Mikä estää kuulumasta Professoriliittoon?

Professoreiden järjestäytymisastetta voidaan pitää tyydyttävänä, mutta viime aikoina on ollut havaittavissa tiettyä viivettä nimityksen ja Professoriliittoon (PRL) liittymisen välillä. Nuorempien professoreiden edustus on kovin vähäinen myös PRL:n luottamushenkilöissä. Niinpä liitossa on oltu huolestuneita nuorten professoreiden kiinnostuksesta. Keskustelua on käyty sekä hallituksessa että valtuuston viime kokouksessa.

Kun itselleni kuuluminen ammattijärjestöön on ollut itsestäänselvyys, jäin valtuuston kokouksen jälkeen pohtimaan, miksi näin ei ole kaikkien osalta. Arvattavasti löytyy professoreita, jotka eivät ole kovin paljon koko asiaa ajatelleetkaan muiden kiireiden ja töiden keskellä, ja eivät ole vain tulleet liittyneeksi. Ehkäpä heidän tiedekuntansa osastokaan ei ole ottanut yhteyttä tarpeeksi aktiivisesti. Osa professoreista on luultavasti kuitenkin asiaa pohdiskellut ja päättänyt tietoisesti jättäytyä ammattijärjestönsä ulkopuolelle. Asiaa mietiskellessäni päädyin seuraaviin syihin, ja onhan niitä varmaan enemmänkin.

Jäsenmaksu on liian korkea tai ei haluta maksaa ylipäänsä minkäänlaista jäsenmaksua.

PRL:n valtuuston jäsenet näyttävät pitävän tätä tärkeänä syynä, sillä viime kokouksessa esitettiin jäsenmaksun alentamista ja seuraavassa kokouksessa asia tulee uudelleen esiin.

PRL:n jäsenkyselyssä liittoon kuuluvista professoreista 77% piti jäsenmaksua sopivana, mutta vastaavaa kyselyä ei ole tehty liittoon kuulumattomien keskuudessa. PRL:n jäsenmaksuprosentti on samaa luokkaa kuin muiden ammattiyhdistysten. Henkilökohtaisesti en usko jäsenmaksun olevan esteenä liittymiselle, niin kauan kuin jäsenmaksu on verovähennyskelpoinen. Toisaalta liiton neuvottelemat edut saavat kaikki professorit, maksoivat sitten jäsenmaksua tai ei. SAKlaisessa ay-kentässä järjestäytymättömiin on perinteisesti suhtauduttu suvaitsemattomasti, mutta professoreiden keskuudessa asiasta on hienotunteisesti vaiettu.

Ei samaistuta muihin professoreihin, vaan oma ammattikunta on sydäntä lähempänä.

Tätä näkemystä tukee se, että järjestäytymisaste on alhaisin teknisissä korkeakouluissa ja lääkärien keskuudessa ja että joidenkin osalta liittyminen tapahtuu viiveellä. Tunnistan tästä omaakin ajatteluani: vielä monta vuotta apulaisprofessorinimitykseni jälkeen tunsin itseni nimenomaan eläinlääkäriksi ja hyvin vähän professoriksi. Professori-identiteetti kehittyi vasta myöhemmin, jolloin myös oivalsin, miten paljon yhteistä ja toisaalta samanlaisia ongelmia on kaikilla professoreilla, vaikka he edustavatkin aivan eri aloja. Mikään muu ammattijärjestö ei aja professoreiden etuja kuin Professoriliitto. Kaksosjärjestäytyminen on kuitenkin erinomainen vaihtoehto, sillä lähes samalla hinnalla saa kahden järjestön edut ja kontaktit. PRL:lla on kaksosjärjestäytymissopimus 13 akavalaisen liiton kanssa.

Ammattiyhdistystoiminta on likaista ja moraalitonta oman edun ajamista.

Tämä ajatus ei liene kovin vieras; kukapa meistä ei olisi paheksunut esim. Merimiesunionin tai AKT:n kovia otteita ja tukilakkoja joskus aika mitättömiltäkin tuntuvien kiistojen yhteydessä. Professorit valitsevat kuitenkin itse edustajansa valtuustoon ja hallitukseen. En usko PRL:n asioista päättävien henkilöiden moraalikäsitysten poikkeavan jäsenkunnan näkemyksistä. PRL:lla on mielestäni oma selkeä profiilinsa, joka ei ole samanlainen kuin esimerkiksi joidenkin SAKlaisten järjestöjen. Se ajaa tiukasti jäsenistönsä etuja, mutta ei kyseenalaisin keinoin. Kun jäsenkyselyssä kuitenkin 61% vastaajista suhtautui myönteisesti työtaisteluun, ei sekään liene enää poissuljettu taktiikka tilanteen niin vaatiessa. (Ks.Kuvio 1.)

Kuvio 1. Suhtautuminen työtaistelun käyttöön painostuskeinona. Lähde: Professoriliiton jäsenkysely.

Professori on tyytyväinen palkkaansa eikä katso tarvitsevansa ammattijärjestön apua.

PRL:n jäsenkyselyyn vastanneista 22% oli palkkansa tyytyväisiä, joten voi olla, että liiton ulkopuolella tyytyväisiä on enemmänkin. Monet professorit ovat vuosikausia kituuttaneet apurahojen tai assistentin palkkojen turvin. Siihen verrattuna professorin palkka saattaa tuntua jopa ruhtinaalliselta. Jos professori kuitenkin vertaisi omaa palkkaansa vaikkapa yksityisen palveluksessa olevan opiskelijatoverinsa palkkaan, hän saattaisi tulla toisiin aatoksiin.

