ja toinen lukiota käyvä teini. Perheeni on takuulla saanut minusta mukavamman juttutoverin tällä järjestelyllä.

Haluan kannustaa muitakin kollegoitani tekemään asioita joltakin osin toisin kuin on tottunut seuraavin professori Markku Ojasen sanoin (kirjassa Elämän mieli ja merkitys). Olen kiinnittänyt nämä lauseet työhuoneeni seinälle ja yritän muistaa elää niiden mukaan edes joltakin osin (lue: tanssin enemmän kuin ennen, sauvakävelen, hiihdän ja nautin puutarhastani). Tosin nyt kun väitöskirjan loppuluvut häämöttävät, viimeinen kohta Ojasen teeseistä on tavoittamattomissa. Mutta se kohta onkin niitä “sitku”-asioita.

Anna aikaa rakkaimmalle harrastuksellesi.
Tiedosta hyvät asiat elämässäsi.
Liiku.
Ilahduta muita.
Osallistu vapaaehtoistyöhön.
Pysähdy, lepää ja laiskottele.
 

Marja-Liisa Kuronen
lehtori, Helsingin kauppakorkeakoulu

(painetun lehden s. 25)