 
| ||||||||||||||||
|
Työpaikkani on Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitos - se on ollut sitä jo yli neljännesvuosisadan. KTL on yliopiston erillislaitos ja valtakunnallinen, monitie-teinen koulutustutkimuksen keskus. Laitoksessa on tällä hetkellä tutkimushenkilöstöä n. 45 ja avustavaa henkilöstöä n. 30. Tutkimushenkilöstö koostuu tutkijoista, erikoistutki-joista ja professoreista, minkä lisäksi meillä onmuutamia tutkijaopiskelijoita. Laitoksen toiminta tapahtuu ensisijaisesti viidessä tutkimusryhmässä, minkä lisäksi laitoksessa on omat metodi- ja viestintäyksikkönsä. Tällainen on lyhyesti kuvattuna se työympäristö, jossa päivittäin työskentelen. Erikoistutkijan työ ja arkiUskallan sanoa, että työni on todella monipuolista ja vaihtelevaa. Arki ei ole vain omassa `kammiossa' istumista ja kirjoittamista, vaan se koostuu monista erilaisista osasista: tekstien lukemisesta, kokouksista, ohjaustilanteista, koulutustilaisuuksista, sähköpostiin vastaamisesta. Viimeisen viiden vuoden ajan olen ollut yhden tutkimus-ryhmän johtajana ja tällä hetkellä minulla on `Koulutuksen laatu ja laadun arviointi' -tutkimusryhmän vetovastuu. Tutkimusryhmän tehtäväkenttänä on koulutuksen arviointi ja viime vuosina ryhmä on vastannut useiden mittavien kansainvälisten arviointi-tutkimusten toteuttamisesta. Tutkimusalue on yksi laitoksemme vahvuusalueista ja ilmentää siten arviointitoiminnan ja erityisesti kansainvälisten arviointien merkityk-sellisyyttä koulutusjärjestelmämme kannalta. Tähän yhdeksän hengen tutkimusryhmään kuuluu eri aine- ja aihealueiden tutkijoita, joista valtaosa on parhaillaan väitöskirjaansa valmistelevia nuoria. Oma tutkimusalueeni on matematiikan opetus ja erityisesti sen oppimisen ja opetuksen arviointi. Työni jäsentyy paljolti kulloinkin käynnissä olevan tutkimushankkeen mukaan. Esimerkiksi tällä hetkellä olemme valmistautumassa OECD:n PISA-tutkimuksen seuraavaan tiedonkeruuvaiheeseen (kohdejoukkona 15-vuotiaat nuoret, pääalueena matematiikka), joka tapahtuu keväällä 2003. Nyt tutkimuksessa on hiljaisempaa, sillä kansainvälinen keskus (Australiassa) on käsittelemässä viime kevään pilottitutkimuksen aineistoa. Kuitenkin varsin pian käynnistyy toden teolla kansallisen vaiheen valmiste- lutyö ja siihen on koko ryhmän sisällä ennakkoon varauduttava aikataulullisesti. Sitä vastoin keväällä touko-kesäkuun aikana tilanne oli aivan toinen. Tuon ajan työskentelin täysipäiväisesti kahdeksan opintojensa loppuvaiheessa olevan opettajaopiskelijan kanssa, kun arvioimme ja pisteitimme oppilaiden matematiikan ja luonnontieteiden tehtävävastauksia. Seesteisemmät vaiheet meneillään olevassa tutkimushankkeessa antavat itselle ja myös muille ryhmän jäsenille tilaisuuden oman tutkimustyön tekemiseen: lukemiseen, aineistojen analysointiin ja kirjoittamiseen. Tällaisia vaiheita on kuitenkin harvoin ja aikaa oman tutkimuksen tekemiseen tuntuu jäävän aivan liian vähän. Ryhmän vetäjänä tehtäviini kuuluu myös etenkin väitöskirjaansa tekevien tutkijoiden työn seuraaminen, tukeminen ja myös ohjaaminen. Pidän itseäni onnekkaana, kun saan työskennellä