Yliopisto - osaamisen jalostaja

Professoriliiton puheenjohtaja Juhani Keinonen avasi seminaarin. Hän puhui uhista, jotka hämärtävät yliopistojen perustehtäviä.

- Tutkimuksen ja tuotekehityksen volyymi on yksityisen rahoituksen ansiosta kasvanut yliopistojen ulkopuolella niin suureksi, että julkiseen rahoitukseen liittyvä tutkimus ja erityisesti yliopistojen perusrahoitukseen perustuva tutkimus ei enää monilla aloilla riitä tyydyttämään tutkimuksen ja tutkijoiden kysyntää yhteiskunnassa.

- Yliopistojen ydintehtävän painoarvo on laskemassa, koska yhä
vähenevä osuus resursseista käytetään tieteen ehdoista lähtevään tutkimukseen ja siihen perustuvaan ylimpään opetukseen. Tutkimuksen ja opetuksen nopea reagointikyky esiin nouseviin uusiin tutkimuskohteisiin on heikkenemässä.

- Yliopistojen kykyä toimia osaamisen jalostajana tulee vahvistaa niin, että ne voivat lisätä maamme henkistä pääomaa pikemminkin tulevaisuuden kuin tämän päivän tarpeita varten, Keinonen totesi.

Avauksen jälkeen oli vuorossa Vuoden Professorin julkistaminen.

Akatemiaprofessori Rauno Alatalo piti puheenvuoron keskeisistä evolutiivisista tutkimuksistaan. (Alatalosta oli iso juttu tammikuun Acatiimissa.)

Visio tulevaisuuden korkeakoululaitoksesta

Vaasan yliopiston rehtori Matti Jakobsson esitti seminaariväelle Vaasan yliopiston tervehdyksen. Jakobsson korosti yliopistojen yhteistyön merkitystä, joka Vaasassa konkretisoituu hyvin Tritonia-kirjastossa. Se on Vaasan yliopiston, Åbo Akademin, Österbottens högskolanin ja Svenska handelshögskolanin yhteinen kirjasto.

Seuraavaksi vuorossa oli Tekesin pääjohtajan Veli-Pekka Saarnivaaran puheenvuoro. Hänen aiheenaan oli Tulevaisuuden yliopisto - osaamisen jalostaja ja innovaatioiden kehto. Saarnivaara puhui aluksi yliopiston kolmesta perustehtävästä, jotka ovat hänen mukaansa:

• tutkimus: uuden tiedon hankinta ja synnyttäminen (uteliaisuustutkimus, strateginen perustutkimus, soveltava tutkimus, tiedon siirto yliopiston ulkopuolelta)

• opetus: uuden tiedon siirtäminen oppilaille (laajapohjaisesti/syvällisesti, ongelmanratkaisulähtöisesti, joustavin kokonaisuuksin, käytännönläheisesti)

• hyödyntäminen: uusimman tiedon siirtäminen käyttäjälle (yleissivistävä kriittinen tieto, yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, olemassa olevien yritysten tarpeisiin, uusien yritysten synnyttämiseksi)

Saarnivaara esitti oman visionsa tulevaisuuden korkeakoululaitoksesta, joka hänen mukaansa sopisi lähinnä teknis-kaupalliselle sektorille.

• yliopisto - ammattikorkeakoululaitos toimii kokonaisuutena ja koulutusrakenne on kolmitasoinen (BSc, MS, Dr)

• BSc-koulutusta antavat nykyiset ammattikorkeakoulut hieman muunnetulla sisällöllä (vahvempi teoriapohja) ja mahdollisesti osa nykyisistä yliopistoista (supistettu teoriapohja, lisätty käytännönläheisyys) ja tämä koulutus suoritetaan kolmessa vuodessa

• Master-tasolla olisi valittavana kaksi linjaa: täysipäiväinen ja osapäiväinen (työssäkäyville)

