Miksi palkkojamme
kannattaa korottaa
Kysyttäessä keneltä tahansa, eikö juuri hänen
palkkaansa pitäisi korottaa, saadaan varmaan myönteinen
vastaus. Mutta läheskään kaikki eivät pysty
antamaan vastaukselleen kunnon perusteluja. Itse asiassa todella
hyvät perustelut voi esittää vain harva joukko.
Yksi niistä on yliopistojen opettajakunta, professorit ja
lehtorit eturivissä.
Yliopistoissa annetaan tämän maan korkeatasoisinta
opetusta. Se perustuu tiedeyliopistoissa tieteen ja taideyliopistoissa
taiteen alan universaalisesti tunnustettuihin taidonnäytteisiin.
Tieteessä on kyse kirjoista tai tieteenalan aikakauslehdistä,
taiteessa taas konserteista ja näyttelyistä. Tieteen-
ja taiteenharjoittajat panevat niissä osaamisensa julkisesti
näytteille ja arvioitavaksi. Oikeastaan nykyisin jo lähes
kaikkia julkaisupäätöksiä on edeltänyt
tiukka referee-karsinta, jossa paljosta julkaistavaksi tarjotusta
seulotaan erikseen ja julkaistaan vain ne, joissa on riittävästi
ansioita julkipanoon. Tällöin monet sinänsä
moitteettomat työt jäävät sivuun, koska ne
eivät kuulu parhaimmistoon.
Yliopistoissa annettavan opetuksen tunnusmerkkinä on, että
se perustuu ko. tieteenalan uusimpiin tutkimustuloksiin. Ei olekaan
ihme, että professorinvirkaan valitulla henkilöllä
on usein kansainvälisen arviointijoukon mielestä pisin
ja sisällöltään laadukkain julkaisuluettelo.
Se antaa tilaisuuden kehittää alalle mahdollisimman
korkealaatuisia oppikursseja ja siten siirtää saavutettu
huippuosaaminen seuraavallekin sukupolvelle. Lehtorinvirkaan valittaessa
taas kiinnitetään tieteellisen pätevyyden ohella
erityistä huomiota osoitettuun hyvään opetustaitoon,
sillä lehtorit kuitenkin vastaavat valtaosasta yliopistojen
vakinaisten opettajien antamasta opetuksesta. Olipa osaamisen
painopiste sitten tutkimuksessa tai opetuksessa, vaadittavien
näyttöjen tulee olla mahdollisimman korkealaatuisia.
Yliopistonopettajaksi ei tulla "pystymetsästä".
Takana on vuosien, jopa vuosikymmenien selkeät ja dokumentoidut
näytöt alan parhaasta osaamisesta tässä maassa.
Sen tulisi myös johtaa maan parhaaseen palkkaustasoon näissä
tehtävissä, joiden merkitys maamme selviämiselle
kansainvälisessä kilpailussa on selvä: Suomi menestyy
osaamisellaan. Palkkauksessa professorit, joiden palkkausta koskevaa
kyselytutkimusta selvitettiin Acatiimin viime numerossa, yltävät
kuitenkin alimmillaan hyvin koulutetun kansanosan mediaanipalkkaan
ja ylimmillään tuskin edes keskitason yritysten johtoportaan
palkkatasoon. Tällainen meno jatkuessaan johtaa aikanaan
siihen, että koulutuksen läpikäynyt kyvykkäin
aines, joka haluaa vaativimpiin tehtäviin mutta myös
sen mukaisen palkkauksen, ei olisikaan enää kiinnostunut
yliopistourasta. Oma merkityksensä on silläkin, että
varsinaisen professorin palkkaus on vielä tällä
hetkellä ylöspäin melko joustamaton, eikä
se ainakaan helpota parhaiden voimien rekrytointia yliopistoihin.
Toisaalta on näkyvissä ilahduttavaakin kehitystä.
Valtiotyönantajan omasta aloitteesta tehdyt VALPAS I ja II
ratkaisut ovat oikean suuntaisia. Tilanteen korjaamiseksi tarvittaisiin
kuitenkin kymmenkunta tällaista ratkaisua. Edelleen yliopistojen
opetushallintoa koskevissa tarkentavissa virkaehtosopimusneuvotteluissa
on kyetty sopimaan ns. Helsinki-sopimus, jonka keskeinen ominaisuus
on kiinteiden palkkausluokkien korvaaminen haarukoinnilla ja johon
lisäksi liittyy periaate haarukoiden yläpään
aukaisemisesta tarvittaessa. Helsinki-sopimuksen laajentaminen
muihinkin kuin Helsingin yliopistoon näyttääkin
erittäin lupaavalta vaihtoehdolta, kunhan sen käyttöönottoon
liittyvät alkuhankaluudet ensin saadaan selvitetyksi.
Yliopistonopettajan työn vaativuuden arviointi ja sen mukainen
palkan asetanta on siis sekä helppoa että hyvin perusteltavissa,
kunhan opettajille käytetään omaa palkkausjärjestelmäänsä.
Suhde muiden alojen palkkaukseen tulee etsiä yliopistolaitoksen
merkityksen kautta. Se taas on maallemme, kuten sanottu, ykkösluokkaa.
Vesa Kulmala
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto
(painetun lehden s. 3)
|