Palkkaansa tyytyväiset professorit eivät kuitenkaan ole yleensä työnsä toimintaedellytyksiin ja yliopistojen resurssointiin tyytyväisiä. Kasvaneet perusopiskelijoiden ja tohtorien määrät yliopistojen resurssien samanaikaisesti pysyessä samoina tai jopa supistuen ovat aiheuttaneet sietämättömän tilanteen monilla laitoksilla. Yksittäisen professorin mahdollisuudet vaikuttaa tiedepoliittisiin päätöksiin ovat vähäiset. Sen sijaan PRL:a kuullaan päätöksenteossa, ja sitä kautta professoreilla on mahdollisuus vaikuttaa tiedepolitiikkaan, yliopistojen voimavaroihin ja lainsäädäntöön.

Luultavasti useimmat professorit arvostavat tätä vaikutusmahdollisuutta, vaikka sitä ei aina tule ajatelleeksi PRL:n tärkeänä ja olennaisena tehtävänä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kun PRL perustettiin vuonna 1969, tarkoituksena ei ollut professoreiden palkkojen nostaminen, vaan voimien kokoaminen vastustamaan mies ja ääni -periaatetta. Siinä PRL myös onnistui, millä oli erittäin suuri merkitys yliopistojen kehittymisen kannalta. PRL syntyi siis aatteelliseksi organisaatioksi ja todellinen ammattijärjestö siitä tuli vasta 1974, jolloin se liittyi keskusjärjestö Akavaan. Koko valtakunnan korkeakoulupolitiikkaan ja lainsäädäntöön vaikuttaminen yliopistoja ja professoreita koskevissa kysymyksissä on siis ollut alusta alkaen ja on edelleenkin yksi PRL:n toiminnan painopistealueista.

Professori on tyytymätön palkkaansa, mutta ei usko PRL:n voivan vaikuttaa asiaan.

PRL:n toteuttamassa jäsenkyselyssä 78% vastanneista oli palkkatasoonsa tyytymättömiä. Palkkaansa tyytymättömiä pyydettiin erikseen nimeämään summa, jonka he kokisivat sopivaksi. Palkkakuilu eli nykyisen ja tavoitepalkan erotus oli keskiarvoista laskettuna 7230 mk. Eli aika paljon on liitolla töitä tämän kuilun umpeenkuromiseksi. Toisaalta professorien odotukset eivät ole millään lailla kohtuuttomia, varsinkin kun ottaa huomioon, että professoreiden todellinen työaika (keskimäärin 2234 tuntia) ylittää lähes 40%:lla virkaehtosopimuksen mukaisen kokonaistyöajan. (Ks. Taulukko 1, sivu 15.)En tiedä, ovatko liittoon kuulumattomien palkkaodotukset suuremmat kuin jäsenistön. Jäsenkyselyn erilliskommenteissa jotkut pitivät PRL:a hampaattomana eikä tarpeeksi agressiivisena.

Professorien vuosittainen työaika palkkakvartiileittain

vastaajien nykyinen palkka kvartiileittain

työtunteja keskimäärin vuodessa

alakvartiili, palkka alle 24.516 mk/kk
2.117

2. kvartiili, palkka 24.517-27.000 mk 2.138

3. kvartiili, palkka 27.001-29.416 mk 2.299

yläkvartiili, palkka yli 29.416 mk 2.329

Taulukko 1. Lähde: Professoriliiton jäsenkyselyn raportti sivu 20. (Palkat ovat markoissa, koska kysely suoritettiin viime marraskuussa.)

Yleisen palkkapolitiikan trendit eivät ole edistäneet professoreiden palkkojen kehittymistä, ja jälkeenjääneisyyden tunnustanevat kaikki. Kehitystä parempaan on kyllä tapahtunut. Tutkijankoulutuslisien määrää on nostettu ja lähes kaikissa yliopistoissa on luovuttu uusien professoreiden sijoittamisesta A26-palkkaluokkaan sekä toteutettu professoreiden sijoituspalkkaluokkien nosto A30:een. Myös ulkoisen rahoituksen hankkeiden johtamispalkkiojärjestelmä on otettu käyttöön useissa yliopistoissa. Jäsenkyselyn kommenteista on luettavissa, että jäsenet pitivät toisaalta tärkeänä luopumista kokonaan A26:sta professoreiden sijoituspalkkaluokkana ja toisaalta lähes yhtä tärkeänä palkkaluokkien avaamista A30:sta ylöspäin. Nämä ovatkin liiton päätavoitteita.

Jos professorit eivät katso PRL:n kykenevän ajamaan heidän etujaan, herää kysymys, kuka sitten ajaisi heidän asioitaan? Jos taas katsoo liiton toimivan tehottomasti, paras tapa vaikuttaa on hakeutua PRL:n luottamustehtäviin. Mitä täydellisemmin PRL edustaa koko professorikuntaa, sitä vahvempi se on ja sitä paremmat vaikutusmahdollisuudet sillä on.

Terttu Katila
Professoriliiton hallituksen jäsen

(painetun lehden s. 15-17)