• korkeakouluissa on käytössä lukukausimaksut; kaikki suomalaisnuoret saavat lukukausimaksua vastaavan opintoviikkomääriin suhteutetun lukukausimaksutuen (esim. opintoseteli tai vastaava)

• korkeakoulujen rahoituksen ja palkkauksen joustavuus mahdollistaa yritysten osallistumisen jatko- ja täydennyskoulutuksen rahoittamiseen sekä ulkomaisten huippujen rekrytointiin

• yritysten rahoitus korkeakoulututkimuksessa nousisi 10-30 prosenttiin (nykyisin noin 4%)

• IPR-oikeudet korkeakouluilla, hyödyt jaetaan tasapainoisesti (korkeakoulu - laitos - tutkia); helppo oikeuksien siirtomahdollisuus tutkijalle

Saarnivaara korosti, että em. visiot eivät edusta Tekesin virallista kantaa vaan omat hänen omiaan.

Yliopisto kasvattaa - ei jalosta

Teemaa käänsi toiseen suuntaan Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Kari Uusikylä otsikollaan Tuotteita jalostetaan, ihmistä kasvatetaan - yliopistossakin.

- Päivän teema on "Yliopisto - osaamisen jalostaja". Jalostaminen tarkoittaa Nykysuomen tietosanakirjan mukaan "pyrkimystä parantaa kasvi- ja eläinlajin tai rodun perimää haluttujen tuotanto-ominaisuuksien saavuttamiseksi, esim. valinnan, risteytyksen tai keinotekoisesti aiheutettujen mutaatioiden avulla".

- Ei kai "osaamisen parantaminen haluttujen tuotanto-ominaisuuksien saavuttamiseksi" ole yliopiston tärkein tai peräti ainoa tehtävä. Pelkään, että valio-osaajien rodunparannus tuottaisikin vahingossa myös älykkäitä aaseja, ihmissusia tai peräti omasta erinomaisuudestaan seonneita jumal' olentoja. Valio-osaajien kloonausta mahdollisesti suunnittelevien kannattaisi pohtia Dolly-lampaan kohtaloa. Dolly on sairas ja vanhenemassa ennen aikojaan, aivan kuten niin monet loppuun poltetut entiset osaajat.

- Minusta yliopistojen tulisi ennen kaikkea kasvattaa opiskelijapolvista akateemisesti sivistyneitä ihmisiä, ei jalostaa. Jos saisin määritellä korkeakoululaitoksen yleisen kasvatuspäämäärän, se olisi tämän tapainen: Yliopistoissa kasvatetaan sivistyneitä oman alansa asiantuntijoita, joissa syvää tyydytystä tuottava itsensä toteuttaminen, tehokkuus ja luovuus yhtyvät vastuulliseen yhteisöllisyyteen ja korkeatasoiseen moraaliin.

- Paras mitä yliopisto voi opiskelijalleen, itselleen ja koko yhteiskunnalle antaa, on herättää opiskelijoissa myönteistä itsenäistä halua opiskella, luoda ja kyseenalaistaa, keskustella, väitellä, rakastua intohimoisesti omaan alaansa, löytää itsensä ja elämän mielekkyys. Ihmisen pitäisi myös ymmärtää, että itseään toteuttaessaan, lahjoistaan ja osaamisestaan nauttiessaankin suurin onni löytyy kanssaihmisistä, ystävyydestä, kumppanuudesta ja rakkaudesta. Muiden nujertamisesta ei saisi tulla oman menestymisen edellytys.

- Mihin jäivät tehokkuus ja tulosvastuullisuus? Ei huolta. Kun tiedonhalu ja luova mieli on herätetty, tehokkuuskin hoituu, ja tutkijan tärkein ominaisuus, luovuus, voi kukkia.

