Miksi yliopisto ei välitä työntekijöistään?

Tampereen yliopiston tieteentekijät järjesti toukokuun lopulla keskustelutilaisuuden otsikolla "Miksi yliopisto ei välitä työntekijöistään? Rekrytointi ja uran mahdollisuus". Varapääluottamusmies, sosiologian yliassistentti Merja Kinnunen johdatteli keskusteluun kysymällä "miten on mahdollista, että ihmistiedon, sosiaalisen, yhteiskunnallisen, talous-, tiedottamisen, hallinnon, terveyden, kulttuurin, työelämän, sukupuolen, kasvatuksen, historian, ympäristön ja politiikan tiedon ammattilaiset saavat aikaiseksi työpaikan, jossa sosiaaliset suhteet ovat herruussuhteita, jonka hierarkia muistuttaa sääty-yhteiskuntaa ja jossa terveys merkitsee sairastumista".

Tampereen yliopiston rehtori Jorma Sipilä kiinnitti yleisön huomion mm. rekrytointiin ja urakehitykseen. Sipilän mukaan kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että henkilöstö on yliopiston ydinresurssi. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että "henkilökunnan rekrytointi, valikointi, motivointi ja sen valmiuksen kehittäminen olisivat ansaitsemassaan asemassa". Virantäytön kysymys esimerkiksi yliassistenttien kohdalla kuuluu, halutaanko virkaan pätevin tutkija vai henkilö, joka hoitaa parhaiten virkaan kuuluvat tehtävät. Sipilän mielestä yliopistossakin tulisi katsoa henkilön menneisyyden lisäksi myös tulevaisuuteen, kuten työnantajat yleensä tekevät.

Urakehitys voi yliopistolla olla paljolti sattumasta ja suhteista kiinni. Sipilä otti vertailukohdaksi Englannista tutun mahdollisuuden, jossa alemmassa yliopistovirassa voi edetä professoriksi osoittamalla pätevyytensä. Siten jatkuvan hakuruljanssin sijasta tieteentekijän olisi parempi mahdollisuus keskittyä itse tutkimiseen ja opettamiseen.

Työelämän tutkija Antti Saloniemi pohti psykologista sopimusta yliopistossa. Työyhteisön tulisi olla ennakoitavissa. Nykyinen työsuhteiden määräaikaisuus luo epävakautta, mutta tämä ei Saloniemen mukaan estä kehittämästä yliopistoa työpaikkana. Hankaluutena on, että yhteisön hallittavuus usein kärsii "tieteelliseen totuuteen" pohjautuvista vallan käytännöistä, jotka kulminoituvat viranhauissa. Saloniemi korosti sitä, että intressit eivät ole kaikilla tieteentekijöillä samat: on eri asia työskennellä esimerkiksi yhteiskunta- tai humanistisissa tieteissä, jossa työntekijöistä ei kilpailla yksityisen sektorin kanssa, kuin kauppa- tai lääketieteissä, jossa näin tehdään. Tämä aiheuttaa Saloniemen mielestä paineita myös edunvalvontaan.

Yhteisö ja yhteisöllisyys olivat Suomen Akatemian tutkija Suvi Ronkaisen puheenvuoron aiheena. Hän peräsi sitä, miten yliopisto sitouttaa tutkijat yliopistoon. Esimerkiksi toistuva sattumanvaraisuus viranhauissa ja -täytöissä rikkoo helposti psykologisen sopimuksen, jolla tutkija-opettajat voisivat kiinnittyä yhteisöön. Onhan juuri näennäisesti irrallisen tutkija-opettajien joukossa paljon "haamuja", jotka muun muassa hoitavat suuren osan yliopiston koko opetuksesta - tuntiopetuksena. Professori Mikko Lehtonen jatkoi yliopistokulttuurin sisällöistä ja kuvasi yliopistoa feodaali- ja reaalisosialistisen valtion metaforilla. Eri tieteenalat muodostavat läänityksiä linnanherroineen, ja koko organisaation tasolla todellisuus estetisoidaan, jolloin se miltä asiat näyttävät nousee tärkeimmäksi. Työntekijäin on sisäistettävä ns. hiljainen tieto, jolla yliopiston näkymätöntä kulttuuria uusinnetaan. Lehtonen ehdottikin pitkälle julkilausumattoman kulttuurin vastapainoksi uusien työntekijöiden perehdyttämiskoulutusta, jossa yliopiston normit ja toimintavat tuotaisiin esiin.

Alustusten jälkeen seurasi vilkas keskustelu, jossa pohdittiin konkreettisia keinoja esimerkiksi rekrytoinnin parantamiseksi. Keskusteluun osallistui 55 tutkimuksesta ja opetuksesta kiinnostunutta.

Kirsti Lempiäinen
TATTE:n vpj
Tieteentekijöiden liitto

(painetun lehden s. 26)