Nyt tarvitaan kansalaisyhteiskunta- intellektuelleja

Vuoden tieteentekijä, Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori (mvs.) Mikko Lehtonen haluaisi tutkijoille yhä suurempaa roolia julkisessa keskustelussa.
- Ennen meillä oli valtiointellektuelleja - nyt tarvittaisiin kansalaisyhteiskuntaintellektuelleja.
Lehtonen itse on kunnostautunut "päivystävänä dosenttina", aktiivisena kirjoittajana ja puhujana sekä tieteenalansa popularisoijana.
Tieteentekijöiden liitto palkitsi Mikko Lehtosen Vuoden 2002 tieteentekijänä juhlaseminaarissaan 14. lokakuuta

Mikko Lehtonen on yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja Suomen Akatemian akatemiatutkija. Tällä hetkellä hän hoitaa Tampereen yliopiston mediakulttuurin professuuria. Lehtonen valmistui Tampereen yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1989, lisensiaatiksi 1991 ja tohtoriksi 1994.

- Kaikki tutkinnot menivät varmaan opetusministeriön suosittelemassa ihanneajassa ja allekin, Lehtonen naurahtaa.

Dosentiksi hänet nimitettiin vuonna 1995 ja Suomen Akatemian akatemiatutkijaksi 1999. Vuosina 1999-2002 hän on johtanut Tampereen yliopiston audiovisuaalisen mediakulttuurin opintokokonaisuutta.

Tutkijat enemmän julkisuuteen

Vuoden tieteentekijä -tittelin lisäksi Mikko Lehtonen on saanut tänä vuonna jo kaksi palkintoa: Kalle Kaiharin säätiön palkinnon vuoden kulttuuriteosta sekä Suomen tietokirjailijat ry:n Antero Warelius -palkinnon.

- Lieneekö tällainen palkintosuma sitten sellainen ketsuppipullo-ilmiö vai mikä. Erityisesti arvostan palkintoja, jotka tulevat kollegojen taholta kuten nyt tämä liiton tunnustus.

Mikko Lehtosta Vuoden tieteentekijäksi ehdottaneen Tampereen yliopiston tieteentekijät ry:n esityksessä korostettiin Lehtosen ansioita julkiseen keskusteluun osallistumisessa.

Mediakulttuurin tutkijana Lehtonen on hyvin suosittu "päivystävä dosentti" - suosittu puhuja erilaisissa seminaareissa, aulis haastateltava, ahkera kirjoittaja sekä yhteiskunnallinen keskustelija.

- Julkisessa keskustelussa tutkijoiden aktiivisuus voisi olla nykyistä suurempikin. Haittana on se, että tätä puolta tutkijan työstä ei arvosteta virantäytöissä eikä akateemisen pätevyyden mittaamisessa.

- Asenne on paradoksaalinen siihen verrattuna, miten suomalainen kansakunta on rakennettu. Valtiointellektuelleilla (yliopistoväki oli aikoinaan hyvin edustettuna mm. eduskunnassa ja maan hallituksessa) oli siinä merkittävä rooli. Nyt maassa kaivattaisiin kansalaisyhteiskuntaintellektuelleja.

Lehtonen toivoisi, että tutkijoilla ja tutkimuksella olisi suurempi painoarvo esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa. Varsinkin ihmistietieteillä olisi paljon relevanttia tutkimusta tärkeiden päätösten taustalle.

- Systeemiä pitäisi kehittää siten, että se rohkaisisi tutkijoita julkiseen keskusteluun. Pitäisi olla enemmän aikaa ajatella eikä ajattelu saisi jäädä pelkästään yliopiston seinien sisälle.

Kirjoittaminen tuottaa mielihyvää

Mikko Lehtoselta on ilmestynyt seitsemän tieteellistä monografiaa, kuusi toimitettua teosta, seitsemän suomennosta, 41 artikkelia kotimaisissa tai ulkomaisissa tieteellisissä aikakauslehdissä, kokoomateoksissa tai konferenssijulkaisuissa.