näiden nuorten kanssa. Usein tuntuu kuitenkin siltä, etten pysty käyttämään riittävästi aikaa ryhmäläisille ja heidän ongelmilleen. Lyhyet työsuhteet, töiden kasautuminen, heikko palkkaus ja huoli pysyvämmästä työpaikasta ovat edelleenkin tutkimustyön arkipäivää. Oma tutkimusalue ja sen jatkonäkymätViimeiset neljä vuotta ovat olleet oman tutkimusalueeni kannalta erittäin merkittäviä. Tänä aikana työskentelin laajan kansainvälisen arviointitutkimuksen (Third International Mathematiscs and Science Study Repeat) kansallisena koordinaattorina. Vaikka olin jo pitkään ollut mukana kansallisessa arviointitoiminnassa, oli tämä tehtävä todella hyödyllinen oman ammattitaidon kannalta ja myös uusi oppimiskokemus. Tutkimusprosessin tuloksena syntyi 38 maan yhteinen kansainvälinen tutkimusaineisto ja suuri joukko kontakteja eri maiden tutkijoihin ja tutkimusyksiköihin, joita on mahdollista hyödyntää myös laajemmin tutkimusryhmän työskentelyssä. Tulosten analysointi- ja raportointivaiheessa yhteistyö on tuottanut yhteisiä kongressitapaamisia eri maiden tutkijoiden kanssa sekä uusia merkittäviä julkaisufoorumeja. Suhtaudun oman työni jatkonäkymiin luottavaisesti. Kansainvälinen arviointitoiminta OECD:n PISA-ohjelman puitteissa jatkuu ja kohdistuu seuraavaksi juuri omalle tutkimusalueelleni. Odotan tätä innostuneesti ja jopa jännityksellä, sillä edellisen vaiheen (PISA 2000) tulokset olivat suomalaisen koulutusjärjestelmän kannalta mairittelevia. Kansallisen arviointitoiminnan puolella on myös tapahtumassa uudelleenorganisoitumista lähimmän puolen sisällä ja koko tutkimuslaitokselle tämä merkitsee kiinnostavaa ja haasteellista aikaa. Miltä tulevaisuus näyttää?Pidän todella työstäni erikoistutkijana ja toimimisesta tässä työyhteisössä. En koe itseäni leipääntyneeksi tai jämähtäneeksi ja mieti, miten saisin jäljellä olevat työvuodet kulumaan. Jaksaminen ei ole vielä ollut iso ongelma, koska työ on ollut mielekästä ja olen yrittänyt pitää itseni kunnossa. Fyysisen kunnon ylläpitäminen on tällaisessa työssä elintärkeää ja vaeltaminen, hiihtäminen, suunnistus ja pallopelit ovat minun tapojani liikkua. Pidän itseäni koko lailla Onnen-Pekkana.
Kaksi viikkoa yliopistonlehtorin elämästä
| |||||||||||||||
 |
| Sirkku Manninen siirtyi puolitoista vuotta sitten pätkätöistä yliopistonlehtorin virkaan. |
Minut nimitettiin yliopistonlehtorin virkaan Helsingin yliopiston ekologian ja systematiikan laitokselle 1.1.2001 alkaen eli ilmeisesti yhtenä ensimmäisistä ko. virkanimikkeen haltijoista. Opiskelin Oulun, missä väittelin 1995 ja missä minulla on ympäristöekologian dosentuuri teknillisessä tiedekunnassa. Lisäksi minulla on ekologisen ympäristötieteen dosentuuri Kuopion yliopistossa. Yliopistouraani Oulussa kuului mm. tutkimusapulaisena, projektitutkijana, vs. laboratoriomestarina, vs. assistenttina ja mvs. professorina toimiminen. Helsinkiin tulin Göteborgista, jonne muutin 2-vuotisen forskarassistentuurin perässä. Olen myös työskennellyt viisi vuotta peruskoulun ja lukion biologian ja maantieteen va. lehtorina, joista yhden vuoden ruotsinkielisessä koulussa.
