Professori, kohta kenties triplatohtori Simo Oja:

Lääketieteen taso romahtamassa?

Simo Oja toivoo Professoriliiton jäseniä aktiivisesti toimintaan mukaan. Pitkäaikaisista ansioistaan luottamusmiehenä ja Tampereen yliopiston osaston puheenjohtajana hänelle on myönnetty AKAVAn ansiomerkki hopeisin lehvin.

Professori Simo Oja on huolissaan lääketieteen perusopetuksen ja -tutkimuksen puolesta. Synkistä tulevaisuuden näkymistä huolimatta hän pitää itseään optimistisena ihmisenä: työ on niin antoisaa, että eläkkeelle hän lähtee vasta, kun on ihan pakko.

Tampereen yliopiston biolääketieteen, opetusalana fysiologia, professori Simo Oja. Näin Oja esittelee itsensä, kun puhe tulee hänen virkanimikkeestään. Oja on ainoana pitänyt vanhan mutkikkaan nimikkeensä, jonka hän sai tullessaan yliopiston vastaperustettuun lääketieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1972.

Simo Oja on sekä filosofian tohtori (biokemia, -66) että lääketieteen ja kirurgian tohtori (fysiologia, -67). Väitöskirjojaan hän teki samaan aikaan luontevana jatkona opinnoilleen.

- Vaikka aihepiiri oli erilainen, kyllä työhön jo harjaantui, hän naurahtaa.

Kenties Ojasta tulee vielä maassamme harvinainen triplatohtori, sillä hän suoritti kolmessa vuodessa 1988 Turun yliopistossa oikeustieteen kandidaatin tutkinnon. Uudelleen koulunpenkille hän lähti "ajan kuluksi". Hän halusi myös kokeilla, pärjäisikö hän vielä opiskelussa nuorten kanssa.

- Vähän koin itseni ammattilaiseksi amatöörien seassa, koska osasin suunnitella opiskeluni ja katsoa, mitkä solmukohdat pitää suorittaa pois, jotta pääsee sujuvasti eteenpäin. Tällä erää en ole edistänyt tätä puolta, mutta kenties aikaa ja terveyttä kolmannen väitöskirjan tekemiseen vielä löytyy.

Varsinaista hyötyä hän ei koe saaneensa lakiopinnoista työhönsä.

- Joskus tosin on tuntunut hieman hölmöltä, kun yliopistomaailmassa kaikki ei näytä menevän aina lain kirjaimen mukaan. Ja onhan lakikoulutus auttanut verottajan kanssa asioidessani, Oja sanoo ilkikurisesti.

Mahdoton yhtälö!

Simo Ojalla on pitkä ura takanaan. Hän on toiminut yliopisto-opettajana kaikkiaan 42 vuotta ja professorin tehtävissä Tampereella reilut 30 vuotta. Uransa aikana hän on nähnyt nousuja ja laskuja.

Taitekohtana hän pitää 90-luvun alkua, johon asti mm. biolääketieteen tutkimustoiminta laajeni ja kehittyi Tampereen yliopistossa. Tämän jälkeen alkoi lääketieteellisen tiedekunnan alasajo, mikä heijastuu tänäkin päivänä. Tuolloin aloittavien opiskelijoiden määrä pudotettiin 80:sta 40:een, kun valtiovalta säästi laman aikana.

- Erityisesti supistukset kohdistuivat biolääketieteen opettajiin, koska kliinisiä opettajia voitiin jonkin verran pelastaa sairaalan tuen turvin. Laitoksemme henkilökuntaa vähennettiin irtisanomalla teknistä väkeä sekä lopettamalla assistenttien virkoja. Koulutus oli määrä lakkauttaa Tampereelta kokonaan. Ajateltiin, että lääkäreitä tulee Suomeen liikaa.

Tilanne kääntyi kuitenkin nopeasti, ja alettiin puhua lääkäripulasta. Taas opiskelijamääriä lisättiin; tänä syksynä Tampereella oli jo 105 aloituspaikkaa!

- Assistenttien määrä on kuitenkin minun oppiaineessani mitoitettu edelleen 40 opiskelijan mukaan! Lisäksi uusimuotoinen, ongelmakeskeinen opetus syö opettajien työpainosta huomattavasti enemmän kuin luentotyyppinen menetelmä. Tämähän on aivan mahdoton yhtälö!, Oja ihmettelee.

Tampereen lääketieteen opetuksen malli on saanut paljon kiitosta osakseen. Tiedekunta on valittu mm. kaksi kertaa huippuyksiköksi. Oja itse on vaatimaton.

- En tiedä, tehdäänkö tämänmuotoisella opetuksella tietävämpiä lääkäreitä, mutta ainakin vähän toisenlaisia, oma-aloitteisempia, jotka hakevat aktiivisesti tietoa.

Hienoa ideaa on nyt hänestä sotkemassa vakava resurssipula, jolloin toivorikkaina edistykselliseen lääkärinoppiin lähteneitä ikään kuin huijataan: opettaminen ei olekaan niin hyvää kuin se kunnon opettajavoimin voisi olla.

- Vaarana on, että kliiniseen vaiheeseen tulevien opiskelijoiden tiedollinen perusta saattaa olla aiempaa vajavaisempaa, joka sitten näkyy vasta myöhemmin. Samoin tutkimustyötämme ohjaa tällä hetkellä paljolti se, mitä yleensä auttamattomasti vanhentuneilla laitteilla voidaan tehdä!

Oja sanoo jo hieman väsyneensä puhumaan alansa ongelmista, sillä mm. esitykset oman tiedekunnan sisällä ja valtiovallan suuntaan ovat menneet kuuroille korville.