- Luovassa kasvuympäristössä vallitsee vapaa ilmapiiri ja keskinäinen luottamus. Työssä saa ottaa riskejä ja epäonnistua, koska luova työ vaatii rohkeaa rajojen ylittämistä ja epäonnistumiset edeltävät usein onnistumista. Onko yliopistoissa leikkimieltä, hedelmällisiä konflikteja ja rakentavia väittelyjä? Pahimmin luovuuden tasoa alentavat kontrolli, kilpailu, palkkioiden tavoittelu ja odotettavissa oleva työn arviointi.

- Yliopistoilla kaikkialla maailmassa on paljon vastuuta siitä, mihin maailma on menossa. Äly ja osaaminen ilman moraalia voi tuhota ihmiskunnan. Äly, osaaminen ja viisaus voi poistaa kärsimystä, edistää ihmisyyttä, kenties pelastaa maailman. Se mihin ollaan menossa ei liene kenellekään yhdentekevää, oli oma tieteenala mikä hyvänsä, Uusikylä lopetti.

Haasteena laadukas opetus

Aatetta jaloa vai alhaista mieltä oli Vaasan yliopiston markkinoinnin professori Pirjo Laaksosen puheenvuoron otsikkona.

- Yliopistoilta ja siellä työskenteleviltä on totuttu odottamaan korkealaatuista toimintaa. Onko yliopistojen toiminta sitten laadukasta? Miten laatua ylipäätänsä voidaan arvioida?

- Erilaiset laadun mittaamiset ja mittarit ovat tulleet osaksi yliopistojen arkipäivää. Ministeriö mittaa, keskushallinto mittaa, opintotoimisto mittaa, opiskelijat mittaavat, opettajat mittaavat jne. Tähän toimintaan tuskastuneena moni kyseenalaistaa tarpeen mitata laatua. Sarkastisena ajatuksena on, että laatua täytyy ruveta mittaamaan, kun se ei muuten näy.

- Laatu opitaan kokemuksen kautta näkemään. Niinpä yliopiston pitäisikin opettaa näkemään laatua ja myös tekemään laatua. Sikäli, kun tässä onnistutaan, kantaisivat opiskelijat ja tutkijat itse vastuunsa töidensä hyvyydestä, koska he pyrkisivät laadukkuuteen. Tämä johtaa edelleen ajattelemaan, että heikkojen, rimaa hipovien opinnäytetöiden tarjoaminen on itse asiassa osoitus yliopiston kyvyttömyydestä kasvattaa laatuajattelua oppilaisiinsa.

- Opetusmenetelmien kehittämiseksi tarvitsemme keskustelua siitä, millaisia laatuominaisuuksia maistereille, tohtoreille ja tutkimukselle on syytä asettaa. Mitkä ovat hyvän maisterin tunnuspiirteet? Entä tohtorin? Laadun vaatimuksista tulisi keskustella muutenkin kuin valmistumisajan ja väittelyiän valossa.

- Vaatimustason määrittely on peruskysymys, joka usein sivuutetaan. Pidetään jotenkin itsestäänselvyytenä, että jokainen yliopistolainen on sisäistänyt opetuksen tavoitteet, mutta onko näin? Lisäksi paineet muuttaa opetuksen tavoitteita ovat suuret. Näitä paineita asettavat esimerkiksi vaatimukset tehostaa maisteri- ja tohtorituotantoa ja lisääntynyt budjetin ulkopuolinen tutkimusrahoitus. Ne houkuttelevat karsimaan opetuksesta ja tutkimuksesta panos-tuotos -suhteeltaan tehottomampia ainesosia. Muistetaanko silloin vaalia sellaisia perusarvoja, kuten luovuus, kriittisyys ja moniarvoisuus opetuksessa ja tutkimuksessa? Nykytilanteessa lienee varsin pitkälti kunkin opettajan ja oppiaineen vastuulla se, millaisia arvostuksellisia ja koulutuksellisia tavoitteita opetukselle asetetaan.

(Laaksonen puheenvuoron loppuosa on kokonaisuudessaan painetun lehden sivulla 18-19.)