'Työpäiväkirjani' ajalta 2.-15.9.2002
Ma 2.9. Yöjuna Rovanimeltä saapui Helsinkiin 7.30 ja toi minut taas kaupunkiin työpöydän ääreen Kilpisjärvellä vetämäni reilun viikon laudatur-kenttäkurssin jälkeen. Tosin lähdin saman tien Maatalouden tutkimuskeskukseen Jokioisiin katsomaan miten väitöskirjaopiskelijani pärjäävät.
Ti 3.9. Kaikenlaisten juoksevien asioiden hoitamisen lisäksi vedin TTL:n opetustyöryhmän kokouksen, jossa keskustelimme mm. kokonaistyöaikakyselyn teettämisestä ja Bolognan sopimuksesta. Illalla osallistuin Helsingin yliopiston tieteentekijöiden (HYT) hallituksen kokoukseen.
Ke 4.9. - pe 6.9. Käsikirjoitusten viimeistelyä mm. liittyen marraskuussa Göteborgissa pidettävään UN-ECE:n otsoni-workshopiin, gradulaisten ohjausta, opetusmonisteen päivittämistä, opetuksen suunnittelua, luottamusmies- ym. asioiden hoitamista.
La 7.9. - su 8.9. Ajattelin ainoastaan työasioita tekemättä mitään konkreettista. Vapaa viikonloppu on ylellisyys, johon totuin Göteborgissa ollessa ja jonka yritän suoda itselleni nykyisinkin.
Ma 9.9. Tein viime hetken valmisteluja merkaten näyteputkia, muovipusseja jne. Saksan matkaa varten, selvittelin laskuja ja osallistuin erään tiedesäätiön hallituksen kokoukseen ja apurahojen jakotilaisuuteen.
Ti 10.9. - ke 11.9. Herätys klo 5. Lento Müncheniin ja lentokentältä nopeasti TUM:iin (Technische Universität Münichen). Päivät menivät näytteitä kerätessä saksalaisten forstbotanik-kollegojen `Kranzberg forest free-air ozone fumigation' -kokeesta. Välillä kiipeilin 25-30 m korkeudessa kuusten ja pyökkien latvusten seassa kulkevilla telineillä ja keräsin näytteitä lähetettäväksi edelleen kanadalaiselle kollegalleni analysoitavaksi. Tiistai-iltana luin hotellissa erään opiskelijan alustavan YVA-seminaarityöversion ja keskiviikkoiltana vuorossa oli Terin tutkimussuunnitelman lukeminen ja tärkeimpien kommenttien lähettäminen tekstiviestinä paikallista aikaa klo 21.
To 12.9. Asioiden hoitamista sähköpostitse: lisäkommentit Terille, apurahakuulutuksen forwardoiminen Sveitsissä paraikaa näytteitä keräämässä olevalle Piia-jatko-opiskelijalleni, opetusasioita, kommentit HYT:n lausuntoon uusista palkkausjärjestelmistä ym., ja kirjoitan tätä juttua istuen kalenterini ja iBookini kanssa TUM:n portailla auringon paisteessa. Kotona olen toivottavasti klo 23 maissa. Paluulennolle olen varannut lukemiseksi EPA:n (USA:n ympäristönsuojeluvirasto) raportista lähes 250 sivun pituisen Chapter 4:n "Environmental effects of particulate matter", jota olen luvannut kommentoida EPA-kollegalle.
Pe 13.9. Saksasta kerätyt näytteet täytyy esikäsitellä. Ja Terin kanssa pitää katsoa Nesslingin hakemusta.
