KOLUMNI
Matti Kamppinen
Kolmannen jalan mysteeri
Professoriliiton mainoskampanjassa oli paraatiorgaaniksi valittu
keskushermosto, akateemisten lempielin. Professoriliiton logona
komeilee edelleen antiikin pylväs josta jotakin valkoista
suihkuaa kuin Magnum-mainoksessa konsanaan. Tieteentekijät
eivät halunneet jäädä heikommiksi ja ottivat
kampanjatunnukseensa aivojen pohjapiirroksen, jossa eksynyt tieteentekijä
harhailee, yrittäen päätyä professoriksi.
Tieteentekijöiden varsinaisessa logossa on pylvään
palanen, ikäänkuin signaalina siitä että ovat
vähän pienempi aspekti suuremmassa emanaatiossa, eivät
vielä täysikasvuisiksi pylväiksi varttuneita. Pohjapiirrustus
ei riittänyt Lehtoriliitolle, joka halusi tehdä pohjat
ja valitsi logokseen turvonneen pylvään, josta suihkuaa
vaahtoa pitkin pieluksia. Pylväs on yllättävän
samanlainen kuin Kotijäätelö-firman tunnus. Kotijäätelön
yrityskuvaan kuuluu toki myönteisiä asioita - jäätelöauto
tööttää iloista kutsusäveltään
säässä kuin säässä, ja monilla syrjäseuduilla
jäätelöauton sävelmä on ainoa merkki
järjestäytyneen markkinatalousyhteiskunnan kosketuksesta.
Myös Kotijäätelön televisiokampanjassa "Valvo
etujasi!" on paljon opittavaa meillä uupuneilla sisällöntuottajilla.
Ajatella, että lapsikin tietää mitä etujen
valvominen tarkoittaa: muiden hyväntahtoisuuteen ei voi luottaa.
Lehtoriliitossa tätä ajatusta on jalostettu vielä
pitemmälle, eivätkä liiton jäsenet luota edes
toisiinsa, kuten tuloksellisuuslisistä käydyt veriset
kamppailut kertovat.
Akateemisten liittojen yhdenmukaisuus on hämmästyttävää:
aivoja ja sojottavia pylväitä kokonaisina tai kappaleina
on kolminkertaisesti. Luulisi viestin menevän perille: kolme
pylvästä, kolme jalkaa, ei kahta ilman kolmatta, tarvitsemme
kolmannen jalan, auttakaa...
Yhdenmukaisuus, saman teeman toistaminen eri variaatioissa on
mainonnan henki ja sielu. Kiteytettyä sanomaa rummutetaan
niin kauan että ympäristö alkaa resonoida ja toistaa
itsestään samaa ajatusta. Suomalaisia on syytetty milloin
mistäkin, mutta aika usein yhdenmukaisuuteen ajautumisesta,
siitä ettei valtakuntaan mahdu kuin yksi ajatus kerrallaan.
Jos yliopistojen uudeksi kolmanneksi tehtäväksi tulee
alueellinen vaikuttaminen, niin sitä tekevät sitten
kaikki, eikä muusta puhuta. Virtuaaliopiskelu on toinen teema,
jota hokemalla on voinut poimia irtopisteitä melkein joka
foorumilla.
Kulttuurin kapeutuminen, yksiulotteistuminen on kurjaa. Kipunoina
sinkoilevia argumentteja ei enää nähdä, vaan
harmaita rivistöjä jotka ääntelevät yhdenmukaisesti.
