Vähemmän tunteja, yhä enemmän
opiskelijoita
Yliopistolehtorin muuttunut työnkuva
Vuokko Vienolan ura kehityspsykologian lehtorina on kestänyt
jo yli kaksikymmentä vuotta. Yliopistolehtorin työ on
sinä aikana muuttunut siinä missä yliopistokin,
mutta Vienola viihtyy työssään Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa.
Uupumuksen uhatessa lehtorin vetreyttävät uusien asioiden
opiskelu ja tutkimustyö.
Psykologin koulutuksen saanut Vuokko Vienola on 70-luvun lopulta
saakka ollut kehityspsykologian lehtorin virassa Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa.
Psykologian hän näkee opettajankoulutuksessa kasvatustieteen
aputieteenä ja tarkastelee sitä pitkälti kasvatustieteen
näkökulmasta. Erityisesti hän painottaa kasvatusyhteisöjen
psykologisen tietämyksen lisäämistä.
Systeemiteoreettisesta työnohjaajakoulutuksesta väitellyt
Vienola tutkii tätä nykyä mm. työyhteisöjen
laadun kehittämistä. Opetuksessaan hän pitää
tärkeänä yhteisöjen välistä vuorovaikutusta
ja työyhteisön näkökulmaa yksilöllisyyden
korostamisen sijaan.
Toinen Vienolan opetuksen kantava teema on kokemuksellinen oppiminen.
- Yritän aina nojata opiskelijan omaan kokemukseen, oli se
sitten millä tasolla tahansa, hän kertoo. Ihmissuhdetaitojen
opettaminen opiskelijan kokemukseen nojaten vaatii opetukseenkin
paljon sosiaalista yhdessä tekemistä. Kasvatusyhteisöjen
psykologian kurssilla tehdään esimerkiksi paljon työelämän
simulointeja, joissa opiskelija joutuu asettumaan lapsen, hankalan
työtoverin tai vaikkapa johtajan asemaan.
Kahden kampuksen väkeä
Joensuun yliopiston Savonlinnan kampuksen muodostavat opettajankoulutuslaitos,
normaalikoulu, kansainvälisen viestinnän laitos, Savonlinnan
koulutus- ja kehittämiskeskus sekä Saima - Savonlinnan
ekotieteet, joka kuuluu Karjalan tutkimuslaitoksen ekologian osastoon.
Opiskelijoita Savonlinnan laitoksissa on yhteensä tuhatkunta.
Kahden kampuksen yliopistossa pienempi tahtoo jäädä
isomman varjoon. - Tuntuu, ettei Joensuussa aina muisteta ottaa
huomioon sitä, kuinka tehdyt päätökset vaikuttavat
Savonlinnan laitosten toimintaan, Vienola sanoo. - Aika usein
saamme tuntea olevamme filiaali, mitä sitä peittelemään,
hän hymähtää.
Vienolasta kahden kampuksen järjestely on toki monin tavoin
hyödyttänytkin Savonlinnaa. Opettajankoulutuslaitosta
on voitu kehittää itsenäisesti ja hyödyntää
pienen laitoksen tuomia etuja. Savonlinnassa opettajankoulutuslaitos
saa myös enemmän näkyvyyttä kuin suuremmalla
kampuksella.
Opiskelijat hyötyvät hekin pienen laitoksen tiiviisti
yhteen hitsatusta opetuksesta. - Opettajuuden kehittämisessä
globaalin mielikuvan saaminen siitä, mitä opettajana
oleminen on, on etu, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät olisi
niin kuin suurissa yliopistoissa on mahdollista. Esimerkiksi Savonlinnassa
annettua lastentarhanopettajankoulutusta arvostetaan valtakunnallisesti
hyvin paljon, Vienola sanoo.
Tulossa oleva yliopistojen tutkintouudistus ei Vienolaa huoleta,
varhaiskasvatuksen puolella kun on vanhastaankin koulutettu kandidaatteja.
Uudistuksessa askarruttaa ainoastaan se, millaiseksi oman laitoksen
tulevaisuus muodostuu.
1600 tuntia ei riitä
Yliopistojen säästökuuri on koettu Savonlinnassakin.
Esimerkiksi kehityspsykologian luennot pidettiin erikseen luokanopettajille
ja lastentarhanopettajille, kunnes kurssit yhdistettiin 90-luvun
tiukkoina vuosina. Tuntimäärä pysyi samana, mutta
sisällön piti kattaa ikävuodet syntymästä
murrosikään. Tämän jälkeen opetustuntimääriä
vielä pudotettiin. - Se merkitsee lehtorille hirveää
määrää kirjallisten töiden lukemista,
Vienola huokaa. Pahinta on, ettei nykyiseen tuntimäärään
millään saa sisällytettyä kaikkea sitä,
mitä opettajat hänen mielestään käytännössä
tarvitsevat.