La 14.9. - su15.9. Sunnuntai taitaakin mennä töitä tehdessä. Sain nimittäin mielestäni hyvän ajatuksen eilen metsässä ollessa ja aion vielä lisätä eräitä tuloksia Göteborgin kokouksen background paperiin. Homma on parasta hoitaa heti viikonloppuna, sillä kalenteristani ei löydy seuraavalla viikolla yhtään päivää, jonka voisin omistaa kokonaan tieteen tekemisille.
Ollakko vai eikö olla?
Göteborgin forskarassistentuurissa saatoin omistautua täyspäiväisesti tutkimukselle ja ehdin mm. lukea runsaasti alani uusimpia julkaisuja. Kiitos sen minulla on nyt ihan kohtalaisesti tutkimusrahoitusta ja oma tutkimusryhmä. Toisaalta ajatellen Helsingin yliopiston ja laitoksemme tarjoamia tutkimuslaitteita ja avustavaa teknistä henkilökuntaa eivät tutkimusedellytykseni ole ainakaan vielä yhtä hyvät kuin ne olivat Oulussa.
Mitä opetukseen tulee, opetan Helsingissä aika lailla samoja asioita kuin Oulussa ollessani, mutta opetan enemmän. Olen jo opettanut tämän vuoden puolella em. Kilpisjärven kenttäkurssin lisäksi kolme viikkoa tutkimusjaksolla Lammin kenttäkursseilla ja luennoinut useilla eri kursseilla. Tulossa myöhemmin syksyllä on mm. ympäristösuojelun lainsäädännön ja hallinnon luentoja ja em. YVA-seminaari. Opetan mielelläni, etenkin kun saan opettaa juuri sellaisia asioita, jotka kiinnostavat minua. On palkitsevaa nähdä laitoksemme vasta muutaman vuoden ikäisen ympäristöbiologian suuntaumisvaihtoehdon pääaineopiskelijakunnan kasvavan voimakkaasti. Toivottavasti resurssimme riittävät vastaamaan tähän kysyntään!
Odotan itse asiassa huolestuneena mitä Bolognan julistus ja meneillään oleva tiedekunta- tai kampusrakenneuudistus, joksi sitä myös kutsutaan, tuovat tullessaan. Rehtorimme 10.9.2002 pitämän syyslukukauden avajaispuheen mukaan "Myöskään rahapulan ei pitäisi estää Bolognan julistuksen mukaisia toimenpiteitä, sillä ne edellyttävät lähinnä rationointia, eivät isompia lisäpanostuksia." Epäilen, että meillä alkaa niin sanotusti iso luuta lakaisemaan kunhan kohta kuulemme mihin tiedekuntaan kuulumme 2004 vuoden alusta lähtien.
Summa summarum: opetukseni ja tutkimukseni mukaan lukien opiskelijoiden ohjaus sekä laitoksen, tiedekunnan ja yliopiston työryhmissä toimiminen eivät millään mahdu 1600 tuntiin kuten eivät mahtuneet Oulussakaan. Työni on nykyisin kuitenkin vastuullisempaa kuin Oulun ja Göteborgin aikoina johtuen sekä omasta tutkimusryhmästä että muutenkin lisääntyneestä opiskelijoiden ohjauksesta. Koen ensimmäisen kerran elämässäni olevani todella alipalkattu A24 palkkoineni. Tykkään siis työstäni, mutta en tiedä, opinko koskaan ymmärtämään täkäläistä autoritaariselta ja miesprofessorikeskeiseltä tuntuvaa kulttuuria. Onneksi ympäristöekologian laitoksella on professorina entinen oululainen kollegani, jonka kanssa voin aina tarpeen tullen ihmetellä talon tapoja.
