Eettisyyttä ja esteellisyyttä tohtoritehtaassa
Sapattimatkallaan oleva Ansku soitti Aasian takaa ja ky syi mitä
hänen pitäisi asiasta miettiä. Nyt kun olen täällä
viettänyt kohta vuoden, ollut päivittäin yhteydessä
kotiin molempiin jatko-opiskelijoihini, posti kulkee ja kännykkäkin
soinut, muutoinkin etäauttanut viikoittain koko laitosta.
"Minä kyllä pidän kollegani toimintatapaa
vähintäänkin epäasiallisena, ellei epäeettisenä."
Miksiköhän hän on ruvennut pyytämättäni
apulaisohjaajaksi ja muutoinkin käyttää tutkijaopiskelijoitani
kuin ilmaista työvoimaa. Vielä pitäisi parikymmentä
vuotta viedä yhteistä koululaivaa sovussa ja rinnan
- ei nyt tunnu hyvältä. Pitäisikö puhua asia
halki vai varmistaa laiha sopu?
Juu, joo - mullakin oli samoja kokemuksia viime reissultani.
Ei taida olla harvinaista, arvailen lohdutukseksi. Yksikin opiskelijani
ja teki viikkotolkulla toisen ryhmän analyyseja, toinen proffa
lähetti näytteitä jopa eri yliopistosta. Kyllä
minä heti elokuussa sanoin, että olisi ollut kiva kun
mua ohjaajana ja palkanhankkijana olisi kuultu, kun olen tässä
odotellut käsikirjoituksemme ensiversiota yli pari kuukautta.
Hei, Ansku, musta tuntuu, että osa niistä tekee mitä
vaan välttääkseen kirjoitustyön kiirasta,
mitä vain. Jos kuka vaan kunnolliselta vaikuttava tyyppi
laitoksella pyytää, kun et oo ite paikalla. Onks sulla
samanlaisia kokemuksia? Juu'u, mutta kun lähin työtoverini,
olis kait hän ainakin voinu olla lojaali ja antaa opiskelijani
keskittyä väitöskirjaansa. Ja kumpainenkin, kysyä
edes voinko pyytää sinun oppilastasi laatimaan minulle
anomus tutkimusmäärärahan anomiseksi Suomen Akatemiasta?
Professorin eettiset ohjeet tammikuun postissa tulivat terveeksi
muistutukseksi. Henki huokuu korkeita arvoja, mutta suositukset
ovat yleistasoisia, eivätkä ne valitettavasti voi arjen
käytäntöjä yksilöidä. Kenttä
on paljon muutakin kuin mitä lehtien palstoille nousee. Voisin
silti yrittää avata parempaa huomista - eettisen toiminnan
tärkeä ydin on kyky tunnistaa oma esteellisyys hallinnon
ja arjen ratkaisujen parissa, vallankäytössään.
Eettisyys uonhtunut tohtorituotannossa
Syksyn mittaan urakoin tuottaakseni maalle tohtoreita, niin kuin
on tapana sanoa. Sen lisäksi että neljä nykyistä
tai entistä oppilastani väitteli, toimin kolmen väitöskirjan
esitarkastajana ja yhden vastaväittäjänä.
Pääsin katsomaan pinnan alle ja tarkkailin kaikuluotaimen
näyttöä. Näin miten tohtorituotanto sujuu
kahdessa teknillisessä korkeakoulussa ja kolmessa yliopistossa.
Uskon kokemuksillani olevan jonkinasteista edustavuutta yliopistolaitoksessamme
laidasta laitaan.
Päällimmäisenä nämä summaten on
syytä kysyä, onko yliopistojen eettinen työskentely
laskenut, jopa romahtanut, tohtoritutkintojen tehtailun vaatimuksissa.
Väitöskirjojen suhteen sinänsä jaan monien
huolen niiden tason alenemisesta, esimerkiksi vielä viisi
vuotta sitten vallinneeseen verrattuna. Laatu ja määrä
ovat mielestäni kyllä toisiinsa yhteydessä, koska
yhtä opinnäytettä kohti tuleva vaatimus laatia
synteesiä kaikesta tehdystä kevenee.
Väitöskirja itsenäisenä työnä
Akateemisen väitöskirjan tulee periaatteessa edelleenkin
olla itsenäinen työ, ja väittelijän tulee
tämä voida osoittaa. On tullut yleiseksi tavaksi, että
väittelijä muotoilee tästä kertovan välilehden.
Käytäntö on kyseenalainen. On mahdollista, että
väittelijä laatii välilehden jopa ohjaajaansa kuulematta,
allekirjoittaa sen sekä sujauttaa työhönsä
tiedekunnan jo annettua painatusluvan. Nippuväitöskirjassa
on paremminkin perustapaus kuin poikkeus, että kussakin osajulkaisussa
on kahdesta neljään työhön osallistunutta
nimeä - ainakin ympäristö- ja luonnontieteissä
työryhmän seniorin nimen (ohjaajan) ollessa viimeisenä.