Yksi ylitse muiden - akateeminen vapaus

Last but not least - tilaisuuden päätti Sammon konsernijohtajan Björn Wahlroosin esitys. Ohjelmaan otsikoksi oli merkitty (konsernijohtajalta sihteerin välityksellä saatu) Ei koulua vaan talouselämää varten. Räväkkään tyyliinsä Wahlroos aloitti kritisoimalla otsikkoa:

- Vain yhteiskunnassa, jossa ihmiseltä on riistetty mahdollisuus tehdä valintoja, voitaisiin käyttää muotoilua "Ei koulua vaan talouselämää varten".

- Opimme elämää varten ja henkinen pääoma muodostaa taloudellisen kasvun perustan.

- Yliopistoissa ei pidä opettaa käytännön valmiuksia - se on älyllisten valmiuksien aliarvioimista. Pitää opettaa käsittelemään uusia rakenteita, uusia ajatuksia, ymmärtämään maailmaa ja markkinoita.

- Vihastun kun kuulen termin 'life time learning'. Se on muokkautunut meillä tarkoittamaan elinikäistä oikeutta käydä kurssikeskuksessa. Ei se voi sitä tarkoittaa, vaan oikeutta kehittyä edelleen ja halua oppia koko ajan uutta.

- Yksi on ylitse muiden - akateeminen vapaus, mutta vapaus ilman vastuuta ei toimi koskaan. Pitää tuottaa myös tulosta, mutta en nyt tarkoita tulosvastuuta opetusministeriön mittareilla mitattuna.

Seuraavaksi Wahlroos luetteli viisi teesiään siitä, mitä yliopistoissa on konkreettisesti vialla.

- Ensimmäiseksi laatu. Sitä on kyllä erittäin vaikea mitata. Nyt laatua ja tehokkuutta on haettu leikkaamalla ja kustannussäästöillä (mm. terveydenhoidossa). Yhden mahdollisuuden tähän antaisi rehtori Kari Raivion esiin ottamat lukukausimaksut. Niiden avulla yliopistot voisivat kilpailla keskenään.

- Toiseksi insentiivit. Miten rakentaa sellainen ympäristö, joka palkitsisi hyvistä suorituksista. Olen ehdottanut pääministerille, että Sonera-miljoonia olisi käytetty riippumattomien säätiöiden perustamiseksi yliopistojen tukijoiksi. Niiden tarkoituksena olisi tukea opetusta ja tutkimusta ja ne toisivat joustavuutta virkamiesmäiseen systeemiin. (Sonera-miljoonat sitten hupenivat.)

- Kolmenneksi resurssointi. Talouden tulevaisuus on kiinni siitä, että voimme nostaa laatua ja sitä ei tehdä aliresursoinnilla.

- Neljänneksi opiskelijat. Ihmettelen, miten meillä on jouduttu järjestelmään, jossa opiskelijat sanovat, että opiskelu on työtä ja saavat sen vuoksi opintotukea. Mutta toisaalta he vastustavat viiden vuoden määräaikaa, koska sanovat, että heidän pitää käydä töissä. Opiskelu ei ole työtä vaan se on investointi. Investointeja voi subventoida, mutta onko järkeä subventoida sataprosenttisesti.

- Viidenneksi olen kysynyt sitä, mikä meni pieleen yliopistolaitoksen kehittämisessä? Miksi ihmeessä meillä piti ottaa käyttöön germaaninen malli? Paljon parempi olisi ollut anglosaksinen malli, jossa hankitaan ensin yleissivistys ja sitten vasta ammatillinen koulutus. 18-vuotias ei ole vielä yleissivistynyt. Sivistys on se pohja jolle kaikki rakennetaan, Wahlroos päätti ja keräsi puheenvuorostaan raikuvat aplodit.

Vilkkaassa loppukeskustelussa Wahlroosille esitettiin lukuisia kysymyksiä ja kommentteja. Vastauksista kävi ilmi mm., että hän ei ymmärrä lyhyiden määräysten tarpeellisuutta.

