Ammatti: Tutkija

Tutkijoita yliopistoissa on moneksi: väitöskirjantekijöistä erikoisosaajiin. Yhteistä heille on työsuhteiden lyhytaikaisuus. Saty ry:n hallitus teetti syksyllä 2001 muutamaan henkilöhaastatteluun perustuvan selvityksen siitä, mitä Helsingin yliopiston ns. senioritutkijat ajattelevat ammatistaan ja asemastaan. Yleistämisen kannalta kartoitus on liian suppea, mutta tavoitteena onkin pohtia kokeneiden tutkijoiden työoloja ja pohjustaa laajempaa tutkimusta aiheesta.

Päätoimista tutkimustyötä pidettiin vielä parikymmentä vuotta sitten lähinnä välivaiheena, jonka aikana nuori tohtori pätevöityi professorin virkaan. Nyt on toisin. Yliopistoissa työskentelee paljon varttuneita tieteenharjoittajia, joille dosentuuri on yliopistollisen uran huippu. Tutkijasta on tullut akateeminen ammatti. Mutta millainen ammatti?

Tohtorintutkintojen määrän kasvua on seurannut dosenttien määrän lisääntyminen Helsingin yliopistossa 1990-luvun kuluessa 1 457:stä 2 272 henkeen. Samalla myös yliopiston kautta kulkenut tutkimusrahoitus on kasvanut ja tarjonnut yhä useammille kokeneille tutkijoille mahdollisuuden työskentelyyn erilaisissa projekteissa. Tutkimustyössä toimivien dosenttien määrä vaihtelee laitoksittain, mutta kaikkiaan kyse on sadoista henkilöistä.

Heidän mahdollisuutensa sijoittua yliopistojen ulkopuolelle ovat vähäiset. Työsuhteet ovat määräaikaisia, palkat vaihtelevat suuresti, ja uuden tutkimushankkeen käynnistyminen vaatii aikaa, suunnittelua, riskinottoa. Elämää leimaa epävarmuus, ja työvoimatoimiston tiski on tullut monelle senioritutkijalle tutuksi.

Intohimo ja vapaus

Haastateltujen kiinnostus tutkimustyötä kohtaan heräsi jo opiskeluaikana. Tieteen tekemisen halu ilmais
tiin sanoilla "intohimo, polte, luova hulluus". Ilmaisut ovat voimakkaita ja kertovat oleellisen tutkijoiden suhteesta työhönsä. Tähän liittyy keskeisenä arvona ajattelun vapaus. Juuri yliopistossa on mahdollista tehdä työtä tieteen periaatteiden mukaan. Se on itsenäistä, ja tilaustöihin verrattuna lähtökohdiltaan vapaata yhteisön tutkimustuloksille asettamista odotuksista.

Henkisesti vaativa ja työn onnistumisen kannalta välttämättömän uusiutuminen ovat työn vetovoimaisia puolia. Jatkuva omien ajatustottumusten kyseenalaistaminen koettiin paitsi henkisesti rasittavana myös palkitsevana. Tutkimustyössä on aina mahdollisuus oppia uutta ja kehittää itseään.

Kansainvälisyyttä kaikki haastatellut pitivät positiivisessa mielessä välttämättömänä. On suuri etu saada osallistua kansainvälisiin kokouksiin. Samalla voi tuulettaa omia ajatuksiaan. Toisaalta kansainväliset suhteet kasvattavat rohkeutta ryhtyä uusiin hankkeisiin, voivat tarjota asiantuntijatehtäviä sekä lisätä arvostusta ja tutkimusrahaa kotimaassa.

Tutkijan vapauksiin kuuluu oman työajan määrittely. Silti laitosyhteyksiä pidettiin tärkeinä, eivätkä varttuneet tutkijat yleensä joudu tekemään rutiininomaisia töitä, mutta osallistuvat opinnäytteiden ohjaukseen ja antavat mielellään sekä seminaari- että luento-opetusta, vaikka kaikesta ei aina maksetakaan taulukoiden mukaisia korvauksia.

Yksin oravanpyörässä

Kaikki haastatellut tutkijat ovat koko työuransa olleet määräaikaisissa työsuhteissa, joiden pituus on vaihdellut muutamasta kuukaudesta viiteen vuoteen. Vaikka "pätkätyöläisyyttä" ei pidetä aivan sietämättömänä, rasittavana on koettu projektien lyhytaikaisuus.

Itsenäisyyden kääntöpuoli on yksinäisyys, kun tutkimustyön jatkuvuutta ei takaa mikään. Monille on tuttu sellainen tunne, että tutkija elää jatkuvassa rahanhaun ja raportoinnin kierteessä.

Tutkijat pitävät itsensä "julkituomista" hankalana, vaikka ovat hyvin rutinoituneita kirjoittajia ja esiintyjiä. Rahoituksen hakeminen omia vahvuuksia korostaen on kiusallista. Ammatin taloudelliset epäkohdat eivät tulleet haastatteluissa voimakkaasti esiin. Herätettiin jopa kysymys siitä, "pitääkö tästä nyt niin hirveästi maksaakaan". Taloudellinen epävarmuus vaikeuttaa kuitenkin tulevaisuuden suunnittelua, ja työttömyys on varteen otettava uhkatekijä. Siksi tutkijan elintaso on pakko virittää hyvin alhaiseksi.

Työttömänäkin tutkija on voinut jatkaa töitään, eikä koe välttämättä itseään syrjäytyneeksi, joskin nöyryytetyksi. Tutkijat näyttävät itse kuitenkin säilyttäneen optimisminsa ja pitävät työttömyyskausia tilapäisinä. Näin kaikille myös oli käynyt.

On vielä verrattain vähän esimerkkejä siitä, millaisia eläkkeitä koko uransa "pätkätöitä" tehneet tutkijat ovat saaneet. Apurahakaudet ja opiskelu tai tutkimustyö ulkomailla eivät kuitenkaan ole eläkkeitä kasvattaneet. Sosiaaliturvaan liittyvät ongelmat ovat tutkijoiden elämässä tuntuneet mm. pieninä äitiyspäivärahoina tai työterveyshuollon puuttumisena esim. apurahakausien aikana.

Arvoa ammatille

Tutkijat ovat tulleet yliopistoihin jäädäkseen. Senioritutkijat ovat voimavara laitoksille ja laitokset heille. He ovat työssään motivoituneita asiantuntijoita, joilla on professorin pätevyys ja entisaikojen kausityöläisen asema. Tämän ristiriidan ratkaisu vaatii uusia asenteita. Yliopistoyhteisössä on vahvistettava linjaa saada työura tutkijana muuttumaan opetus- ja hallintovirkojen rinnalla tavoitelluksi ja arvostetuksi.

On varmaan vaikeaa institutionalisoida tutkijoiden asemaa yliopistoyhteisössä. Kuitenkin tiedotusvälineissä on yleistynyt tapa kertoa tutkimustuloksista mainiten tutkimuksen tekijäksi yliopisto tai laitos. Tutkija ei ole eikä saa olla anonyymi virkamies. Tämä ajatus on vastoin akateemisen tutkimusperinteen ydintä.

Pirkko Leino-Kaukiainen
dosentti, Helsingin yliopisto

(painetun lehden s. 22-23)