Akateemikko Erik Allardt Satyn juhlaseminaarissa:

Yliopistosivistyneistön kriittinen funktio osaksi laiminlyöty

Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys Saty vietti 30-vuotisjuhliaan 6. syyskuuta. Akateemikko Erik Allardt esitti seminaarissa painavan puheenvuoron yliopistosivistyneistön kriittisestä funktiosta. Hänen mielestään tieteentekijöiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun voisi olla nykyistä aktiivisempaa.

Satyn puheenjohtaja Kari Pitkänen avasi seminaarin katsauksella yhdistyksen vaiheisiin. Suomen akatemian tutkijoiden yhdistys sai alkunsa uudenmuotoisen Suomen Akatemian perustamisen myötä, kun akatemian projektitutkijat kaipasivat edunvalvojaa. Korkeakoulujen Assistenttiliittoon Saty liittyi vuonna 1986 ja samalla liiton nimi muuttui Korkeakoulualan assistenttien ja tutkijain liitoksi.

Nykyisin Satyn uusien jäsenten enemmistö tulee julkisen sektorin tutkimuslaitoksista - yliopistoista enää vähemmistö. Niinpä yhdistys muutti nimensä Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistykseksi.

- Näin rakkaaksi tullut lyhenne Saty säilyi, Pitkänen totesi.

Neljä yliopistosivistyneistön ryhmää

Avauksen jälkeen puhui akateemikko Erik Allardt otsikolla Yliopistosivistyneistön asema ja tehtävät yhteiskunnassa.

- Ein Professor ist ein Mann anderer Meinung, aloitti Allardt. Vaikka nykyaikaistamme ja suomalaistamme tämän sanoman kuulumaan "yliopistosivistyneistön jäsen on ihminen joka on eri mieltä" se on tuskin yhtä vankasti tosi kuin vanhassa eurooppalaisessa yliopistomaailmassa. Se sisältää kuitenkin aforistisen totuuden ja kuvaa yhtä yliopiston opettajan tehtävää.

Allardtin mukaan suomalaisissa yliopistoissa voidaan erottaa neljä yliopistosivistyneistön älyllisen tyylin ryhmää:

1. Julkishallintoon kytkeytyvät tieteisopin soveltajat

2. Tieteen omaehtoisuuden puolestapuhujat

3. Tieteen taloudellisen hyödyllisyyden korostajat.

4. Sosiaalisen tasauksen ja sivistyksen kehittämisen ajajat.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat oikeustiede, perinteistä sairaanhoitoa korostava lääketiede sekä yhteiskuntatieteellisistä aineista osa taloustieteestä, valtio-opista ja sosiaalipolitiikasta. Toiseen ryhmään Allardt lukee ne humanistit ja luonnontieteilijät, joiden päätavoitteena tiedettä ja tutkimusta tehtäessä on tieteen ja tieteellisen keskustelun herättäminen.

- Typologiassa kolmantena tyyppinä on varsinkin luonnontieteilijöiden joukossa kasvava, tutkimuksen taloudellista hyötyä tähdentävä ryhmä. Sen edustajille on ominaista, että he ovat taipuvaisia kieltämään perus- ja soveltavan tutkimuksen eroa.

- Neljäs tyyppi on yleisin humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden piirissä. Se on sangen monivivahteinen kategoria, koska siihen kuuluvat sekä erityisesti sosiaalista tasausta tähdentävät radikaalit että sivistysperinnettä vaalivat, usein konservatiivisesti, joskus korostuneen kansallisesti ajattelevat kulttuurihenkilöt.

Fragile, flexible employment

Allardt puhui myös individualisaation tendenssistä. Tässä hän viittasi viime vuonna julkaistuun Ulrich Beckin ja Elisabeth Beck-Gernsheimin kirjaan "Individualization. Institutionalized Individualization and its Social and Political Consequences".

