Yhdessä tiedon tiellä

Suunnittelija Virpi Vaattovaara katsoo Tieteentekijöiden liiton nykyisyyttä 13-vuotisen aktiiviajan näkökulmasta.

Tieteentekijöiden liiton perustamisen aikaan vuonna 1967 olin onnellisen tietämätön yliopistojen arjen koukeroista. Nyt 35 vuoden jälkeen toimin tutkimus- opetus- ja muissa asiantuntijatehtävissä - paikassa, jota myös kouluksi kutsutaan. Särähtää korvaan. Mieltävätkö opiskelijat yliopistot kouluiksi eivätkä kriittisen ja analyyttisen tiedon jalostaman elämän ja oppimisen lähteiksi? Tieteellisen tutkimuksen painoarvo ei ehkä ole ollut tarpeeksi vahva nostattamaan tunnetta siitä, mikä on yliopiston tehtävä.

Tieteentekijöiden liitto on viimeisten 15 vuoden aikana pyrkinyt korostamaan tutkimuksen arvoa. Keskeisellä sijalla on ollut virkarakenteen kehittäminen siten, että väitelleille olisi myös tutkimukseen painottuvia virkoja opetuspainotteisten lehtoraattien lisäksi. Päättäjiltä tuntuvat unohtuvan tutkimuksen mahdollisuudet yliopiston maineen ylläpitäjänä. Viesti tieteentekemisen aliarvostuksesta käytännön yliopistotyössä johtaa väistämättä siihen, että opiskelijat jäävät heti alkuunsa vain tieteellisen tiedon poluille. Opiskelijalle yliopisto on yhä enemmän koulu ja sieltä valmistuu ammattiin - hätä syntyy toisinaan siitä, että mihin ammattiin?

Määräaikaisuuden sietämätön keveys

Tieteentekijöiden vuoden 2001 kyselyssä alle vuoden pituinen palvelussuhde oli 53 %:lla vastanneista ja määräaikaisia oli yhteensä 81 % koko yliopistosektorilla. Liiton toiminnan tavoitteena on lyhyiden määräaikaisten palvelusuhteiden vähentämisen lisäksi luoda mahdollisuuksia yliopistouralla etenemiseen pätevyyden ja asiantuntijuuden kasvaessa. Tehtävien vaativuuden ja niiden edellyttämän koulutuksen ja palkkauksen vastaavuuden korjaaminen on liitolle jatkuva haaste, samoin kuin apurahatutkijoiden sosioekonomisen aseman vahvistaminen sekä miesten ja naisten välisen tasa-arvon edistäminen. Naisten osuus määräaikaisissa palvelussuhteissa ylimmällä korkeakouluasteella akavalaisten keskuudessa oli vuoden 2001 lopulla kaksinkertainen miehiin verrattuna. Yleisesti ottaen määräaikaisuuksien väheneminen ei korjaannu vain puhumalla, vaan tarvitaan myös yliopistojen rahoitukseen muutoksia.

Saamme siis maan korkeinta ja parhainta oppia yliopistoissa ja valmistumme määräaikaisiin virka- ja työsuhteisiin vaativiin asiantuntijatehtäviin. Taitomme ja osaamisemme eivät kuitenkaan ole määräaikaisia. Vaatimukset sitoutumiseen ja yliopiston toimintafilosofian toteuttamiseen nakertavat ammatti-identiteettiä, kun ei voi sitoutua pitkällä tähtäimellä edes omiin elämänvalintoihinsa, työnsä kehittämisestä ja "firman" filosofian sisäistämisestä puhumattakaan. Eihän elämän pitäisi olla projekti?