- Turvallisuus on luovan työn edellytys. Puolen vuoden tai vuoden määräykset ovat ihan törppöjä. Mutta turvallisuus ei toisaalta saa olla sellaista, että se johtaa henkiseen laiskuuteen.

Nettikurssit eivät myöskään mahdu konsernijohtajan maailmankuvaan.

- Yliopisto on elävä organismi, jolla on tietty fyysinen paikka. Haluan korostaa yliopistoyhteisöllisyyden merkitystä.

Teksti: Kirsti Sintonen

Pirjo Laaksonen:

Opettajan ja opiskelijan vaateet

_Yliopistojen tehtävien moni- puolistuminen näyttäytyy opettajien ja tutkijoiden toimenkuvien ja tehtävien monipuolistumisena. Yhä useammin kokee riittämättömyyttä sen edessä, että pitäisi olla kaikkien alojen erikoisasiantuntija.

Pitäisi kyetä tuottamaan paljon ja merkittävää tieteellistä tutkimusta, opettamaan nykyaikaisin ja alati kehittyvien metodein henkilökohtaisesti ja motivoituneesti yhä kasvavaa opiskelijoiden joukkoa, pitäisi rakentaa sekä yhteiskuntaa palvelevia että tiedeyhteisöön suuntautuneita suhteita niin lähiympäristöön kuin kansainvälisillekin foorumeille, pitäisi tietysti aktiivisesti osallistua yliopiston hallinnollisiin tehtäviin ja olla yliopiston yhteydessä toimivien palveluyksiköiden käytettävissä aina tarpeen vaatiessa.

Vaikka ajattelisimmekin, että yksi henkilö voi ottaa hoitaakseen vain osan esitetyistä velvoitteista, on työtaakka silti mittava. Sen hoitaminen vaatii sitoutumista tehtäväänsä ja organisaatioonsa. Viimevuotisen kyselyn mukaan yli 75 % Tieteentekijöiden liiton jäsenistä työskenteli määräaikaisessa palvelusuhteessa. He sitoutuvat varmastikin omaan projektiinsa ja omiin henkilökohtaisiin tavoitteisiinsa. Mutta missä määrin he sitoutuvat yliopistoon organisaationa ja sen yhteisöllisiin tavoitteisiin?

Tiedämme myös, että luovuus ja innovatiivisuus tarvitsevat syntyäkseen turvallisuuden ilmapiirin. Tarjoavatko projektit ja määräaikaiset palvelusuhteet riittävästi turvallisuutta merkittävien innovaatioiden syntyyn? Mitä taas olisi yliopisto ilman innovatiivisuutta?

Maistereille ei ole palautusoikeutta

Kaikenlaisen arvioinnin ja mittauksen ohessa kaipaamme keskustelua siitä, mitkä ovat opetuksen ja tutkimuksen tavoitteet. Tarvitsemme keskustelua siitä, millaisia kyvykkyyksiä ja osaamisia maisterilta ja tohtorilta voidaan perustellusti odottaa? Entäpä, jos maisteri ei täytäkään vaateita? Jos tuote ei vastaa sille asetettuja laatuvaateita, voidaan se palauttaa. Mutta maistereille ei ole palautusoikeutta. Kuitenkin sekin on nyt koettu, että opiskelijat ovat nostaneet kanteen opinahjoaan vastaan esittäen, etteivät saaneet koulutukseltaan sitä mitä he ymmärsivät luvatuksi.

Tarvitsemme myös keskustelua siitä, miten eri tasoiset tutkinnot eroavat toisistaan? Mielellään myös siitä, miten eri yliopistoista valmistuneet saman tieteenalan maisterit eroavat toisistaan. Tuo viimeksi esitetty on oleellista, koska tulevaisuudessa yliopistot joutuvat kilpailemaan pienevistä ikäluokista. Silloin voidaan olettaa, että laadulliset kriteerit ja yliopistojen profiloituminen nousevat tärkeiksi. Onko tutkimuksissamme ja opetuksessamme löydettävissä juuri meille tunnusomainen yksilöllinen leima?