Erikoista on myös se, että eräissä korkeakouluissa
ei selostetta vaadita, mikä on kiusallista mm. esitarkastajalle.
Asiaa ei aina kehdata edes väitöstilaisuudessa käsitellä
- puhumattakaan, että siitä haluttaisiin tehdä
numeroa isovanhempien silmien alla suvun menestyneen vesan juhlapäivänä.
Tosiasiassa lähes aina väitöskirja kuitenkin nousee
pääohjaajan ideasta, osaamisesta, tutkimuskokemuksesta
ja näkemyksestä toteuttaa työ käytännössä
sekä rahoitusanomuksella tieteellisessä arviointikilpailussa
hankitulla mahdollisuudella. On joskus järkytys miten nopeasti
tuleva väittelijä saattaa unohtaa - tai tämä
tulee kotikasvatuksesta - mistä koko työ on tullut hänelle
mahdolliseksi. Kuten kasvatustyössä yleisesti, kiitollisuutta
ei voi vaatia, mutta kiittämättömyyttäkään
ei ole pakko hyväksyä.
Aika usein tuntuu siltä, että maastamme ei löydy
tarpeellista määrää itsenäiseen työskentelyyn
kykeneviä tohtorikandidaatteja, jotka selviäisivät
annetussa ihanneajassa noin A18-peruspalkalla. Onko siis ohjaajan
vika kun hän ei tee opiskelijastaan tohtoria? Osa vierittää
syyn laiskuudestaan tai lahjattomuudestaan opettajalleen tyyliin
"ei se taida saada tehtyä minusta tohtoria". Ehkäpä
joukossa on niitä, joille korkein akateeminen oppiarvo ei
kuulu, koska tulos ei täytä vaatimuksia. Tätä
ei uskalleta hyväksyä neljän vuoden jatkoputkiopiskelun
vallattua maan.
Ehdotan, että itsenäisen osuuden seloste vaadittaisiin
yhdenmukaisesti kaikissa yliopistoissa, ja että sen vahvistavat
ohjaaja ja väittelijä yhdessä, tarvittaessa myös
kustos. Itse asiassa näin on käytäntö eräissä
yliopistoissamme, mutta useimmissa ei ole. Vaihtoehtoisesti väitöskirjojen
ns. itsenäisyyden vaatimuksesta voitaisiin luopua.
Julkaisueettistä liukastelua
Tohtoriopiskelijat näyttävät tietävän
arvonsa tiedekorkeakoulun rahallisena mittana. Sehän lienee
jotain 0.2-0.3 milj. euroa per tutkinto. Tuotannon varmistamiseksi
yliopisto voi myydä eettistä toimintakulttuuriaan. Uhkailu
väitellä toisessa yliopistossa laittaa toimitusjohtajan,
siis dekaanin tai laitoksen johtajan, seinää vasten
ja ohje "hoidetaan vaan asia pois päiväjärjestyksestä"
voi tulla korkealtakin taholta. Näin on helppo vaatia, eihän
kyse ole päätöksentekijän omasta tieteellisestä
työstä vaan tohtoritehtaan uudesta ennätyksestä.
"Mitähän ystävämme Kaken asialle nyt
kuuluu, jatkamme Anskun kanssa." Hänellähän
oli se tohtoriopiskelija, joka maksoi murheitaan lähettämällä
yhteisen tutkimuksen lehteen vain omissa nimissään.
Kyllä minä ymmärrän Kaken paineet, kaikki
kolme vuotta jaksoi kestää eikä työstä
näyttänyt tulevan mitään valmista. Muut teki
sille kokeitakin, joista kävi aineiston poimimassa. Oli mielestäni
aivan oikein, että Kake otti yhteyttä lehden toimitukseen
ja huomautti, että täällä olis kaksi muutakin
tyyppiä, joiden jutusta on kysymys. Moneen kertaan koitti
neuvotella, yksin ja yhdessä, hyvällä ja pahalla.
Kuin ois käyttänyt akateemisesta vapaudesta vain sen
vapauden , eikä Kake voinut ajatellakaan jatkoanomusta rahoittajalle
sillä tuotoksella. Ja vielä - kasvattaa eettiseen vastuuseen
palvelemaan isänmaataan ja ihmiskuntaa, Ansku minulle lopuksi.
Masentavia kokemuksia eettisistä toimikunnista
Yhteisen tutkimusaineiston julkaiseminen omissa nimissään
on vakava tutkimusvilpin muoto, jota tiedeyhteisön ei pidä
hyväksyä. Erimielisyyksiä varten onkin tiedekorkeakouluihin
viime aikoina perustettu eettisiä toimikuntia tarvittaessa
käsittelemään mm. julkaisueettisiä rikkomuksia
ja vilppejä. Kaken kokemukset eettisen toimikunnan työstä
olivat masentavia.
