Pätevä vai sopiva
- virantäytön käytännöt ja akateemisen yhteisön pelisäännöt

Erään yliopiston, erään laitoksen yliassistentin virkaan haettiin päteviä hakijoita seuraavalla ilmoituksella.

Yliassistentin virka 1.1.2002 alkavaksi viisivuotiskaudeksi, pl. A22. Yliassistentin tehtävänä on antaa tieteenalan opetusta. Käytännöllinen perehtyneisyys viran tehtäväalaan osoitetaan tutkimustyöhön ja yliopisto-opetukseen liittyvillä ansioilla.

Tehtävään haki määräaikaan mennessä 6 pätevää hakijaa joiden joukossa neljä dosenttia. Virkaan valittiin juuri väitellyt tutkija, jolla oli vähiten julkaisuja ja jonka opetuskokemus opetusviran hallinnan perusteella oli yksi lyhyimmistä. Mikäli opetuskokemukseksi olisi laskettu myös tuntiopetus ja jatkokoulutus, ero muihin hakijoihin olisi korostunut edelleen. Valinta perustui lausuntoon, jossa laatija itse kirjoitti painottavansa valintakriteereinään opetuskokemusta ja tieteellistä tuotantoa: julkaisujen määrä, julkaisufoorumit sekä opetuskokemuksen pituus olivat keskeiset kriteerit hänen arviossaan.

Mitä siis oikein tapahtui? Oliko lausunnon laatijalla vaikeuksia erottaa fakta fiktiosta? Entä hakuasiakirjojen ja lausunnon muut lukijat, erityisesti tiedekuntaneuvosto, joka ei puuttunut prosessiin. Kärsikö sekin jonkinlaisesta kollektiivisesta harhasta?

Kuvatunlainen tapahtumakulku voisi sattua missä tahansa yliopistossa. Se ei ole tavaton. Sen johdosta pohdimmekin tässä kirjoituksessa sitä, mitä tapahtumasarja kertoo yliopistojen virantäyttöjen muuttuneista käytännöistä, itse yliopistolaitoksen asemaan ja yhteiskunnalliseen tehtävään kohdistuvista paineista sekä vallasta. Lopuksi mietimme, mitä kuvatun kaltaisista tapahtumista seuraa itse yliopistoyhteisölle.

Sopivuuskäytäntö vakiintunut osaksi rekrytointipolitiikkaa

Pitkään yliopiston virantäytön ihanteena on pidetty sitä, että virkaan valitaan ansioitunein ja pätevin hakija. Tätä on kuitenkin kritisoitu, sillä ansiovertailun kriteereinä muodollinen pätevyys ei huomioi opetukseen ja tutkimukseen liittyvää ansioluettelon ulkopuolelle jäävää ja silti keskeistä työtä kuten opetuksen suunnittelua ja sen laadun kehittämistä. Lisäksi muodollisesti pätevin ei ole aina paras mahdollinen suhteessa laitoksen profiiliin ja toimintaan. Kenties tutkimusalue on 'epäsopiva' tai virka vaatii sellaisia yhteistyön taitoja, joiden puute tekee tehtävän hoidon mahdottomaksi. Acatiimi- lehden siteerauksessa (10/2001, 14) Juha Salonen Tampereen yliopiston Yrityksen taloustieteen ja yksityisoikeuden laitokselta toteaakin. "Eikö olisi aiheellista tunnustaa, että tehtävään voidaan ottaa paras hakija kokonaisarvion perusteella? Muodollinen objektiivisuus ei ole omiaan edistämään yliopistojen tehtävän hoitamista. Eihän näin tehdä yksityisellä sektorillakaan. Vaan otetaan se, joka hoitaa kyseisen homman parhaiten."

Vastaavanlaiset näkemykset ovat yleistyneet yliopistovirkojen täytöissä. Käytäntö on liukunut (muodollisen) pätevyyden korostamisesta tehtävän hoidollisen pätevyyden korostamiseen siinä määrin, että voidaan väittää sopivuuskäytännön vakiintuneen osaksi rekrytointipolitiikkaa. Näin tapahtuu erityisesti kutsuprofessuureissa. Kuitenkaan virkojen täytön auki kirjoitetut tai viralliset kriteerit eivät ole muuttuneet. Esimerkiksi Tampereen yliopiston periaate- ja toimenpideohjelmassa, joka on hyväksytty vuonna 2001, ilmoitetaan yhteisenä pelisääntönä olevan sen, että "Tampereen yliopisto rekrytoi kuhunkin tehtävään koulutus- ja ammattitaitovaatimukset parhaiten täyttävän hakijan tehtävän vaativuutta ja henkilön pätevyyttä vastaavalla palkalla." (s. 3.)

