Poden instrumentalismia

Tieteenfilosofiassa instrumentalismilla tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan tieteen tuloksilla on ainoastaan välinearvoa esimerkiksi aineellisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Itse pidän instrumentalismia pikemminkin tautina ja pystyn luokittelemaan sen neljään alatyyppiin, joista lähemmin jäljempänä. Olen diagnosoinut itsestäni kolme ensimmäistä alatyyppiä ja pyrin parantumaan niistä kaikista. Neljättä en ole vielä ehtinyt potea, mutta aion tehdä sen pikimmiten.

Tyypin 1 instrumentalismissa tieteenä pidetään kokeissa käytettävän monimutkaisen laitteen, esimerkiksi kemiallisen analyysimenetelmän, hallintaa. Podin tätä tautia ankarasti jatko-opintojeni alussa, jolloin päämääräni oli kehittää parempi analyyttinen menetelmä kuin 99 % muista tutkijoista pystyy. Saatoin jopa onnistua tässä, mutta myöhemmin olen huomannut, että tautini oli instrumentalismin kartettavaa alatyyppiä.

Tyypin 1 instrumentalismilla on kuitenkin myös hyviä puolia. Tiede ei edisty elleivät menetelmät kehity. Mielestäni suurimman osan tutkijoista pitäisi hallita yksi menetelmä paremmin kuin 90 % saman alan tutkijoista. Kaikki eivät voi olla suuria ajattelijoita, jotka ymmärtävät hieman kaikesta ja rakentavat siten kokonaisuutta. Toinen hyvä puoli menetelmänhallinnassa on se, että vaikka varsinaiset kokeet menisivät pieleen, voi menetelmän usein julkaista, jos se vain on tarpeeksi nokkela.

Tyypin 2 instrumentalismissa biologista tutkimuskohdetta pidetään instrumenttina, esimerkiksi koneena tai rakennuksena. Olen itse piirtänyt silmän sarveiskalvosta malleja, jotka muistuttavat läheisesti seinää ja ajattelunikin on välillä saattanut vaipua tälle tasolle. Onneksi kokeeni eivät ole onnistuneet tällä periaatteella, joten vuosien kuluessa olen pakostakin oppinut arvostamaan sarveiskalvon, ja samalla koko silmän monipuolisia suojajärjestelmiä.

Lääkkeenä on toiminut myös Kari Lagerspetzin kirja Sattumasta säätelyyn (1982). Aikaisemmin ajattelin solun toimintoja yksittäisinä rattaina, esimerkkinä sitruunahappokierto. Lagerspetzin kirjassa kuvataan hyvin, kuinka solut ja eliöt toimivat kokonaisuutena ja kuinka ne säätelevät omaa toimintaansa. Vaikka tämän kirjan lukeminen ei takaa täydellistä parantumista, auttaa se ainakin siirtämään katsetta yksittäisestä mutterista hieman suurempiin kokonaisuuksiin.

Tyypin 3 instrumentalismissa tutkija itse muuttuu instrumentiksi, koneeksi. Tällöin tutkija pitää yksittäistä tutkimusta kerta kaikkiaan niin tärkeänä, että sen on pakko onnistua. Tämän eteen tehdään töitä niin ankarasti, että aikaa ei jää suurille, eikä pienillekään ajatuksille. Paranemisen ensimmäinen merkki on se, että tutkija alkaa epäillä, että onnistuukohan tämä tutkimus sittenkään. Tämän jälkeen toipuminen on ripeää. Pidän omaa muutaman vuoden sairauttani hyvänä kokemuksena, mutta kroonistuessaan tauti ei ole houkutteleva elämänura.

Tyypin 4 instrumentalismissa tiede on väline hyvinvointiin, mikä vastaa instrumentalismin perinteistä määritelmää. Kuten jo johdannossa mainitsin, en ole potenut tätä tautia vielä, vaan tilani on pysynyt tämän taudin kansanomaisemman nimityksen, soveltavan tutkimuksen, ja tautiluokituksen toisen ääripään, perustutkimuksen, välillä. Soveltavassa tutkimuksessa minua on häirinnyt se, että 10 % parannukseen on usein vaadittu 10-100 kertainen panostus. Olen itse valmis sairastumaan soveltavaan tutkimukseen, jos siihen tehdään tämä lisäys: tulosten pitää olla taloudellisia. Hyvinvointia tulisi edistää ilman lisäkustannuksia. Ilman tätä lisäystä emme mielestäni pysy tautiluokitukseni sisällä, vaan hyppäämme ilmiöön nimeltä formula-ajot ja sen alalajit. Näissä pelin henki on selvä: rikkain talli korjaa potin.

Veli-Pekka Ranta
assistentti
Farmasian teknologian ja biofarmasian laitos

(painetun lehden s. 32)