Freisingissa 12.9. 2002
Sirkku Manninen
yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
Informaatikon työ tänään, ennen, tulevaisuudessa?
 |
| Marjatta Jokinen on ensimmäisiä yliopistossa toimineita informaatikkoja. |
Aloitin kirjastourani vuonna 1960 harjoittelija- na Turun yliopiston kirjastossa, suoritin kirjastonhoitajantutkintoni Tampereella, vielä silloin Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Olin legendaarisen Helle Kannilan viimeisellä kurssilla. Siirryin vuonna 1967 Turun kauppakorkeakoulun kirjastoon ja kävin ensimmäisen tietopalvelukurssin vuonna 1968, jolloin meitä vielä sanottiin dokumentalisteiksi.
Klassisen taustani - humanisti ja kirjastonhoitaja - vuoksi identiteettini suorastaan järkkyi, kun tietopalvelukurssilla huomasin, että humanisti ei oo mittää - kirjastonhoitaja ei oo mittää - pittää olla insinööri, jollei ole kemisti.
Toivuttuani huomasin kauppakorkeakoulussa, että tästähän voisi saada jotain aikaan - voisin muokata omaksumaani kauppakorkeakouluun sopivaksi. Voisin saada alkuun tiedonhaun tutkijoille ja opettajille. Suhtautuminen yrityksiini oli aluksi ystävällisen epäuskoista. Aluksi tiedonhaut olivat haparoivia, manuaalisista abstraktijulkaisuista vihko vihkolta hakemista. Jo 1970-luvun puolivälissä aloitin kirjastonkäytön opetuksen opiskelijoille, muutaman innostuneen assistentin rohkaisemana.
Oivalsin, että teemme ja pidämme yllä hienoa UDK-kortistoa ihan turhaan - jollen saa asiakkaista käyttämään sitä hyödykseen. Oivalsin, että teemme työtä asiakkaita varten, emme työllistääksemme toinen toisiamme. Minua on työssäni auttanut kovastikin se, että olen sekä kirjastonhoitaja että informaatikko, joten en erottele näitä kahta työn puolta toisistaan.
Miten informaatikon työ ja tiedonhaku on muuttunut
Informaatikon toimenkuva on muuttunut vuosikymmeninä valtavasti. Minulla oli tapana sanoa 80-luvulla, että kirjastot ovat muuttuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana enemmän kuin kahtena satana vuotena sitä ennen. Nyt, kun katsoo tieteellisiä kirjastoja taaksepäin, viimeisten viiden vuoden aikana muutos on ollut taas huikea.
Aluksi, kun online-tiedonhaut tulivat ja tietokannat olivat informaatikon takana, niihin suhtauduttiin arvostuksella ja ihmetyksellä. Sitten tulivat CD-rommit, joita sitten opetettiin ja opeteltiin käyttämään. Helsingin kauppakorkeakoulun kirjaston Helecon-CD-rommit olivat ja ovat edelleen opiskelijoittemme suosiossa.
Internetin tulo
Seuraava vaihe olivat end user -käyttöiset tietokannat ja sitten internet ja e-lehdet. Aluksi hurmosta - voin itse käyttää - en ole riippuvainen kirjastosta - kirjastoa ei tarvita - minä saan itse kaiken tarvitsemani - en tarvitse muita. Sitten krapula - en taidakaan osata - pitäisiköhän kysyä - tietäisiköhän tuo - olisikohan vielä jotakin, mistä etsiä - tähänhän menee aikaa - mistä tiedän, että voin luottaa tähän tietoon.
Luulisin, että sekä tutkijat että opiskelijat kävivät - ja käyvät yhä - läpi näitä molempia vaiheita.