Lehtosen tuotantoa on käytetty oppimateriaalina lähes kaikissa Suomen yliopistoissa niin humanistisilla kuin yhteiskuntatieteenkin aloilla. Esimerkiksi kulttuurisen tekstintutkimuksen oppikirjasta Merkitysten maailma (Vastapaino 1996) on otettu lukuisia lisäpainoksia. Paraikaa hänellä on työn alla mm. englanninkielinen kirja intermediaalisuudesta ja suomalaiselle yleisölle tarkoitettuja kirjoja monikulttuurisuudesta, erilaisuudesta ja vieraan kulttuurin kohtaamisen ongelmista. Lehtosen mielestä tutkijoiden pitäisikin enemmän miettiä sitä, millä kielellä kirjansa julkaisee.

- Kansainvälistymisestä on tullut eräänlainen muotihokema - siitä puhutaan paljon, mutta tarkoitetaanko sillä kuitenkaan mitään. Pitäisi miettiä, kirjoitetaanko toisille tutkijoille vai valistuneille kansalaisille. Esimerkiksi ihmistieteissä englanniksi julkaiseminen ei ole aina hyve.

Perinteisesti on ajateltu, että tutkijat tarttuvat helpommin aiheisiin, joista on kulunut turvallisen paljon aikaa. Mikko Lehtonen tarttuu ajankohtaisiin aiheisiin ripeästi. Hän kirjoitti välittömästi (kahdessa kuukaudessa) 11.9.2001 -tapahtuminen jälkeen kirjan Syyskuun yhdennentoista merkitys (Vastapaino 2001). Sitä, miksi hän halusi kirjoittaa tapahtumasta heti, hän pohtii oivallisesti tekstissään Kirjoittamisen halu ja mielihyvä (ilmestyy marraskuussa Merja Kinnusen ja Olli Löytyn toimittamassa teoksessa Tieteellinen kirjoittaminen):

- Minua on jo vuosia tituleerattu Vastapainon piirissä "liuska-Lehtoseksi", ja väitöslahjaksikin sain kustantamolta tuhdin laatikollisen A4-riisejä. En ole kuitenkaan julkisesti tunnustanut, että kirjoittaminen on minulle paitsi kohtalaisen helppoa myös varsin nautinnollista toimintaa.

- Yksi mielihyvän lähteistä on se, että kaikki kirjoittaminen on kirjoittamaan opettelemista. Kun kirjoitamme uusissa genreissä ja diskursseissa, opimme hallitsemaan uusia muotoja ja sanastoja. Kirjoitustyön iloa voi kokea ennen muuta silloin, kun työ ylittää rutiininomaisen velvollisuuksien täyttämisen, kun siihen sisältyy hyppysellinen leikkiä ja mielikuvitusta ja kun sen avulla voi kokea olevansa yhteydessä toisiin ihmisiin.

Monitieteisyys on yliopistojen elinehto

Haastattelupäivän aamuna Lehtosen kotona Pyynikillä oli työyhteisön sopankeittotalkoot illalla pidettyjä sadonkorjuujuhlia varten. Tullintorin liikekeskusrakennuksessa sijaitseva työyhteisö on todella monitieteinen: mediakulttuurin, musiikin, sosiologian ja sosiaalipsykologian tutkijoita sekä naistutkimuksen väkeä samalla käytävällä. Yhteisö on Lehtosen mielestä hyvä esimerkki monitieteisyyden hedelmällisyydestä.

- Monitieteisyyden yleistyminen on yliopistoille elinehto. Tätä pitäisi miettiä vakavasti juuri nyt, kun ollaan siirtymässä 3 + 2 -mallin mukaisiin tutkintorakenteeseen. Miten saataisiin rakennetuksi aidosti monitieteisiä kandi- ja maisteriohjelmia? Tästä ei ole vielä puhuttu juuri lainkaan.