- Tärkeä ja ehkä yliopistosivistyneistöä koskeva vavahduttava Beckien kertomus koskee työllisyyttä ja työttömyyttä. He tähdentävät miten eurooppalaisiin yhteiskuntiin on syntynyt uusi työllisyyden-työttömyyden muoto, jota he kutsuvat "fregile, flexible employment", heiveröinen, vaihteleva työllisyys.

- Miltei kaikissa yliopistollisissa laitoksissa on päteviä tutkijoita, joiden tämän hetkinen elämäntilanne on "fragile, flexible employment".

- Kun 1950-luvun lopussa tulin nuorena professoriksi, yliopistomaailmaan oli nopeasti tulossa sekä uusia virkoja että korkeakouluja. Lupaaville tutkijoille oli jatkuvasti avautumassa yliopistollisia virkoja. Näin ei tällä hetkellä ole. Toisaalta on nykyään huomattavasti enemmän ja kunnolla palkattuja tutkijan virkoja kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Ne ovat kuitenkin tilapäisiä ja aikamääreihin sidottuja. Tutkijan virkojen ja tehtävien tilapäisyys verrattuna olemassa oleviin yliopistonopettajan virkojen suhteelliseen vähyyteen ja niihin pyrkivien suureen lukumäärään olisi otettava tarkan ja systemaattisen selvityksen kohteeksi, Allardt korosti.

Missä luonnontieteilijöiden kriittiset äänenpainot?

Allardt näkee aukkoja tavassa, jossa yliopistosivistyneistö osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Melko hyvin osallistutaan keskusteluun, joka koskee sosiaalista tasausta ja oikeudenmukaisuutta sekä kulttuurin ja sivistyksen kehittämistä. Mutta enemmän aktiivisuutta yliopistosivistyneistöstä Allardt toivoisi liittyen oikeistoradiaalisten ja populististen liikkeiden analysointiin ja paljastamiseen. Myös Suomen kilpailukykytekijät vaatisivat kriittisiä kommentteja.

- Viime aikoina on ruvettu esittämään vakavia epäilyjä kansakunnan koulutustason ja taloudellisen menestyksen yksiselitteisestä riippuvuudesta. Voimme Suomen kohdalla myös viitata siihen meillä paljolti kiellettyyn keskustelunaiheeseen, että samanaikaisesti koulutustasomme ja osaamisemme nousun kanssa on ollut ennätysmäinen työttömyys. Se koskee vieläpä myös korkeasti koulutettuja eikä vain vähiten koulutusta saaneita työläisiä. On vaarallista painottaa olevansa maailman huipulla, koska sekä huipulla olemisen kriteerit että huipulla olon sosiaaliset vaikutukset saattavat olla nopeiden muutosten alaisia.

- Toinen ongelma koskee yliopistosivistyneistön kriittisyyden kohteita. Olen kehdannut väittää, että yliopistomme tutkijoiden ja opettajien kriittisyys sosiaalisissa, poliittisissa ja sivistyksellisissä asioissa on suhteellisen näkyvä sekä vasemmalla että oikealla. Se koskee ongelma-alueita, jotka erityisesti ovat humanistien ja yhteiskuntatutkijoiden käsittelemiä. Nykyajan ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat suuret kysymykset liittyvät kuitenkin lisääntyvästi luonnontieteisiin, fysikaalisiin tieteisiin ja biotieteisiin. On kysymys ydinvoiman käytöstä, geneettisestä ohjailusta, ekologisesta tasapainosta, saastumisen kriteereistä, ilmakehän lämpenemisestä ja miten ihmisen tulee suhtautua näihin sisältyviin riskeihin sekä riskien epätasaiseen sosiaaliseen valikoitavuuteen.

- Julkisesta keskustelusta heijastuu sellainen kuva, että näihin ilmiöihin viittaavat kriittiset äänet vain pienessä määrin tulevat luonnontieteiden ja biotieteiden tutkijoilta.

- Onko heitä liian vähän ja onko tämä tällä hetkellä alue, jossa kuvastuu suomalaisen tiedeyhteisön laiminlyöntejä, Allardt kysyi.