Tiedonhaun opetus
Turun kauppakorkeakoulussa on tiedonhaun opetus pakollista. Tämä tarkoittaa sitä, että paitsi ensimmäisen syksyn tervetulotoivotusta tiedonhaun opetusta annetaan neljässä vaiheessa. Kun opiskelija aloittaa kandidaatintutkielman tavallisesti kolmannen vuoden syksyllä, kaikki kerätään yhteiseen tilaisuuteen (kaksi valinnaista tilaisuutta), jolloin kerron heille kirjaston käytöstä, oman tietokannan VALPURIn käytöstä, oman aiheen pohdiskelusta, kirjojen ja muun materiaalin lainaamisesta, Turun muista kirjastoista, artikkeliviitteiden etsiskelystä. Tämän jälkeen on aina yksi kandiryhmän istunto kirjastossa, jolloin harjoitellaan VALPURIn käyttöä, etsitään tietokannoista artikkeleita, annan aihe aiheelta vihjeitä sopivista hakusanoista, UDK-luokista, uusista tietokannoista sekä lopuksi näytän, miten FinElibin elektronisista lehdistä haetaan artikkeleita.
Kun opiskelija aloittaa gradun teon, on samalla tavalla yksi ryhmän istunto kirjastossa. Tällöin käydään taas läpi opiskelijoiden aiheita ja syvemmin haetaan elektronisista lehdistä artikkeleita ja mennään läpi keräämiäni aihelinkkejä.
Lopuksi osanottajat saavat lupauksen yhdestä henkilökohtaisesta istunnosta kanssani, kun gradu on puolivälissä ja mahdollisesti tie on vähäksi aikaa noussut pystyyn. Istumme yhdessä huoneessani koneeni ääressä ja yhdessä pohdimme hänen aihettaan ja sopivia hakusanoja ja sopivia tietokantoja. Printtailen samalla muutamia sopivia artikkeleita häneen mukaansa.
Jatko-opiskelijat ottavat minuun yhteyttä, useinkin työnsä ohjaajan kehotuksesta. Monesti valmistumisesta on kulunut jo aikaa, jolloin tiedonhakumenetelmät ovat muuttuneet, uusia tietokantoja on tullut käyttöön, vanha on unohtunut. Silloin sovitaan aika "vierihoidosta" ja päivitetään osaamista ja mahdollisesti sovitaan töissäoleville tiedonhausta toimeksiantona.
Muutamat väitöskirjantekijät ovat jossakin vaiheessa lähes viikoittain tai päivittäin minuun yhteydessä eri puolilta Suomea sähköpostilla.
Tarjoan uusille taloon tulleille tutkijoille ja samoin kaikille vanhoille konkareille muutaman kerran vuodessa "vierihoitoa" luonani uusista tiedonhaun mahdollisuuksista.
Mitä informaatikko tekee tulevaisuudessa?
Informaatikon työ nyt ja tulevaisuudessa mielestäni on opetusta, opastusta, koulutusta tiedonhakuun, uusien tietokantojen valintaa ja testausta, oikean asenteen luomista tiedonhakuun ja tämän työn markkinointia. Olen yrittänyt jakaa jokaiselle tiedontarvitsijalle, opiskelijalle tai tutkijalle, omaa osaamistani, kuin hän olisi itse tuleva informaatikko. Olen yrittänyt kädestä pitäen näyttää, miten pääsen lopputulokseen ja miten hän itse voi sen tehdä.
Minulla on koko ajan ollut mielikuva isosta aarrekasasta, jonka päällä istumme, asiakkaat haahuilevat ympäriinsä ja meidän pitäisi huudella heille: Tulkaa tänne, tämä aarre kuuluu teille. Me hallitsemme isoa aarretta, joka on kaikille yhteinen ja meidän pitäisi saada tiedon tarvitsijat käyttämään sitä.