Eettinen toimikunta toimi maallikkomaisesti. Ensinnäkin
sen puheenjohtaja, samalla väitöskirjan kustos sekä
laitoksen johtaja, ei jäävännyt itseään
ja siirtänyt käsittelyä toimikunnan varapuheenjohtajalle.
Osatulosyksikön johtajana hänen kuului maksimoida tutkintotavoite.
Toiseksi, saatuaan vastineen tutkijaopiskelijalta, väitöstyön
ohjaajaa ei kuultu eikä tutkijaopiskelijan vastinetta koskien
tutkimuspyyntöä annettu tiedoksi. Eettinen toimikunta,
lausuessaan että tutkimuseettistä rikkomusta tai vilppiä
ei voida pitää merkittävänä eli rehtorille
ilmoitettavana, sen sijaan antoi ymmärtää ohjaajan
laiminlyöneen ohjaustehtävänsä ja kohtuuttomasti
hidastaneen tohtoroitumista. Tosiasiassa opiskelija ei ollut lähes
kahteen vuoteen tehnyt väitöskirjansa eteen paljoakaan.
Ainoatakaan tiedekunnan asiapaperia ei tämän jälkeen
annettu tiedoksi väitöskirja-työn ohjaajalle, Kakelle
siis.
Eettisen toimikunnan työskentely ei varmastikaan noudattanut
hyvää hallintotapaa eikä myöskään
tuonut asiassa esille erästä oleellista asiaa, tutkimuseettisen
ohjauksen merkitystä jatko-opiskelijalle. Joululoma painoi
päälle ja tiedekuntaneuvoston oli pakko delegoida keskeneräisten
väitöskirjojen hyväksymiset dekaanille. Tiedekunta
ja koko yliopistokin teki historiansa parhaan tohtorituloksen,
kuten oli tarkoitus. Silti lyhytaikainen ilo voi olla tappio.
Jälkimauksi Kakelle jäi, että yliopisto söi
kuormasta.
Edellä kuvatun tapaiset episodit eivät liene tiedekorkeakouluissa
harvinaisia. Asioiden karkaaminen harhateille pitäisi estää
ennakolta. Ratkaisu voisi olla yksityiskohtainen kirjallinen sopimus
professorin tai muun virallisen ohjaajan ja opiskelijan velvollisuuksista
ja oikeuksista, joka allekirjoitettaisiin jo työn alussa.
Käytäntö on ollut vuosia mm. Norjassa. Opetusministeriö
saattaisi olla oikea taho käynnistämään valmistelun
mallisopimusluonnoksesta, joka ohjeistaisi tieteellisen työn
tekijänoikeuksia nykypäivän vaatimusten mukaisesti.
Kustos vai puheenjohtaja?
Lopuksi huomio pitkällisestä käytännöstä
koskien väitöskirjan tarkastuksen viime metrejä.
Varsin tavallista näet näyttää olevan, että
työn pääohjaaja toimii kustoksena - ikään
kuin kunniatehtävässä - vaikka hänellä
ja väittelijällä on tarkastettavassa työssä
yhteisiä julkaisuja. Mielestäni kustos istuu tällöin
väärällä tuolilla. Voimme vain kuvitella vastaväittäjän
tuntemuksia heitellä vähääkään tiukempaa
kritiikkiä itse väitöstilaisuudessa kustoksen lomitse
väittelijän vastattavaksi. Esteellisyysongelma on silloin
merkityksellinen kun kustokselle kuuluu tehdä esitys työn
hyväksymisestä tiedekuntaneuvostolle sekä ehdottaa
väitöskirjan arvosanaa. Vaikka vanhaa laudaturia vastaavaa
- pelkkää "hyväksyttyä" korkeampaa
- arvosanaa ei oppilaalleen ajaisikaan, on perinteinen seitsenasteikko
käytössä siellä täällä.
Parempi vaihtoehto olisi, että kustokseksi määrätään
saman tai lähialan professori, joka ei ole työn varsinainen
ohjaaja. Kustos myös laatisi esityksen työn hyväksymisestä
ja arvosanasta tiedekunnalle vastaväittäjien ja esitarkastajien
lausuntojen, väitöstilaisuuden kulun sekä työn
ohjaajien näkemysten perusteella.
Myöskään laitoksen johtajan rooliin varsinkaan
oppiaineiltaan heterogeenisissä laitoksissa ei esitys väitöskirjan
hyväksymiseksi helposti istu. Onhan hallintomalleja, joissa
laitoksen johtaja - riippumatta mitä oppiainetta hän
itse edustaa - esittelee asian tiedekunnalle. Esteellisyys syntyy
siitä, kuten edellä olleessa esimerkissä, että
laitoksen johtaja saattaa yksikantaan painottaa yksikkönsä
tohtoritulosta toimitusjohtajan tapaan. Toimivampi ratkaisu olisi,
että oppiaineetta edustava kustos valmistelisi asian tieteelliselle
neuvostolle tai tiedekunnalle.
Aimo Oikari
Ympäristötieteiden professori
Jyväskylän yliopisto
(painetun lehden s. 12-14)
|