Lehtorien arkipäivää
Lapin yliopistossa

Köyhät vuodet ja rahan niukkuudesta johtuneet hankaluudet yliopistossa on nyt pääosin voitettu. Valoa on siis näkyvissä ja voimme keskittyä yliopistojen toiminnan kehittämiseen. Näin toteaa Lapin yliopiston rehtori Esko Riepula helmikuisessa artikkelissaan Lapin Kansassa.

Kehittämisessä on aina kysymys muutospyrkimyksestä. Kehittämisestä toivotaan yliopistossa paitsi laadullista myös määrällistä tulosta; työn tuloksena korkeatasoisen koulutuksen saaneita päteviä työntekijöitä työmarkkinoille.

Lapin yliopisto panostaa tuoreimman strategiasuunnitelman mukaan voimakkaasti tutkimukseen ja peruskoulutusalueisiin. Merkkejä toiminnan tehostamisesta on jo näkyvillä, kun rehtori mm. julkisti opettajien ja tutkijoiden haettavaksi aikaisempaa runsaammin tutkimusapurahoja. Myös perustutkintojen määrätavoitteita nostetaan entisestään ja opetustarjontaa laajennetaan.

Laihoinakin vuosina yliopistoa on kehitetty. Työn tulokset ovat näkyvissä. Vuosina 1999 - 2001 Lapin yliopistossa suoritettiin 33 tohtorintutkintoa ja 931 perustutkintoa kasvatustieteiden, oikeustieteiden, yhteiskuntatieteiden ja taiteiden tiedekunnissa. Suoritettujen tutkintojen vuosittainen määrä on selvästi kasvanut. Käytännössä se on tarkoittanut niin Lapin yliopistossa kuin muuallakin sitä, että tutkintorakenteita on muokattu ja toimintatapoja kehitetty säästöjä silmällä pitäen. Samasta syystä kontaktiopetusta on vähennetty ja tuloksellisuuteen on pyritty opiskelijamääriä lisäämällä. Työtekijöiden määrä on kuitenkin pysynyt jotakuinkin ennallaan, mikä suhteessa lisääntyneeseen työhön on aiheuttanut paineita opetushenkilökunnalle.

Yliopistossamme suurimmat virkaryhmät v. 2001 olivat lehtoreita (35 %) ja professoreita (26 %) yliassistenttien ja assistenttien ollessa kolmantena ryhmänä (15 %) ja päätoimisten tuntiopettajien vähemmistönä (12 %). Loput olivat sivutoimisia tuntiopettajia. Heitä oli pääasiassa taiteiden tiedekunnassa ja avoimen yliopiston ja täydennyskoulutuksen opetustehtävissä. Opetus- ja tutkimushenkilötyövuosien osuus oli 248. Ulkopuolisella rahoituksella tehtyjen henkilötyövuosien määrä kasvoi kolmanneksen. Palvelu- ja projektihenkilökunnan määrä puolestaan laski vuoden 1999 tasosta 19 %.

Tilanne on toisinaan muistuttanut offarihiihtämistä, jossa onnistumisen edellytyksenä on vaaran tiedostaminen. Olemme tiedostaneet työuupumuksen uhkana. Olemme myös havainneet, että väsähtämisestä on seurauksena työmotivaation lasku. Tilanne on onneksemme kuitenkin pysynyt hallinnassa ja motivaatiota työhön on riittänyt. Opetuksen tasosta on sinnikkäästi pyritty pitämään kiinni. Tuloksesta voidaan ihan aiheellisesti olla iloisia: tutkintoja on - kuten voidaan todeta - suoritettu runsaasti ja aikataulussa pysyen. Joku voi ehkä lisätä tähän kriittisesti: Siihenhän velvoittavat tulosvaatimukset.

Hyvä opettaja on tutkiva opettaja

Nykypäivän muuttuvassa työelämässä jokaisen turva on oma osaaminen ja ammattitaito. Osaaminen on kaiken tekemisen ydin. Siihen liittyy myös vastuu tekemisestä. Ja sen kääntöpuolelta löytyy työn aiheuttama kuormitus.