Miten sovittaa yhteen laatu ja tehokkuus?

Yliopistoihin kaivattaisiin keskustelua siitä, miten on mahdollista sovittaa opetukselliset ja tutkimukselliset tavoitteet yhteen kaikenlaisten tehokkuusvaatimusten kanssa. Yliopistojen toiminnan laatua tulisi lähestyä myös kvalitatiivisen tutkimuksen keinoin. Kvantitatiivinen mittaaminen jättää ytimen näkemättä. Arvoista ja laadun kriteereistä keskusteleminen saattaisi auttaa myös yksittäisiä opettajia ja tutkijoita, jotka nyt tasapainottelevat ristiriitaistenkin tavoitteiden välillä: Kun aineen opiskelijat valmistuvat nopeasti, täyttyy tehokkuusvaade, mutta samalla aine saattaa leimautua maistereiden broileri-tuottajaksi. Kun tutkimuksessa pyrkii kontribuutioon, innovatiivisuuteen ja perusteellisuuteen, häviää julkaisujen määrässä. Kun pyrkii olemaan hyvä yhdellä kriteerillä, on helposti huono toisella mitattuna. Teki niin tai näin, nousee riittämättömyyden tunne usein päällimmäiseksi.

Eihän varmasti ole tarkoitettu, että kukin yliopistolainen ottaisi kaikki yliopistolle osoitetut vaateet henkilökohtaisina. Mutta miten niihin pitäisi suhtautua? Onko arvioinnin yksikkö yliopisto, tiedekunta, laitos, oppiaine tai yksittäinen viranhaltija? Tarvitsemme keskustelua vallan ja vastuun jakautumisesta. Tarvitsemme myös keskustelua siitä, mikä on opiskelijoiden vastuu.

Opiskelija: Siirrän graduni muualle

Yllättävän usein törmää nykyään analogiaan, että opiskelijat ovat asiakkaita, joita meidän tulee palvella. Ja että jokainen luento ja jokainen vastanotto on totuuden hetki, jossa mitataan saako asiakas sitä, mitä hän odottaa. Jouduin jokin aika sitten tällaiseen totuuden hetkeen. Graduopiskelijani oli esittänyt työtään ja olin sitä kommentoinut. Tutkimuksessa oli mielestäni varsin merkittäviä puutteita ja se vaati vielä melkoisesti työstämistä. Tämä oppilas ilmoitti minulle parin viikon kuluttua, että hän siirtää työnsä toiseen yliopistoon, jonne hän oli aikaisemmin saanut opiskeluoikeuden toiseen pääaineeseen. Opiskelijani mukaan joku henkilökunnasta oli katsonut hänen tutkimuksensa ja todennut sen olevan varsin oikeansuuntainen ja lähes sellaisenaan valmis gradu.

Pienessä hetkessä kävin mielessäni läpi eri vaateita, joita minun pitää vaalia. Miten alhaiseksi voin gradun tavoitetason asettaa? Onko meillä varaa menettää opiskelija viime metreillä? Mikä on minun vastuuni valmistuvan maisterin osaamisesta? Miten voin kertoa mielipiteeni ilman, että joudun kyseenalaistamaan arvostamani toisen yliopiston työskentelytavan? Lukuisat kysymykset risteilivät mielessäni. Päällimmäiseksi nousi kuitenkin pettymys itseeni, kykenemättömyyteeni kommunikoida opiskelijalleni gradun tekemisen mielekkyyttä. Miten kertoa hänelle, että meillä on yhteinen tavoite, hänen kasvattaminen akateemisiin mittoihin. Opiskelijat ja opettajat eivät ole palvelusuhteessa. Meidän suhteemme on pikemminkin valmennussuhde. Meillä on yhteiset tavoitteet ja päämäärät. Eikö niistä kannattaisi keskustella enemmän?

(painetun lehden s. 14-19)