Kysymys siitä tulisiko yliopiston rekrytointipolitiikan perustua sopivuudelle tai pätevyydelle, vai pitäisikö perusteet miettiä kokonaan uusiksi, on iso tiede- ja työsuhdepoliittinen asia, mihin emme ota tässä kantaa. Haluamme nostaa virantäyttöjen käytännön muuttumisen 'pöydälle' ja kysyä, mitä siitä seuraa yliopistoyhteisössä jossa samanaikaisesti on tapahtunut useita muitakin muutoksia. Esimerkiksi mahdollisuus tehdä valitus alempien virkojen ehdolle panosta on poistunut. Laitosten autonomiaa ns. omissa asioissa on lisätty samalla kun valta ainelaitoksilla on keskittynyt laitoksen johtajalle. Laitoksen oppiaineen professori on useimmiten se, joka tekee lausunnot alempiin virkoihin hakijoista. Laitoksen johtajalla, joka pienillä laitoksilla voi olla yksi ja sama henkilö oppiaineen professorin kanssa, myös vaikuttaa vahvasti siihen tapaan jolla lausunnon antajat valitaan ja päätös tehdään.

Kaksinaismoralismi ja laitosdemokratian ohittaminen

Virallisesti pätevyyden pitäisi olla lausuntojen ja valinnan kriteeri mutta sopivuusajattelun vakiintuminen on antanut yhä suuremman tilan - erityisesti alempien virkojen täytössä - lausujan epäviralliselle vallankäytölle. Se sekä oikeuttaa tietynlaista toimintaa että kaksinaismoralistisessa hämäryydessään sivuuttaa tarpeen keskustella siitä, mitkä ovatkaan sopivuusajattelun rajat. Esimerkiksi millainen pätevyys ohittaa sopivuuden, tai toisinpäin. Jos esimerkiksi sopivuutta on oikeanlainen tutkimusprofiili, mikä laitoksen tutkimusprofiiliksi katsotaan? Entä miten tämä suhteutetaan siihen, että yhä edelleen yliopistojen ainelaitokset ovat myös opetuslaitoksia?

Virallisten ja epävirallisten normien luoma säätelemätön katve, näkyy mm. siinä, että sopivuuskäytäntöön liukuminen ei ole johtanut virantäyttöprosessin eri vaiheiden muuttumiseen. Konkreettisesti kyse on siitä, missä vaiheessa valinnan kriteereistä päätetään, ketkä päättävät ja kuinka tämän pitää näkyä esim. virantäyttöselosteessa. Esimerkkitapauksessa hakujulistus on niukka ja se antaa ymmärtää muodollisten ansioiden olevan keskeinen valintakriteeri. Se ei hae erityisalueen osaajia eikä tietynlaisessa tutkimusuran vaiheessa olevia henkilöitä. Sopivuuskriteeristö, mikä esimerkin tapauksessa oli post doc -vaihe nousikin esiin jälkikäteen, kun hakijat ja heidän kvaliteettinsa olivat jo selvillä.

Hyvin usein siinä uskossa, että virkaan valitaan pätevin arvioinnin kriteeristöstä tai virantäyttöselostuksista keskusteleminen nähdään muodollisuutena, jolle ei edes ole vakiintunutta institutionaalista tilaa kun kyse on alemmista opetusviroista. Koska käytännössä tulkinnanvaraisuus on lisääntynyt, pitäisi hetken ennen arvioinnin alkamista olla se, jolloin laitoksella neuvotellaan korostettavista painopisteistä ja valintakriteereistä. Se ei ole turhaa edes professuurien yhteydessä. Niistä tehdään toki virantäyttöselostus mutta edelleen kysymys siitä, missä määrin tämä selostus sitoo lausujia on avoin. Pulmatilanteiden ratkaisun ja niistä keskustelun esim. tiedekuntaneuvostossa tai huomautusten yhteydessä kuvittelisi helpommaksi jos kriteeristö olisi selkeästi neuvoteltu valmiiksi. Hakijoiden oikeusturvan kannalta kriteerien etukäteisasettamisen keskeisyys lienee selviö.