Vienolaa sapettaa, ettei yliopisto anna hänen tehdä
kaikkea sitä, mitä hän katsoo tarpeelliseksi ja
mitä hän osaa. - Yliopisto ottaa vain pienen siivun
osaamisestani, loppu on joutavaa. Olenkin joskus sanonut opiskelijoille,
että tässä asiassa minun ei anneta opettaa kaikkea
sitä mitä katsoisin tarpeelliseksi.
Oppimispäiväkirjat ja niiden pohjalta opiskelijan kanssa
käytävä keskustelu ovat yksi tapa syventää
opetuksessa läpi kahlattujen asioiden osaamista. Tällaiset
keskustelut ovat myös malliesimerkki työstä, jota
ei saa mahtumaan kokonaistyöaikaan kirveelläkään.
Vienola toteaa lehtorien tekevän paljon sellaista työtä,
josta on suoraa hyötyä heidän opetuksessaan, mutta
jota ei mitenkään voi mahduttaa 1600 tuntiin. Yliopistolehtorin
todellinen työmäärä kasvaakin helposti paljon
suuremmaksi kuin papereihin virallisesti merkitään.
Luovuus saa paikata rahoituksen aukkoja
Työskentely nuorten kanssa pitää Vienolan kiinni
opetusvirassa, vaikka rahoituksen vähentyminen on kasvattanut
työtaakkaa. Yliopiston lehtori tarvitseekin Vienolan mielestä
ripauksen luovaa hulluutta pärjätäkseen työssään.
- Lehtorina ei viihdy sellainen joka ei joskus uskalla tehdä
myös räväköitä aivokokeiluja, hän
nauraa, ja sanoo lehtoreiden luovan hulluuden pitäneen yliopistoja
pinnalla myös niukkenevan rahoituksen aikana.
Työuupumus on asia, jota Vienola kollegoineen on alkanut
pohtia iän karttuessa. - Aiempina vuosina painoimme töitä
moninkertaisesti kokonaistyöajan tuntien verran, mutta silloin
olimme nuoria. Nyt lehtorikunnan enemmistö alkaa olla viisissäkymmenissä
eikä yksinkertaisesti enää jaksa samaa tahtia,
hän sanoo.
Täytyy ammentaa itselleen, jotta on
mistä antaa opiskelijoille
Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen perusopetus selvisi Vienolan
näkemyksen mukaan lamasta mallikkaasti juuri hyvien opettajien
ansiosta. Henkilökunnan vaihtuvuus on ollut vähäistä,
ja työntekijöillä on riittänyt intoa itsensä
kouluttamiseen. Lehtorin täytyy vetreänä ja vireänä
pysyäkseen tankata aika ajoin itseensä jotain uutta,
hän pohtii. Jatkuvan uusien asioiden opiskelun hän näkee
yhtenä osana yliopistolehtorien luovuutta. Vienola itse on
opiskellut työnsä ohessa mm. perheterapeutiksi ja pitänyt
takavuosina jopa pientä praktiikkaa muun työn ohella.
Vienolan harrastuksekseen kutsuma tutkimustyö jää
sekin kokonaistyöajan ulkopuolella tehtäväksi.
Tutkimusprojektit pitävät yllä lehtorin ja tutkijan
tuntumaa kentän arkeen ja antavat kaivattuja uusia eväitä
myös opetukseen. Vienolan viimeisimpiä tutkimusaiheita
ovat ympäristökasvatuksen sekä kodin ja päiväkodin
välisen yhteistyön tutkimus.
Kuluvan kevään töihin kuuluu neljä vuotta
kestäneen suomalais-virolaisen ympäristökasvatusprojektin
saattaminen kirjoihin ja kansiin. Ensimmäinen käsikirjoitus
on jo valmis, enää täytyy nipistää jostain
aikaa lopullisen muodon hiomiseen. Tavoitteena on saada urakka
loppuun toukokuussa, jotta kesän voisi ensimmäistä
kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen pyhittää kokonaan
vain olemiselle. - Kännykkää ei ole, eikä
tule. Saavat arvailla, missä olen, myhäilee Vienola.
Teksti ja kuvat: Minna Surakka
(painetun lehden s. 5-7)
|