- Vaikka raha on tiukalla myös kliinisellä puolella, siellä tietyt hankkeet voivat saada helpommin ulkopuolista rahoitusta kuin perustutkimuksen puolella.

Tätä Ojan mielestä ei valtion taholla kuitenkaan tunnuta ymmärrettävän. Lisäksi määrärahoista ei suinkaan mene kaikki opetukseen ja tutkimukseen, vaan kiinteistöt ja muut kustannukset nielevät enenevästi melkoisen osan.

Missä suomalaiset tutkijanalut?

Simo Oja on huolissaan perustutkimuksen tulevaisuudesta: se ei tunnu kiinnostavan suomalaisia. Joukkokato alalta alkoi juuri surullisen 90-luvun alun jälkeen.

- Tutkimusryhmässäni työskentelee 5-10 tutkijaa. Tällä hetkellä heitä on 7, eikä ainutkaan ole suomalainen. Nyt meillä on tutkijoita Venäjältä, Unkarista, Puolasta ja Armeniasta.

Syynä tähän Oja näkee surkean palkkapolitiikan. Sekä opettamisen että tieteen tekemisen taso kärsii, kun alaa ei enää nähdä houkuttelevana. Uravalinnan edessä oleva nuori miettii kaksi kertaa, tuleeko tekemään nälkäpalkalla perustutkimusta vai suuntautuuko muualle, mm. avoterveydenhuoltoon tai klinikkatyöhön hankkien erikoislääkärin pätevyyden.

Oja sanoo, ettei ongelma ole siinä, etteivätkö ulkomaalaiset tekisi hyviä väitöskirjoja.

Sen sijaan tieteellinen jälkikasvu on yliopistojen perustutkimusaloilla Suomessa vaarassa.

Palkkauksen lisäksi määräaikaisuudet pistävät nuoret kaksi kertaa miettimään, mihin suunnata elämää.

- Professorikuntaankin on tullut näitä määräaikaisia virkoja. Minusta niissä ei ole mitään järkeä, sillä jos joku on pätevä tehtävään, niin tuskin hän yhtäkkiä niin huonoksi tulee, että hänet pitäisi heittää virasta pois.

- Kaiken kaikkiaan lyhytnäköisyys on suuri ongelma. Kun yliopistomaailmassa menee huonosti, sitä ei kukaan huomaa 10 vuoteen. Kun sitten 20 vuoden päästä havahdutaan, niin silloin ollaan se 20 vuotta myöhässä!

Aktiivisuutta lisää, professorit!

Simo Oja on ollut Professoriliiton valtuuston jäsen 27 vuotta eli kauemmin kuin kukaan muu. Hän on toiminut monta vuotta puheenjohtajana liiton paikallisella tasolla sekä luottamusmiehenä ja pääluottamusmiehenä Tampereen yliopistossa.

- Joidenkinhan näihin hommin täytyy ryhtyä. Toivoisin jäseniltä lisää aktiivisuutta.

Liitto on kovasti yrittänyt pitää jäsenistön puolia, mutta koko jäsenkunta tulisi saada tarmokkaasti mukaan. Ehkä joku vielä jättäytyy ulkopuolelle ja ajattelee, että on liian "hieno" tällaiseen.

Professorit ovat hänestä yrittäneet kiitettävästi nostaa yliopiston statusta niin opetuksen kuin tutkimuksen puolella. Sen sijaan oman henkilökohtaisen tilanteen parantaminen, kuten mm. palkkausasiat, on koettu vieraaksi.

Tampereella hän pitää nykyistä järjestäytymisastetta korkeana ja toimintaa vireänä. Monissa muissa yliopistoissa on vielä paljon parantamisen varaa.

- Täällä Professoriliitto otetaan yliopiston taholla samalla tavoin huomioon kuin mikä tahansa siellä toimiva ay-järjestö. Meillä on tietysti rajoitetut mahdollisuudet vaikuttaa palkkoihin, mutta tärkeintä jokaisessa yliopistossa on huolehtia, että virkaehtosopimuksessa sovitut asiat toteutetaan.

Maatilalta kuntoa

Simo Oja on juuri lähdössä espanjan kesäkurssille ennen uuden opintovuoden alkua. Kielen hän sanoo aloittaneensa pilke silmäkulmassa siksi, että kun hänet kohta potkitaan eläkkeelle, kenties muutto lämpimään voi tulla kysymykseen.

- Olin äsken luottamusmiesten neuvottelupäivillä, jossa puhuttiin eläkeasioista. Minun oli vaikea saada eläkelaitoksen edustaja ymmärtämään, että joku haluaisi olla vielä jopa 65 ikävuoden jälkeen työelämässä. Uskoisin, että professorikunnasta voisi löytyä tällaisia henkilöitä.

Simo Oja tunnustautuu yhdeksi heistä. Työ on vaikeuksista huolimatta niin antoisaa, ettei hänellä ole eläkkeelle minkäänlaista kiirettä, vaikka se parin vuoden päästä voi olla täyttä totta.

Kuntoaan hän pitää yllä Kärkölässä sijaitsevalla sukutilalla, jota hoitaa yhdessä lastensa kanssa.

- Aina siellä ollessani kävelen metsässä muutaman kilometrin päivässä. Maatilalla tehdään raakaa työtä, joten kyllä siinä fysiikka saa kyytiä. Sieniä keräilen vaimoni kanssa täällä Tampereella, kunhan suinkin ehdin.

Teksti: Merja Perttula
Kuva: Kimmo Torkkeli

(painetun lehden s. 5-7)