Lehtonen pitää tiukkaa feodaalista oppiainekeskeisyyttä jarruna kehitykselle.

- Kun lähivuosina tapahtuva tutkintorakenteenuudistus kyseenalaistaa perinteisten oppialojen opetuksellisen identiteetin ja rajat, eikö saman tien pitäisi ryhtyä valmistelemaan myös tutkimuksen organisoimista vastaamaan nykyistä paremmin postdisiplinääristä todellisuuttamme?

- Yksi keino purkaa feodaalisia rakenteita voisi olla nykyisen laitosjärjestelmän romuttaminen ja siirtyminen suurempiin yksiköihin, kutsuttiin niitä sitten tiedekunniksi, osastoiksi tai miksi vain. Tosi modernia olisi tästä näkökulmasta kannattaa keskiaikaista universitas-mallia.

- Rakenteellinen rahoituskriisikään ei inspiroi ketään innovoimaan uutta. Ollaan puolustusasetelmissa ja tehdään vain kaikkein välttämättömin tieteenalojen raja-aitojen mukaisesti.

Myös Suomen Akatemian rahanjaossa monitieteiset tutkimushankkeet ovat Lehtosen mukaan liian usein väliinputoajien roolissa.

- Akatemian julistuksissa puhutaan monitieteisyyden puolesta, mutta rahoituspäätökset osoittavat toista. Kiintoisimmat uudet tutkimuskohteet sijaitsisivat usein kuitenkin tieteenalojen välissä.

Monitieteisyys on vahvasti esillä Mikko Lehtosen omissa tutkimuksissa. Kirjallisuustieteestä väitellyt tutkija soveltaa nyt mediakulttuurin tutkimukseen yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden metodeita. Hän vie uudet opiskelijat Tullintorin kauppakeskukseen ja kysyy, mitä mediakulttuuria näette ympärillänne.

- Teoriat ja metodit menevät paremmin himaan, jos tekstianalyysissä käyttää Shakespearen tilalla mainoskieltä.

Kouluissa äidinkieli, musiikki ja kuvaamataito yhteen

Viimeisen 10 vuoden aikana mediakulttuurin opinnot ovat levinneet kirjallisuuden laitoksille kaikissa yliopistoissa. Yliopistojen päättäjät ovat huomanneet, että opiskelijat äänestävät jaloillaan. Tampereella mediakulttuuri on yksi suosituimmista sivuaineista - johdantoluennolla oli 150 opiskelijaa. Opintoja suoritetaan noin 1000 opintoviikkoa per opettaja, kun muissa yliopiston oppaineissa opintoviikkoja per opettaja kertyy ehkä noin 400.

Mediakulttuurin opetus on ajan hermolla. Audiovisuaalisuuden rinnalla puhutaan nyt multimodaalisuudesta (suom. eri mediamuotoja tarkastelu rinnakkain). Näytön rooli kasvaa, mutta aukeamanmittainen lukeminen säilyy. Kuva ei ole sanan surma.

- Voidaan väittää, että painetun sanan kulta-aika on juuri nyt. Sen roolista on huolissaan lähinnä perinteinen kirjasivistyneistö, koska se murehtii oman asemansa säilymisestä.

Uuslukutaitoa pitäisi kuitenkin opettaa. Lehtonen on käynyt luennoimassa asiasta paljon muun muassa äidinkielen opettajille.

- Kouluissa pitäisi yhdistää äidinkielen, musiikin ja kuvaamataitojen opetus. Kaikki nämä ovat viestintää ja kaikkia niitä käytetään nykyään yhtä aikaa. Kouluopetuksen suunnitellussa pitäisi yhä useammin kysyä, millaisia valmiuksia tulevat aikuiset tarvitsevat.

Teksti: Kirsti Sintonen
Kuvat: Jyrki Luukkonen

(painetun lehden s. 5-7)