Savonlinnan oopperajuhlilla esitettiin kuluneena kesänä
taivaallinen Wagnerin teos, Tristan ja Isolde, jonka verrattoman
tenorin ja oivaltavan lavastuksen Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja
runttasi valmiiksi. Yleisö osasi hämmästellä
palavan tuolin symboliikkaa, kun valtalehden kriitikko oli kertonut,
että juuri siihen pitää kiinnittää huomiota,
ja väliajalla moni taivasteli tenorin kovaa ääntä,
koska kriitikko oli tähänkin puuttunut. Totta ihmeessä
sankaritenorin äänen pitää kuulua, muutenhan
tämä ei ole sankaritenori ensinkään. Helsingin
Sanomat tekisi palveluksen itselleen jakautumalla kahtia, kahteen
toisiaan kritisoivaan kanavaan, ja moni ihminen tekisi itselleen
palveluksen kun ei täyttäisi mieltään jonkun
toisen ajatuksilla oitis aamutuimaan. Turun ja Helsingin välisessä
InterCity-junassa on ollut oiva tilaisuus seurata kansanedustajien
lukutottumuksia: aamulla aamulehtiä, iltapäivällä
iltapäivälehtiä. Kenenkään kädessä
eivät lepää valtio-opin klassikot tai Tieteessä
tapahtuu -lehti, Acatiimista puhumattakaan. Iltapäivälehtien
kukinnassa poikkeuksen tekevät nuorimmat kansanedustajat,
jotka hartaasti tutkivat sitä millaisesta kuvakulmasta heidän
hiuslaitteensa on esillä naistenlehdissä ja sisustusalan
julkaisuissa. Ei hyvältä näytä. Mutta politiikassa
olemassaolo on mediassa olemista - ajankohtaisuutta juuri nyt.
Kolmannen tehtävän myötä akateemiset ovat
pian samassa jamassa. Yhteiskunnallisesta ja alueellisesta vaikuttamisesta
tulee yliopistojen kolmas jalka, jonka ulottuvuuksia innolla mittaillaan
ja katsotaan, kenen kolmas jalka ulottuu kauimpaiseen kolkkaan.
Esilläoloa mediassa on helppo mitata: lehdistä ja verkkosivuilta
palstasenttimetrit ja kanavilta aika. Huhujen mukaan epätoivoisimmat
professorit ovat valmistautuneet kähmimään nuoria
naisopiskelijoita ja antamaan vihjeen Ilta-Sanomien toimittajalle,
jonka seurauksena esilläolo mediassa räjähtää.
Erilaisille messuille tulee tungosta, kun yliopistot varaavat
tiloja ollakseen esillä jakamassa esitteitä ja myymässä
julkaisujaan, joka on tunnetusti suuria kansanjoukkoja aina liikuttanut.
Pitäisikö ajatella toisin? Esimerkiksi siten, että
medialäsnäolosta laitokset saisivat rangaistuspisteitä:
vähiten raippoja tulisi päivälehden tiedesivuilta,
eniten television keskusteluohjelmiin osallistumisesta. Jättipottisivalluksen
saisi messuille osallistumisesta. Jokainen joka messuilla on ollut,
tietää miten halvalla siellä menee. Juuri kun on
muotoilemassa ensimmäistä argumenttia, niin eikös
jo kovaäänisistä kajahda kutsuhuuto tilaisuuteen,
jossa jaetaan ilmaisia muovikasseja ja mediapersoonien muodostamia
älyllisiä tyhjiöitä.
Mediassa vaikuttamisen mittaamisesta akateemiset pääsevät
varmaankin sopuun, nyt kun ylläoleva konstruktiivinen vaihtoehtokin
on käytössä. Mutta miten mitataan sitä vaikutusta,
jonka sivistys saa aikaan yliopistopaikkakunnilla? Sivistys on
kauneutta, totuutta ja hyvyyttä, joka tuoksuu lempeälle
ja rohkaisee kasvuun. Akateemiset ovat vaativia asiakkaita, ja
keskivertoisen tuppukylän palvelut muuttuvat monimuotoisemmiksi
oitis kun akateemisia asiakkaita alkaa ilmaantua. Miten tätä
vaikutusta mitataan? Entä se monenkirjava tuntemusten, motivaatioiden
ja päätösten kokonaisuus, jonka perusteella perhe
päättää asettua asumaan tietylle paikkakunnalle
sen vuoksi, että siellä on yliopistollisen sivistyksen
polku avoinna?
Kolmannen jalan mysteeri alkaa aueta... omat liittomme ovat harkitsemattomilla
pylvässommitelmillaan saaneet Opetusministeriöön
sen viestin, että tarvitsemme kolmannen jalan. Tulee väistämättä
mieleen Turun yliopiston kellareista käsin kirjoittanut pakinoitsija
Ruumenenpöllyttäjä, joka tapasi lopettaa tarinansa
toivotukseen "hyvää jatkoa, jos oma ei riitä."
(painetun lehden s. 25-26)
|