Kannattaa tehdä
kunnon gradu

Viime vuoden lopulla syntynyt ministeriehdokkaan gradu-työtä koskenut jupakka opetti ainakin sen, että jos opiskelija aikoo politiikkaan, hänen kannattaa tehdä gradutyönsä kunnolla. Muutoin on olemassa vaara, että sitä aletaan viimeistään ministerinimityksen odottaessa riepotella julkisuudessa. Yleensä opiskelijoilla lienee se käsitys, että kunhan tutkinto on suoritettu, siihen sisältyvillä suorituksilla ei ole myöhemmin mitään merkitystä. Myös tarkastajat taitavat ajatella, että arvostelun jälkeen gradua ei enää pöyhitä. Nyt kun eettiset asiat ovat olleet näkyvästi esillä - Professoriliittohan julkisti äskettäin eettiset ohjeensa - sallittaneen gradu-jupakan antaman opetuksen yleinen pohdiskelu.

Ainakin itselleni on jäänyt epäselväksi, miten kauan jälkikäteen graduun mahdollisesti liittyviä epäselvyyksiä on mahdollista penkoa. Oli miten oli, työssä mahdollisesti havaitulla vilpillä saattaa kuitenkin olla myöhemminkin yleistä merkitystä. Näin varsinkin jos tekijä on hakeutumassa korkeisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Vanhakin vilppi tai hutilointi näet kertoo omaa tarinaansa tekijästään.

Mikä sitten on opiskelijan vastuu työstään, jonka tarkastajat ovat siunanneet? Periaatteessa ongelma ei ole vaikea - näyttökysymykset ovat asia erikseen. Jos tarkastajat ovat olleet selvillä myöhemmin esiin nostetuista puutteista, ei opiskelijalla ole käsittääkseni enää vastuuta. Korkeintaan hänelle koituu häpeä huonosta suorituksesta, mutta tarkastajat eivät voi tulla enää katumapäälle ja muuttaa arvosteluaan.

Jos opiskelija on kuitenkin taitavalla peittelyllään onnistunut harhauttamaan tarkastajat, jotka ovat suorittaneet riittävän huolellisen tarkastuksen, opiskelija alkaa olla heikoilla. Riittävän huolellisen tarkastuksen rajat kertoo akateeminen käytäntö. Arvostelun lähtökohtaoletuksena täytyy normaalisti olla opiskelijan rehellisyys. Eihän ole kysymys rikostutkinnasta, vaan opintosuorituksen arvostelusta. Ei voida vaatia, että tarkastaja lähtisi kirjastoon tarkistamaan lähdeviitteitä teoksista, joita hän ei ennestään tunne tai soittelisi haastattelututkimusta arvostellessaan kohdeyritykseen varmistaakseen, että opiskelija todella tunnetaan siellä. Tarkastajan ei myöskään tarvitse suorittaa tietokoneajoja uudelleen, elleivät tulokset vaikuta epäilyttäviltä. Jos toisenlaisia vaatimuksia aletaan tosissaan esittää, yliopistojen resurssointi joutuu aivan uuteen valoon.

Joku voi syystäkin paheksua, mikäli gradun kaivelu saa alkunsa alhaisista, vaikkapa poliittisluontoisista motiiveista. Tilanne on gradun tekijän kannalta kiusallinen ja voi vahingoittaa hänen urakehitystään, mutta jos on epäiltävissä, että hänellä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, asiaa ei voi auttaa. Tutkinta kuitenkin puhdistaa vilpittömässä mielessä toimineen opiskelijan maineen.

Edellä viitatun tapauksen osalta on sanottu, että koska on mahdollisesti olemassa muita yhtä arveluttavia tapauksia, on kohtuutonta nostaa tämä silmätikuksi. Selvää kuitenkin on, että tällä seikalla ei ole merkitystä: tässäkin on tyydyttävä siihen, että kaikki väärinkäytökset eivät koskaan paljastu. Ei myöskään voida ajatella, että ryhdyttäisiin "tasapuolisuuden vuoksi" systemaattisesti tarkastamaan uudelleen tietyn opettajan, laitoksen tai tiedekunnan hyväksymiä graduja.

Kun siis yksittäistapaus nousee esiin, se on tutkittava. Vaikka opiskelijaa tai tarkastajia ei voitaisikaan enää "sakottaa", on kyllä mahdollista tarkastella kyseisen laitoksen tai tiedekunnan noudattamia arvosteluperusteita ja ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Opintosuoritusten arviointi on kuitenkin aina subjektiivista toimintaa ja arvostelukriteerit vain suuntaa antavia. Siten ei liene mielekästä ryhtyä laatimaan yksityiskohtaisia arvosteluohjeita. Nykyiset säännökset ja tarkastajan ammattietiikka - sekä opiskelijan opiskeluetiikka - riittävät. Tosin viimeksi mainittuun ei ole tähän mennessä juurikaan kiinnitetty huomiota. Tasapuolisuuden vuoksi ehkä pitäisi?

(painetun lehden s. 11)