Marjatta Jokinen
kirjastonhoitaja, informaatikko
Turun kauppakorkeakoulu
Apurahatutkijan arki - vapautta nälkäpalkalla
 |
| Sami Louekari tekee apurahan turvin väitöskirjaa Turun yliopiston historian laitoksella, Suomen historian oppiaineessa. |
Yliopiston palveluksessa olevan opetus- ja tutkimus henkilökunnan kehnot palkat ovat tunnettu realiteetti ainakin yliopistomaailmassa. Mutta yliopistoissa tekee tutkimusta myös koko joukko ihmisiä - apurahatutkijat - jotka eivät ole vielä edes päässeet nauttimaan palkasta. Vähäisestä näkyvyydestään huolimatta apurahatutkijat eivät ole määrällisesti mikään marginaalinen ryhmä. Esimerkiksi omalla alallani historiassa karkeasti ottaen puolet rahoitetuista jatko-opiskelijoista tekee väitöskirjaansa apurahojen avulla. Samalla kasvava joukko väitelleitä tutkijoita jatkaa ammatin harjoittamistaan erilaisilla apurahoilla.
Apurahatutkijana olemisessa on paljon hyviä puolia, kuten mahdollisuus tehdä itsenäisesti omaa tutkimusta ja vapaus päättää itse omista työpäivistä ja -ajoista. Mutta apurahatutkijan asemassa on myös monia ongelmia. Suurimpia ongelmia ovat apurahojen pienuus, lyhyys, pätkittäisyys ja olematon sosiaaliturva. Akavalaiset työmarkkinat -oppaan mukaan apurahatutkijalla kuukauden nettosumma on 1125 euroa. Reilu tuhat euroa kuussa ei vielä vie Pelastusarmeijan leipäjonoon, mutta ei juuri muuallekaan, ja on joka tapauksessa huomattavasti alle suomalaisten keskipalkan.
Olen toisaalta ollut onnekas. Valmistumiseni jälkeen en ole ollut päivääkään työttömänä ja olen saanut tehdä haluamaani tutkimustyötä mukavien ihmisten kanssa. Moni jää kokonaan apurahoitta ja putoilee välillä peruspäivärahalle. Ei silti tunnu kohtuulliselta, että reaaliset kuukausiansioni nykyään, 33-vuotiaana filosofian lisensiaattina, ovat suunnilleen samaa tasoa kuin kymmenen vuotta sitten varastossa kesätyöntekijänä ollessani. Akateemisen loppututkinnon suorittaneet ikäiseni ystäväni oppilaitoksissa ja ammattikorkeakouluissa ansaitsevat lähes tuplasti enemmän.
Väkisinkin välillä tulee harkinneeksi, miksi jäädä yliopistolle. Eikä voi kuin ihmetellä, miten on mahdollista, että korkeimmasta tutkimuksesta ja opetuksesta vastaavissa yliopistoissa maksettava palkka on suomalaisen koulutusjärjestelmän kehnointa? Yliopistot ja ammattiliitot voisivat enemmänkin pohtia, miten näin on päässyt käymään ja miten tilanne saataisiin korjattua.
Elanto katkolla joka vuosi
Pienen tilipussin lisäksi turvattomuutta apurahatutkijan elämään tuo sosiaali- ja eläketurvan puuttuminen. Apuraha ei oikeuta sairaus-, vanhempain- tai eläke-etuuksiin eikä ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan eikä palkkaus kasva, vaikka työkokemus kasvaa. Apurahatutkijalle ei myöskään kerry ikälisiä. Palkkatyöhön rakentuvassa yhteiskunnassa tämä asettaa apurahatutkijat eriarvoiseen asemaan, jolla on ikävän pitkäkestoisia vaikutuksia. On vaikea keksiä hyväksyttäviä perusteluja, miksi apurahatutkijoille ei tulisi myöntää yhteiskuntamme normaalia sosiaaliturvaa.
Koneen säätiön käyttöönottama malli, jossa sosiaalivakuutuksiin osoitetaan erillinen määräraha, on kannatettava. Ammattiliittomme ja yliopistojen edustajat voisivat aloittaa keskustelut tämän mallin eduista myös muiden apurahoja jakavien säätiöiden kanssa.
