KOLUMNI
Markku Myllykangas
Etiikka muuttaa kaiken
- vai muuttaako?
Yliopistoissakaan ei enää pääse pakoon etiikkaa.
Professorikunta laati oman etikettinsä. Sysäyksen eettiseen
heräämiseen lienevät antaneet muun muassa riekkiset
ja rinteet. Assistentit ja muut tiedetyöläiset vaeltavat
vielä pimeässä ilman eettistä ohjantaa. Poliisitkin
saanevat oman etiikkansa. Vaimon pieksäminen sallitaan vain
satunnaisesti ja pakottavassa tarpeessa. Muuten joutuu hetkeksi
jäähylle.
Vaikka 1990-luvun "hulluista vuosista" on tultu alaspäin,
melkoinen osa professoreista nimitetään edelleen virkaan
avoimuutta ja oikeudenmukaisuutta halveksien kavereiden kutsusta.
Tutkimusprofessori Petri Mähönen sanoi Savon Sanomissa
(9.9.2000), että yliopistot tuottavat "pelottavaa ainesta"
ja kenestä tahansa tehdään professori... ja se
johtaa laaduttomuuteen.
Tutkijoita piiskataan irvokkaasti meritoitumaan uraputkessa,
mutta professoriksi ei pääse edes hakemaan. Avoin hakukaan
ei tietysti takaa reilua meininkiä. Professorikunta alkaa
muistuttaa jääkiekon suljettua SM-liigaa, jonne saatetaan
kutsua joku mestiksestä, jos rahoitus on kunnossa. Pelkästään
pelaamalla liigaankaan ei kavuta.
Professoreiden velvollisuus on noudattaa kaikissa toimissaan
uusia eettisiä ohjeita. Rehellisyyden, vastuullisuuden, perusteltavuuden,
hyvän hallintotavan ja alaisten tasapuolisen kohtelun vaatimusten
toteuttaminen estää jatkossa professoreiden kutsumenettelyn
vastuuttoman käytön. Kutsumista käytetään
vain perustelluissa poikkeustapauksissa, joihin se on tarkoitettu.
Otetaan sitten ihan keksitty tarina. Kuvitellaan, että jossain
maalaisyliopistossa syntyy hinku perustaa uusi professuuri opetusalana
epäkäytännöllinen etiikka ja filosofia. Onni
potkii yliopistoa. Virkaan nimitetään hakumenettelyn
jälkeen kaikin puolin sopiva kansainvälinen kuuluisuus,
Helsingin herra. Ilo lopahtaa lyhyeen. Profeetta hoitelee virkaansa
tovin kirkolta käsin piipahtaen silloin tällöin
landella, jossa elämä on ylipormestari Siitosen mukaan
pelkkää kärsimystä. Lisäksi eräs
aivotutkija on varoittanut virikeköyhän ympäristön
surkastuttavan aivot alta aikayksikön.
Lopputarina on tuttu juttu. Seuraa vuodesta toiseen jatkuvia
virkavapauksia. Opetusta hoidellaan sijaisjärjestelyin. Pätkätyöt
eivät juuri kannusta opetuksen, tutkimuksen ja muun toiminnan
pitkäjänteiseen kehitystyöhön. Opetus on edelleen
kaikilla tasoilla pitkälle pakkopullaa, vasemman käden
hommia. Vain tutkimus noteerataan. Professorin virka sinänsä
ei aina kiinnosta, vaan titteli ja sen siivittämät muut
riennot.
Uusi etiketti lopettaa edellä kuvatun pelleilyn. Ja matkalaukkulaisilta,
joista valtaosa tosin hoitaa hommansa mallikkaasti, edellytetään
riittävää kustannuspaikalla oloa. Opetuksen ja
tutkimuksen lisäksi laitoksilla on kosolti hallinnollisia
ja muita hommia, jotka kaatuvat paikan päällä oleville
joidenkin etätyöläisten luistellessa velvollisuuksistaan.
Akateemisen vapauden suojissa virkatyöt voi kyllä jättää
tekemättä kuka tahansa, kaikilla tasoilla.
Etiikka ohjaa käytännön toimia siihen asti, kun
se ei haittaa bisnestä ja muita etuja. Etiikka on lähes
aina "käytännön hyötyetiikkaa".
Etiikan vaikutus on arvioitu yhtä tehokkaaksi, kuin jos jumbojettiin
asennettaisiin polkupyörän jarrut. Eettisiä ohjeita
voi päntätä turvallisesti, sillä niistä
ei yleensä jää pysyviä vaurioita.
Pari esimerkkiä. Lääkärin eettisten ohjeiden
mukaan lääkärin tulee suositella potilaille vain
lääketieteelliseen tietoon ja kokemukseen perustuvia
tarkoituksenmukaisina ja vaikuttavina pidettyjä tutkimuksia
ja hoitoja. Tätä pykälää rikotaan jatkuvasti
erityisesti niin sanotussa yksityisessä terveydenhuollossa.
Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Markku Äärimaa
onkin joutunut julkisesti puuttumaan tilanteeseen. Lääkärikunnan
ei myöskään pitäisi lyhytnäköisesti
pyrkiä käyttämään työvoimapulaa
hyväkseen. Mutta jos keikkatyöläisenä saa
paremman liksan vähemmällä työmäärällä
ja olemattomalla sitoutumisella, kiusaus käy ylivoimaiseksi
vastustaa.
(painetun lehden s. 16)
|