Opettajan osaamista tarkastellaan nykynäkemyksen mukaan jatkumona, oleellisena osana opettajan elinikäistä oppimista. Opettajan tiedoilla ei työssä sinänsä ole käyttöä, jos niihin ei liitetä taitoja, opettamisen taitoja. Yliopistonopettajan onkin syytä tiedostaa opettamisen taitonsa ja ajanmukaistaa niitä aika ajoin. Tähän tarkoitukseen on korkeakoulualalle suositeltu yliopistopedagogista koulutusta. Yliopistonlehtoriliitto pitää sitä tarpeellisena myös huomisen yliopistonopettajia valittaessa. Sen ohella opettajan peruskoulutusta pitäisi korostaa erityisesti opettajankoulutuksen virkoja täytettäessä.

Opetustaidon ytimessä ovat ihmissuhde- ja vuorovaikutustaidot. Opettamiseen näin laajemmin ajateltuna liittyy vastuu ihmisestä, opiskelijasta, ja vastuu työn tuloksista eli siitä, millaisia osaajia ja millaiseen maailmaan opiskelijaa koulutetaan. Ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja on vaikeaa, jopa mahdotonta, opiskella pelkästään kirjoista. Niitä opitaan pääasiassa elämän koulussa kuten elämisen taitoja ja sydämen viisauttakin.

Jotakin elinikäisen oppimisen suuntaan viittaavaa on jo tehty työmarkkinoilla. Virkaehtosopimuksen ajatuksena on opettajien toimenkuvan monipuolistaminen kokonaistyöajan puitteissa niin, että kulloisenkin opettajan kohdalla voitaisiin työsuunnitelmaa tehtäessä harkita niin opetus- kuin tutkimustarpeita eli tiedon ja taidon päivittämisen mahdollisuuksia. Tällä on yhteyksiä myös työmotivaatioon ja työn laatuun. Teemaksi on noussut: Hyvä opettaja on tutkiva opettaja.

Kokonaistyöajan mahdollisuudet hyödyksi

Taloudellisten resurssien parantuminen voi nyt osaltaan parantaa työolosuhteita. Kokonaistyöaikasopimuksen mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole vielä osattu täysin hyödyntää kuten liittomme puheenjohtaja Vesa Kulmalakin on todennut. Syynä voivat olla mainittu menneiden vuosien rahapula tai vanha ajattelutapa entisestä opetusvelvollisuudesta. Olemme kokeneet tilanteen Lapin yliopiston käytännössä. Huolimatta siitä, että kehityskeskusteluita käydään ajallaan ja lehtori saa niissä näkemyksensä kuuluviin, ei yksittäinen lehtori voi pienessä yliopistossa toistaiseksi juurikaan valita, miten hän voimavarojaan käyttää. Oman virkatyönsä ohella hänen on resurssien puutteessa usein huolehdittava esim. avoimen yliopiston ja täydennyskoulutuksen opetustehtävistä. Yliopisto-opetuksen kansainvälistyminen vaatii myös oman työpanoksensa. Tulevaisuudessa kokonaistyösopimuksen täysi hyödyntäminen yhteisesti tehtävin suunnitelmin voi kuitenkin turvata opetuksen ja sen ohella tutkimuksen tekemisen järkevän suhteen ja ajanmukaisen kehittämisen. Tällöin esim. tutkivan opettajan palkkaedut kokonaisuudessaan säilyvät, mitä seikkaa apurahajärjestelmä ei tue.

Useimmat motivaatiota tarkastelevat teoriat määrittelevät motivaation nykyisin suhteessa toimijan henkilökohtaisiin tavoitteisiin, - uskomuksiin mahdollisuudesta vaikuttaa omaan toimintaan ja emootioiden viriämiseen. Juha Varila on tutkinut työniloa työtyytyväisyyteen ja työmotivaatioon liittyvänä ilmiönä. Hänen mukaansa työelämä on pitkään nähty tunteiden autiomaana. Tunteet kuitenkin määrittelevät toiminnan perustan. Oppivan organisaation ihmiskäsitys on `oikein tuntevan ihmisen normatiivinen kuvaus' ja ideologia on voimakkaasti tunnepoliittinen ajattelutapa. Työniloa koetaan harvoin yksin, se on jaettua ja sosiaalista iloa. Työelämän kehittämisen kannalta on erityisen tärkeää juuri sellainen työnilo, joka syntyy sekä yksilön omaehtoisen ja aktiivisen että myös itseohjautuvan ja sitoutuneen työskentelyn oheistuotteena tai päätteenä. Työntekijä tuntee silloin olevansa oman työnsä todellinen subjekti, osaaja ja kehittäjä. Lapin yliopistossa jaetaan vuosittain Hyvän Opettajan tunnustus, valitaan Vuoden Esimies ja jaetaan Rehtorin palkinto. Ne ovat osaltaan esimerkkejä kannustamisesta. Varilan mukaan työnilon kokemisen edellytyksiä voidaan yksinkertaisesti ja edullisesti kehittää.