Pätevyyden ja sopivuuden kaksinaismoraali syö laitosdemokratiaa. Avoin neuvottelu ja samalla laitoksen linjan ja tarpeiden hahmottaminen ohitetaan lausunnon laatimisessa tai lausujien valinnassa käytetyllä vallalla. Lausumisen kautta käytetty valta tuleekin haastamattomaksi, sillä siihen voi puuttua enää tiedekuntaneuvosto. On tietysti mahdollista, että joissakin tiedekunnissa on keskustelevia ja kantaa ottavia, asioista perillä olevia tiedekuntaneuvostoja. Käytännössä tiedekuntaneuvostot toimivat kuitenkin usein kumileimasimina ja demokratian relikteinä. Niiden rakenne ei suosi asioista keskustelua. Liian monet kysymykset ymmärretään laitosten sisäisinä asioina eikä tietenkään esimerkiksi yliassistentin riippuvuus oppiaineen professorista seuraavan virantäytön lausunnon antajana rohkaise eriävän mielipiteen lausumiseen. Vaikka asiasta keskusteltaisiinkin pelkän eriävän mielipiteen lausumisesta ei ole hyötyä. Hallintoelimenä, joka perustaa päätöksensä esittelyihin tiedekuntaneuvoston toiminta perustuu ehdotuksiin ja vastaehdotuksiin. Harvoin juuri pöydälle tullessaan asiassa kannat ovat niin selvät, että vastaehdotusta voi tehdä. Harva toisen laitoksen edustaja tai edes juuri sen laitoksen, jonka asiasta on kyse, edes tohtii moista esittää.

Varsinaiseen kukkaansa kaksinaismoralismi puhkeaa kuitenkin itse lausunnoissa. Tilanteessa, jossa on vääränlaisia mutta kiusallisen päteviä hakijoita, lausunnonantaja joutuu turvautumaan retoriseen akrobatiaan, saadakseen sopivimman näyttämään myös pätevimmältä. Käytännössä tämä johtaa tarkoitushakuisiin luonnehdintoihin, ad hoc -kriteeristöön, osaamisen ja kokemuksen ohittamiseen tai vähättelyyn.

Esimerkiksi poimitussa virantäytössä nämä kaikki keinot olivat käytössä. Pitkään alalla toiminut tutkija sai huomata, että yhtäkkiä julkaisujen lukumäärässä otettiinkin huomioon vain viimeisen viiden vuoden julkaisut. Empiirisen sosiaalitutkimuksen metodologiasta ja epistemologiasta väitellyt sai kuulla, ettei aihe ole yhteiskuntatieteiden keskiötä. Lisäksi valitun hakijan kohdalta otettiin huomioon tulossa olevat julkaisut, mutta näin ei ollut laita kaikkien muiden kohdalla. Pohjoismainen tutkimusyhteistyö ei ollutkaan kansainvälistä ja tutkimusprojektien hankkiminen ja johtaminen, mitä voi pitää erityisenä ansiona, hukutettiin kirjoittamalla yleisesti tutkimuskokemuksesta. Erittäin keskeisten metodioppikirjojen kirjoittamisesta tuli vain tekstejä muiden joukossa.

Kiinnipitävä vai päähän potkiva yhteisö?

Hakijoiden kannalta virkojen haut ovat aina myös henkilökohtaisia kokemuksia vaikka niihin ammatillisesti suhtautuukin. Yliopistotyö, opetus ja tutkimus, on vaativaa. Se on useille ammatinharjoittajille kilvoittelun, tiedollisen kilpailun ja kutsumuksen työ, jota ei tehdä tuntimittarilla eikä vain itseä varten. Luovuus, vapaa-aika ja kunnianhimo valjastuvat helposti monenlaiseen asiantuntijuutta ja yhteisöä ylläpitävän näkymättömän työn tekemiseen. Akateemiseen maailmaan sitoudutaan ja se on enemmän kuin palkkatyö.

Virkaa hakiessa altistaa itsensä aina arvioinnille. Se on sekä osa tavanomaista ammattikäytäntöä että henkilökohtainen kokemus. Kummassakin tapauksessa on viran hakijan näkökulmasta tärkeää, että virantäytöt tapahtuvat oikeudenmukaisella tavalla suhteessa hakuilmoituksessa mainittuihin kriteereihin. Lausuntojen harhaanjohtava retoriikkakaan ei sumuta tutkijoita, joilla on kaikki taito arvioida ansioita ja jotka myös tuntevat toisensa pätevyydet melko hyvin. Asiantuntijaorganisaatiossa retorinen mitätöinti on erityisen loukkaavaa.