Säätiöt myöntävät tavallisesti apurahaa samalle henkilölle enintään kolmeksi vuodeksi peräkkäin, mikä ei millään riitä väitöskirjan tekoon, ainakaan nykyisillä vaatimustasoilla. Mikään ei myöskään takaa, että väitöskirjan valmistumisen jälkeen tutkija pääsisi irti apurahakierteestä. Apurahojen lyhyys vaikeuttaa oman elämän ja tulevaisuuden suunnittelua. On henkisesti rasittavaa, kun elanto on joka vuosi katkolla. Tutkimuksen teko häiriintyy, kun on vähän väliä keskityttävä hakemusten tekemiseen ja jatkuvasti osoitettava omaa tuloksellisuuttaan. Kuinkahan moni artikkeli ja esitelmä on tehty, ei niinkään oman tutkimuksen edistämiseksi, vaan jotta apurahahakemuksen liitteenä oleva CV näyttäisi vakuuttavammalta? Tarve osoittaa jatkuvasti tuloksellisuutta voi johtaa myös siihen, että tutkimusaiheet ja ongelmanasettelut alkavat valikoitua sen mukaan, mistä on nopeimmin ja helpoimmin saatavissa näyttäviä tuloksia.
Yliopistojen ulkopuolisella rahoituksella työskentelevät apurahatutkijat eivät juuri rasita yliopistojen taloutta, mutta tuovat kuitenkin yliopistolleen väitöskirjoilla ja muilla suorituksilla pisteitä ja sitä kautta euroja. On myös tavallista, että apurahatutkijat osallistuvat laitoksillaan opetuksen ja tutkimuksen kehittämiseen ja ovat mukana monenlaisissa työryhmissä. Mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua on myönteistä. Mutta apurahatutkijat tekevät tätä työtä lähes poikkeuksetta korvauksetta, eivät virkatyönä kuten muut työyhteisön jäsenet.
Mikään ei tietenkään pakota osallistumaan tällaiseen työskentelyyn, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että apurahatutkijat oman työyhteisönsä jäseninä ja laajemmin tiedeyhteisön jäseniä osallistuvat tällaiseen toimintaan. Käytännössä apurahatutkijat ovatkin yliopistolle edullinen asiantuntijajoukko ja työvoimareservi, joka heikossa asemassa ja mahdollisesti tulevan viran toivossa on valmis tarjoamaan osaamistaan ja työpanostaan korvauksetta. Ehkä tämä osaltaan selittää, miksi yliopistot eivät ole olleet aktiivisesti kehittämässä apurahajärjestelmää.
Oma tupo-taistelu - kolme hakemusta vireillä
Suomalainen työmarkkinapolitiikka on raakaa voimapeliä, jossa vahvat jyräävät. Toiveiden ja julkilausumien esittäminen ei näytä turvaan yliopistoissa työskentelevien henkilöiden, eikä ainakaan apurahatutkijoiden asemaa työmarkkinapolitiikassa. Tieteentekijöiden liitolla ei ole suurten liittojen kaltaista neuvottelu- ja painostusasemaa, mutta silti käsiä ei tule nostaa pystyyn.
Syksy on työmarkkinaneuvottelujen ja tuponeuvottelujen aikaa. Suurten ja vahvojen liittojen työntekijät voivat katsella kuinka heidän liittonsa käyvät tupotaistelujaan vilautellen lakkoasettaan ja vaatien inhimillisempiä työmarkkinoita, parempaa sosiaaliturvaa ja palkankorotuksia. Monesti ne ovat näissä tavoitteissaan onnistuneetkin. Samaan aikaan minä käyn omaa tupo-taisteluani: kolme apurahahakemusta vireillä ja elanto katkolla vuoden vaihteessa.
Sami Louekari
Apurahatutkija Turun yliopistossa
Tieteentekijöiden liiton toimenpiteistä apurahatutkijan aseman parantamiseksi ks. lehden sivut 27-28.
(painetun lehden s. 16-21)