- On tärkeää, ettei yliopistosivistyneistön moninaisuutta byrokraattisten rationalisointien ja yhdenmukaisuutta korostavien tiedepoliittisen hahmottamistarpeen takia pyritä hävittämään. Yliopistosivistyneistön moninaisuus on tosiasia, josta myös suomalainen yhteiskunta selvästi hyötyy, Allardt lopetti puheensa.

Kritiikin markkinat

Maatalous- metsätieteitten tohtori, Päättäjien Metsäakatemian johtaja Eeva Hällström puhui tiedeyhteisöstä yhteiskunnallisten ristiriitojen välittäjänä. Hänen mielestään tutkijat voivat osallistua hyvin moninaisesti erilaisten yhteiskunnallisten ristiriitojen käsittelyyn.

Hällström oli tutkinut väitöskirjassaan metsäkiistoista eri Euroopan maissa sekä Yhdysvalloissa. Tässä työssä hän tuli tutuksi konfliktitutkijan arjen kanssa. Toisen esimerkkinä tiedeyhteisön roolista yhteiskunnallisten ristiriitojen välittäjänä hän mainitse Etelä-Suomen metsien suojelutoimikunnan työskentelyn.

- Tiedeyhteisöllä oli oleellinen vaikutus siihen, että suojeluohjelma saatiin aikaiseksi, Hällström totesi.

Satyn juhlaseminaarin lopetti professori Pauli Kettusen puheenvuoro aiheesta "Mikä liikuttaa ammattiyhdistysliikettä".

Hänen mielestään ammattiyhdistysjäsenyyden merkitys ei välttämättä vähene, vaan muuttuu. Ammattiyhdistysliikkeeltä hankintaan turvallisuuspalveluja veronluonteista jäsenmaksua vastaan.

- Kilpailukyvyn osaksi on noussut myös taito perustella oman työn merkitys kansallisen kilpailukyvyn tarpeiden kannalta. Itseään tuotteistavan yrittäjän ideaalia tuodaan myös palkkatyösuhteiden piiriin.

- Tutkijayhteisön vaikutusmahdollisuudet perustuvat paljolti siihen, millaisia merkityksiä tutkijoiden työlle yhteiskunnassa annetaan ja miten tutkijat ja heidän järjestönsä pystyvät vaikuttamaan näihin merkityksiin. Kun tutkija perustelee hankettaan tai tutkijoiden järjestö tutkimustoiminnan tärkeyttä, tarjolla on monia tapoja todistaa, että tutkimus palvelee kansallisen kilpailukyky-yhteisön projektia.

- Kilpailukykyargumentin voima työelämää ja tutkimustoimintaa koskevan agendan määrittämisessä on ongelmallista. Ongelmat liittyvät paitsi konsensusajattelun rajoihin myös toimintastrategioiden kansallisiin rajoihin. Monet työhön liittyvät kysymykset ovat tulleet ylikansallisiksi. Ylikansallisista normeista on tullut yhä selvemmin myös kansallisen politiikan edellytys, esimerkiksi edellytys sille, ettei verokilpailu tuhoa hyvinvointivaltion tai koulutusjärjestelmän rahoituspohjaa.

- Demokratiaa ja sosiaalisia oikeuksia koskevat kysymykset ovat tulleet globaaleiksi, vaikka ne usein ilmenevät paikallisesti ja kansallisesti. Tarttuessaan näihin kysymyksiin ay-järjestöt ovat tulleet globaaleiksi, vaikka ne usein ilmenevät paikallisesti ja kansallisesti. Tarttuessaan näihin kysymyksiin ay-järjestöt joutuvat toiminaan konfliktin osapuolena, kyseenalaistamaan järjestelmää ja luomaan solidaarisuutta, toisin sanoen toiminaan tavalla, jota liiketutkijat ovat pitäneet ominaisena yhteiskunnalliselle liikkeelle, Kettunen päätti.

Kirsti Sintonen

(painetun lehden s. 30-32)