Viranhakuihin liittyvä kaksinaismoralismi, arviointikriteerien epäselvyys tai jopa jälkikäteisyys aiheuttavat katkeruutta ja lamaannuttavat. Nämä katkeruudet jäytävät herkästi laitosten toimintaa sekä yliopistoa akateemisena yhteisönä. Huomautamme, että kyse ei ole vain humaanista huolesta, vaan yliopiston käytännön toiminnan perustasta. Viran kilpahakijat ovat nimittäin usein myös kollegoita, joiden välillä on monenlaisia yhteistyösuhteita. Usein se laitos tai yliopisto josta virkaa hakee, on myös yhteistyösuhteessa hakijaan. Sinne on annettu tuntiopetusta, ohjattu tutkielmia, osallistuttu akateemisen yhteisön erilaisiin tilaisuuksiin ja ideointipalavereihin. Sille ilmoitetaan vuosittain 'tuloksista' jotta kotiyliopiston KOTA-pisteet kohenisivat.

Yliopisto tietävänä ja tietoa tuottavana yhteisönä, ei tule toimeen ilman akateemista yhteisöllisyyttä, ilman motivoituneita tutkijoita ja opettajia, jotka kehittävät tutkimusalueitaan, ideoivat projekteja, hankkivat rahoitusta ja antavat jatkokoulutusta, järjestävät seminaareja, tutkijatapaamisia tai tieteenalojen valtakunnallisia tai kansainvälisiä päiviä. Epäoikeudenmukaiset tai huonosti hoidetut virkojen haut murentavat nimenomaan yhteisöllisyyttä, joka toisaalta edustaa sitä perustaa, josta yliopiston toiminta tietävänä yhteisönä kumpuaa.

Jokainen virantäyttö on myös tapahtuma, jossa kirjoitetaan käytännössä auki se, mitä yliopisto työnantajana arvostaa. Kyse ei ole ainelaitosten yksityisestä asiasta, vaan yleisistä periaatteista ja niiden noudattamisesta. Jos siis virantäytössä ei esimerkiksi arvosteta suurten tutkimusverkostojen koordinointia tai oppikirjojen kunnianhimoista kirjoittamista, on se samalla viesti tutkijoille, ettei heidän kannata yksilönä moiseen hukata aikaansa. Jos tuntiopettajuutta, tai opinnäytteiden tarkastuksia, ei huomioida virantäytössä, ei tutkijoiden tietenkään kannata niidenkään parissa puuhastella. Arviointi onkin käytännön tiedepolitiikkaa. Sen sattumanvaraisuudella voi olla yliopistolaitoksen kehittämisen kannalta ristiriitaisia seurauksia. On syytä muistaa myös, että ylipiston rinnalle on noussut erilaisia tutkimuslaitoksia ja erillisiä instituutioita, ammattikorkeakouluja ja avoimia yliopistoja. Korkeasti koulutetuilla henkilöillä on kysyntää myös muualla. Millainen kuva heille jää Alma Materista? Ja kuinka nämä kuvat ja kokemukset tulevat elämään kamppailussa, jossa yliopistolaitos yrittää puolustaa paikkaansa?

Tulevaisuudessa jokaista yliopistovirkaa kohtaan on yhä suurempi joukko päteviä ja (toivottavasti myös) keskenään erilaisia hakijoita. Kysymykset valinnan kriteereistä, oikeista menettelytavoista ja siitä, keillä on oikeus ja mahdollisuus osallistua valmisteluun ja päätöksentekoon, eivät ainakaan tule helpottumaan. Onkin siis korkea aika arvioida viranhakukäytäntöä ja siihen liittyviä menettelytapoja eri vaiheineen yhdistäen ne myös yliopistolaitoksessa tapahtuneisiin muutoksiin ja siihen, millaista akateemista yhteisöllisyyttä halutaan tässä ja nyt rakentaa.

Suvi Ronkainen, YTT, Dos.
Päivi Korvajärvi, YTT, Dos.
Eero Suoninen, YTT, Dos.

(painetun lehden s. 28-30)