Maisterista tohtoriksi, pois tieteen tieltä

Jäsenistöstämme n. 50 % on tohtoreita tai lisensiaatteja, mutta sehän ei riitä, vaan opetusministeriö haluaa paljon lisää tohtoreita. Ministeriössä olisi ainakin yksi tohtorin paikka "auki" eli tiedeministerin tehtävä, johon tulisi vaatia tohtorin tutkinto. Mihin yliopistoista valmistutaan tohtoriksi? Akateemisen työttömyyden lisääntyessä ei tunnu oikeudenmukaiselta sekään, että joissakin yliopistoissa rekrytoidaan yhä enemmän graduvaiheen opiskelijoita hoitamaan halvemmalla tehtäviä, joita varten samaisista yliopistoista on valmistunut maistereita työttömäksi. Periaatteessa tämä on hyvä asia opiskelijoille, mutta ei anna nykyisen työllisyyden aikana kannustavaa kuvaa koulutuksen vaikuttavuudesta ja yliopistojen oman asiantuntijatyön arvostuksesta. Samaan hengenvetoon on turha myöskään puhua opintojen pitkittymisestä ja syyttää siitä opiskelijoita.

Arvioinnin vaikeus

Arviointi on pesinyt olennaiseksi työkaluksi niin henkilöstöpolitiikkaan kuin uusien palkkausjärjestelmien kehittelyyn. Valtion henkilöstöpoliittinen kannanotto edellyttää, että vuoden 2002 loppuun mennessä siirrytään palkkausjärjestelmään, joka perustuu tehtävien vaativuuteen ja henkilökohtaiseen osaamiseen. Liiton keskusteluissa palkkauksen perustaksi on esitetty vuodesta 1990 lähtien tehtävien vaativuus, ammattitaito, tehtävistä suoriutuminen ja toiminnan tuloksellisuus. Kekäleen työryhmän muistiossa (2002) toistetaan edelleen samoja tulosjohtamisen mantroja, jotka sopivat erittäin huonosti yliopistoon. Esimiehen asema on palkan määräytymisessä keskeinen, mutta valitettava totuus on se, että yliopistoissa eri yksiköiden johtajat ovat usein virkavelvollisuusjohtajia, jolloin taidot toimia ihmisen ja hänen työnsä arvioitsijana ovat ilman perehdyttävää koulutusta puutteelliset. Sama koskee luottamusmiestoiminnassa mukana olevia, jotka tarvitsevat koulutusta ja valmiuksia neuvotella sekä sopia paikallistason kysymyksistä.

Huolta aiheuttaakin se, kuinka kukaan voisi arvioida yliopistossa toisen työtä millään pistekriteereillä niin, että niistä tehtävät johtopäätökset ja toimenpiteet olisivat oikeudenmukaisia minua ja kollegojani kohtaan? Arviointi edellyttää avointa ilmapiiriä ja hyviä ihmissuhteita sekä aivan uutta kulttuuria suomalaisessa työelämässä mitä tulee työtä koskevaan palautteeseen ja sen vastaanottamiseen.

Tuntuvat tavoitteet

Tieteentekijöiden liiton päätavoitteet ovat pitkin matkaa olleet yhdenmukaisia tämän päivän tavoitteiden kanssa: palkkatason tuntuva korjaaminen, opetus- ja tutkimushenkilökunnan toimenkuvien uudistaminen paremmin tarpeita vastaaviksi ja virkojen sekä tointen keskinäisen suhteen uudistaminen siten, että virkajärjestelmässä toteutuu kelpoisuusehtojen, tehtävien ja palkkauksen vastaavuus. Olisi korkea aika todeta jonkin noista tavoitteista jo toteutuneen. Liitto ei ole päässyt tavoitteisiinsa palkkatason tuntuvassa korjaamisessa (mm. assistentit A19:ään alkaen v. 1989), virkarakenteen kehittämisessä valtakunnan tasolla eikä toimenkuvien olennaisessa uudistamisessa ja tehtävien sekä palkkauksen vastaavuuden korjaamisessa. Toki jäsenistön ammattinimikkeiden ja tehtävien laajentuminen, opetuksen ja tutkimuksen painottuminen eri tieteenaloilla, projektit ja hankkeet, kansainvälistyminenkin, ovat tuoneet lisähaastetta tavoitteisiin. Liiton neuvottelemat erilaiset tuloksellisuuslisät ja muut muistutukset ovat nostaneet jäsenistön palkkausta 1990-luvulla, mutta eivät tunnu "tuntuvilta". Paikallistasolla nämä toimet vaativat aina useita neuvotteluja, aktiivista osallistumista eri työryhmiin ja kokouksiin sekä paljon valmistelutehtäviä luottamusmiehiltä. Uusien palkkausjärjestelmien viilauksen ja toteutumisen myötä tämä työ vain lisääntyy.

