Taas kerran tutkinnonuudistus

Opetusministeriö on muuttamassa yliopistojen tutkintorakennetta, joka olikin alkanut vähitellen vakiintua. Nyt ideana on saada aikaan Bolognan julistuksen hengessä "yleiseurooppalainen" 3+2+4-malli, jonka mukaan kandidaatin, maisterin ja tohtorin tutkinnot vievät yhteensä aikaa suunnilleen yhdeksän vuotta. Yliopistojen maisteriohjelmia arvioinut työryhmäkin suosittelee suunnilleen vastaavanlaista rakennetta. Tutkintojen ja opintosuoritusten harmonisoinnilla pyritään lisäämään opiskelijoiden liikkuvuutta, nostamaan koulutuksen yleistä tasoa ja vahvistamaan Euroopan asemaa kilpailussa työvoimasta. Uudistus merkitsisi, että perustutkinnoksi tulisi kolmivuotinen kandidaatintutkinto nykyisen maisterintutkinnon asemesta. Tosin opetusministerin mukaan opiskelija saisi heti opinto-oikeuden maisteriksi asti.

Mitä useammat opiskelijat tulevat tyytymään kandidaatintutkintoon, sitä enemmän muutos johtaisi koulutustason laskuun, sillä ohjeellisen opiskeluajan lyhentymistä ei kyetä kompensoimaan laadun parannuksella. Toteutuva asiantila riippunee paljolti siitä, riittääkö komivuotinen tutkinto työmarkkinoilla. Näin voikin käydä hyvien suhdanteiden vallitessa, mutta mikäli koulutetun työvoiman kysyntä vähenee ja kilpailu työpaikoista kiristyy, opiskelijat alkanevat suosia maisterintutkintoa turvatakseen kilpailuasemansa.

Hyvin toimivan järjestelmän muuttaminen tällaiseen koulutustason alenemisen mahdollistavaan suuntaan ei vaikuta kovin perustellulta. Uudistus pyrkii olemaan käytännön työelämää suosiva, mutta valitettavasti se on samalla koulutusta vähättelevä. Kaavailtuun uuteen perustutkintoon ei sisälly nykyisen maisterintutkinnon kulmakiveä, pro gradutyötä, joka mm. opettaa suurehkon tiedollisen kokonaisuuden hallintaa ja itsenäistä työskentelyä. Kaikille tämä työskentely ei tosin sovi, joten on niitäkin, jotka tervehtivät muutosta ilolla: uudistuksen jälkeen ei tarvitse kokea häpeää siitä, että on puikahtanut kandidaatintutkinnon hukkaputkesta ulos.

Tietysti entistä nopeampi työelämään siirtyminen voi houkutella lahjakkaitakin jos uskotaan, että kandidaatintutkinnon antamat eväät riittävät työelämässä. Toisaalta saattaa käydä niinkin, että jopa suurin osa opiskelijoista suorittaa omaa etuaan ajatellen maisterintutkinnon. Uudistus ei olisi tällöinkään pelkkä muodollisuus, sillä kandidaatintutkintoa pitäisi kehittää työelämän tarpeita ajatellen. Mitä tämä käytännössä merkitsee, on epäselvää. Ilmeisesti kuitenkin jouduttaisiin astumaan askel ammattikorkeakoulujen reviirille. Tosin ainakin kauppatieteellisellä alalla nykyinen kandidaatintutkinto on varsin käytännönläheinen kuten maisterintutkintokin. Mitään suuria muutoksia ei todellisuudessa tarvittaisi, ja toisaalta kolmeen vuoteen ei ihmeitä mahtuisikaan. Eräs vaara on, että viimeksi mainittua kuitenkin yritetään, ja kolmivuotinen tutkinto muuttuukin käytännössä vaikkapa viisivuotiseksi.

Mitä tulee hankkeen tavoitteisiin, opiskelijoiden liikkuvuutta uudistus tuskin sanottavasti lisäisi, ja vaikka hieman lisäisikin, eikö olisi jopa parempi, että opiskelijat olisivat paikoillaan ja opiskelisivat? Koulutuksen yleisen tason nosto jää edellä esittämääni viitaten hurskaaksi toivomukseksi, varsinkin jos kandidaatintutkinto muodostuu valtavirraksi.

Kun on seurannut niin yliopistollisen kuin muunkin koulutuksen jatkuvaa uudistamista, ei voi välttyä näkemykseltä, että suunnittelutehtävissä on edelleen liikaa resursseja. Keskushallinto pystyy tarttumaan lähinnä vain rakenteisiin, mutta varsinaiset "sisällöntuottajat" joutuvat tekemään uskomattomankin työläitä piruetteja, pyrkiessään sopeutumaan ja pelastamaan sen, mitä pelastettavissa on. Kaiken näissä uudistuksissa kruunaa tulenpalava kiire. Asiantuntijoiden kantoihin ei ehditä, eikä halutakaan perehtyä, mikäli ne eivät myötäile hankkeen puuhamiesten kaavailuja. Hanke runnotaan läpi, ja jäljet korjaavat sitten henkilökunta sekä opiskelijat.

(painetun lehden s. 10)