Jo työtoverin kannustava sana tai esimiehen kiitos saattavat usein riittää. Näkemys asettaa tavoitteita työpaikan ilmapiirin myönteiselle kehittämiselle, työtovereiden huomioon ottamiselle ja heidän arvostamiselleen. Ammattijärjestöaktiivin on luonnollisesti liitettävä mukaan työn aiheuttamaa kuormitusta vähentävät toimet: työn jakamisen periaate työmäärän kasvaessa, työn jatkuvuuden turvaaminen ja palkkauksen kehittäminen, jotka voivat osaltaan olla riittäviä aiheita motivaation ylläpitämiseen ja työnilon kokemuksiin.

Hiljainen tieto rakennuspuuna

Mainitunlainen työn kehittäminen tukisi myös ajatusta, jonka Leenamaija Otala on esittänyt. Hänen mielestään "yritysten tulisi pitää huoli siitä, että ihmiset oppisivat useita eri taitoja, että kaikilla olisi useita eri tehtäviä ja erilaisia vastuualueita". Vaikka hän ei esitä ajatustaan suoraan korkeakoulumaailmaan, on sen osittaista soveltuvuutta tännekin syytä pohtia. Yhtä mieltä Otalan kanssa voimme olla siitä, että opettajankin oppiminen tulisi leipoa työhön sisään, ei erottaa työtä ja uuden kehittämistä. Tehtäviin liittyvää vastuuta voitaisiin lisäksi entisestään hajaannuttaa. Otala haluaisi mukaan myös ns. hiljaisen tiedon, joka tarkoittaa tietoa, joka kertyy työn tekemisen mukana kokemusten ja sydämen sivistymisen myötä, siis työuran mittaan. Se tuo esille kokeneempien työntekijöiden osaamisen tarkoittamatta mitenkään seisahtamista työtä kehitettäessä; "kaikkea ei sittenkään tarvitse keksiä uudestaan". Otalan arvion mukaan hiljaista tietoa on valtaosa osaamisesta. Hiljaisella tiedolla on ymmärrettävästi tarvetta ja käyttöä, jopa kysyntää, opettamisen ja ihmissuhdetaitojen alueella. Voimme ajatella, että opettajan työuransa aikana keräämä hiljainen tieto voi ajan mittaan liiallisen kiireen väistyttyä siirtyä opiskelijan oppimisen ja ihmis- ja maailmankuvan rakennepuiksi. Näitä, ns. pehmeitä arvoja ja taitoja on selvästi alettu etsiä myös monella muulla työelämän alueella.

Opettajat ovat yleensä järkevää, tunnollista ja kuuliaista väkeä. On paikallaan myös lisätä: .. ja melko vähään tyytyvääkin..". Ymmärrämme, että kaikessa kehittämisessä pyritään sovittamaan yhteen tavoitteet ja resurssit. Opettajan työn kehittämispyrkimyksiä voitaisiin kuvata suositun motivaatioon liittyvän flow- eli virtausilmiön avulla. Haasteet asetetaan niin, että työn tekijä, opettaja alansa asiantuntijana, tuntee pyrkivänsä maksimaalisiin ja samalla myös realistisiin tavoitteisiin ja tekevänsä työtään kapasiteetilleen soveltuvissa, nykyistä stressittömämmissä olosuhteissa. Työtyytyväisyys on silloin saavutettavissa ja työssä koettu ilo puolestaan kannustaa jaksamaan työssä ja kehittämään sitä edelleen.

Kaisa Kiiveri
Lapin yliopiston lehtorit ry:n puheenjohtaja

(painetun lehden s. 20-21)