Aktiivista huolenpitoa

"Tieteentekijöiden liitto auttaa jäseniään ajamalla heidän palkkauksellisia, sosiaalisia ja ammatillisia etujaan." Näin kerrotaan liiton YKSIN? Tiedon tiellä -kampanjassa. Edunvalvontatyötä tehdään sekä valtakunnallisesti että paikallisesti. Luottamusmiestoiminta perustuu yliopistoissa sopimuksiin, joissa määritellään paikallistoiminnan osapuolet ja yhteiset tavoitteet. Vaikuttaminen valtakunnan tasolla on liiton toiminnassa tullut esiin yhä paremmin viime vuosina, kiitos aktiivisten asiantuntijoiden ja neuvottelijoiden. 35-vuotiaan liiton työntekijöiden ammattitaito ja luottamus asioihin, joiden eteen tehdään töitä, on tärkeä voimavara, jota tulee ruokkia asiallisella palautteella - ruusuin ja risuin. Erilaiset työryhmät, joiden jäsenet koostuvat yhdistyksistä ympäri Suomea, ovat tärkeä liiton hallituksen ja koko toiminnan tuki, kun lukuisista erilaisista asioista neuvotellaan ja niitä valmistellaan.

Luottamusmiestoiminta on pahimmillaan aikaa vievää ja yksinäistä edunvalvontaa. Vaikuttaminen paikallistason päätöksentekoon on korostunut yhä enemmän 1990-luvun puolivälistä lähtien ja se tapahtuu pääosin niiden liiton jäsenedustajien kautta, jotka ovat mukana yliopistojen hallintoelimissä ja työryhmissä. Paikallisiin neuvotteluihin kutsutaan hyvinkin nopeissa aikatauluissa, joten työmäärä ja valmistelujen vaativuus on kasvanut. Neuvottelutaidon ylläpitämiseen tarvitaan koulutusta niin nykyisille luottamusmiehille ja -naisille kuin tulevillekin. Liitto voikin hyvällä syyllä jatkaa koulutus- ja neuvottelupäiviä, joskin olen viestintätyöryhmässä ensimmäisten joukossa ollut esittämässä muutosta niiden formaattiin.

Aktiivisuus liiton toiminnassa on edelleen ensiarvoisen tärkeää, joskin välillä tuntuu, ettei laajaa joukkoa koskeviin suunnitelmiin ja valmisteluihin voi keskittyä oman työn ohella niin kuin haluaisi. Asioista pitäisi keskustella ja neuvotella enemmän, ei pelkästään kollegojen, vaan myös hallinnon asiantuntijoiden kanssa ihan epävirallisestikin - pitäen puhetta yllä. Pitäisi lausua, kirjoittaa, puhua, tiedottaa ja vaikuttaa. Tutkijansieluni vaatii kaikenlaisessa yhteistyössä asioiden perinpohjaista selvittämistä kysymällä, puhumalla, pohtimalla ja argumentoimalla ennen yleisen ja yhteisen mielipiteen esittämistä. Taiteilijansieluni taas tahtoo maalailla isoja linjoja eikä sortua perfektionistisiin määrittelyihin siitä, miten mikäkin asia hoidetaan tai tutkinnot maksimoidaan euroiksi. Taiteilijalle riittää konditionaali.

Aktiivisena toimijana kuitenkin voin päivittää omat tietoni ja pysyä kehityksessä ajantasalla, vaikka toisille tiedottaminen välillä ontuukin. Ja se syö naista. Toisaalta jaksamisen tueksi on pitkän ajan kuluessa muotoutunut hieno aktiivien yhteistyöverkosto, joka mahdollistaa keskustelut ja kannanotot valtakunnan tasolla tarvittaessa. Liiton toimiston työntekijöiden asiantuntemuksen lisäksi huolenpito ja ystävällisyys ovat aina olleet huippuluokkaa, vaikka itse onkin välillä ollut kuin "vaahtoava vaara".

Virpi Vaattovaara
suunnittelija
Lapin yliopisto

(painetun lehden s. 24-26)