Mikä ihmeen tutkija?
- kulttuurien tutkijan puheenvuoro

Yliopistohallinnon näkökulmasta jatko-opiskelijoita on monenlaisia. Assistentit ovat hallinnollisessa hierarkiassa mukana olevia tutkijoita. He siis ovat määräaikaisia viranhaltijoita, joilla on tarkkaan määritelty asema yliopistohierarkiassa ja joiden tehtävänä on myös tutkia.

Kokemus on osoittanut, että tutkimuksenteko yhdistettynä assistentuuriin on "veitsi kurkulla" -velvollisuus. Esimerkiksi Turun yliopiston assistenttijohtosääntöön on kirjattu 1600 tunnin ideaali työsuunnitelman mukaisesta kokonaistyöajasta. Assistentin tehtävänä on tänä aikana suorittaa itsenäistä tieteellistä tutkimustyötä. Assistentin, joka ei ole suorittanut tohtorin tutkintoa, tulee tämän lisäksi harjoittaa jatko-opintoja. Lisäksi assistentti on velvollinen esimiehensä johdon alaisena antamaan opetusta (ei kuitenkaan luentotasoista opetusta), antamaan opintoneuvontaa ja -ohjausta sekä osallistumaan yliopiston hallintoon, opetuksen suunnitteluun ja kehittämiseen sekä yliopiston toimintaan liittyviin muihinkin tehtäviin keskimäärin 12-24 tuntia viikossa, eli 372-744 tuntia lukuvuodessa. Nämä tehtävät on järjestettävä siten, että assistentilla on mahdollisuus käyttää lukuvuodessa kolme kuukautta pelkästään tutkimukseen. (Turun yliopiston assistenttijohtosääntö (545/04/98) 2-3 §.)

Käytännössä näihin kehyksiin ei juuri mahdu kuin oppiaineen asioiden hoito, sillä virkatehtävien määrä on lisääntynyt viime vuosien aikana kaikilla yliopiston viranhaltijoilla. Silti assistentilta edellytetään samaa aktiivisuutta kuin muilta tutkijoilta: tieteellisen kompetenssin hankkimista, ajan seuraamista ja integroitumista osaksi tieteellistä yhteisöä. Assistentti ei voi asentaa oveensa munalukkoa ja ryhtyä akateemiseksi kolmen kuukauden täyserakoksi. Jos assistentti ei tämän pyörityksen jälkeen saa tutkimusta valmiiksi tai haluaa erottaa työelämän vapaa-ajasta, hän on hukannut etsikkoaikansa. Tilalle saatetaan vaihtaa kokonaan uusi yrittäjä.

Tohtoritehtaat ja akateemiset broileriputket ovat tutkijoiden näkökulmasta kauhistus, jos tutkijuuden tärkeimmäksi mittapuuksi asetetaan tehokkuus. Nykyään yhä suurempi osa tutkimusrahoituksesta tulee ulkopuolisilta tahoilta, joten tehokkuus on näytettävä ja aktiivisuus vaatii panostusta muuhunkin kuin omaan väitöskirjatutkimukseen. Lisäksi elämä tohtorikoulussa on tasapainoilua tutkimuksen, monien osalta perheen sekä oman yksityisyyden välillä. Vilttiketjuun pääseminen esimerkiksi äitiysloman muodossa ei välttämättä ole kyseenalaistamaton oikeus, ja "tauot" mietityttävät jokaista. Jatko-opiskelijoiden paarialuokassa olevat apurahatutkijat työskentelevät puolestaan vailla normaaliin työsuhteeseen kuuluvia etuuksia: he eivät kuulu eläke- ja sosiaalietuuksien piiriin ja ovat muiden "täysipäiväisten" tutkijoiden tavoin laitoshierarkiassa lainsuojattomia. Se, että laitos- ja tiedekuntaneuvostoissa ei ole paikkoja virkaa tekemättömille tutkijoille, on heidän oikeusturvan ja vaikutusmahdollisuuksien kannalta vakava puute. Esimerkiksi perustutkintoa tekeville opiskelijoille on suotu tämä perusoikeus.

Neljä vuotta onkin henkisesti ja taloudellisesti kova valmistumistavoite kaikille jatko-opiskelijoille. Tutkijalla on koko ajan kiire ja hän joutuu tasapainoilemaan oman elämän ja yliopistohierarkian asettamien ehtojen välimaastossa. Omaan asemaansa hän ei useimmiten voi vaikuttaa, sillä hierarkia ei anna sille mahdollisuutta. Tämän kaiken yläpuolella pitäisi asettua tieteenteon sisältökysymys. Nopeus ja laatu eivät kuitenkaan ole yhteismitallisia suureita. Maltti olisi valttia myös tieteenteossa. Mitä jos tutkimusongelma vaatii syvempää perehtymistä aiheeseen? Ehkä neljä vuotta ei riitä, varsinkin jos perhe asettuu akateemisen kutsumuksen yläpuolelle.

Tutkijalla pitäisi olla oikeus nähdä yliopisto työpaikkana, jossa tehdään tutkimusta normaalina työnä - kysymys, johon myös Oili-Helena Ylijoki viittasi Tiedepolitiikassa (1/02). Ylijoen mukaan yliopisto on muuttunut akateemisesta Gemeinschaftista akateemiseksi Geselschaftiksi, jota tutkijat eivät enää miellä tutkijoiden keskeiseksi yhteisöksi vaan pelkäksi työpaikaksi muiden joukossa. Humanistia ja kulttuurien tutkijaa Ylijoen väite sinänsä lämmittää, mutta retoriikan tasolla työajat ylittävä elämäntapa luetaan meillä edelleen hyvän tutkijan tunnusmerkiksi.

Rahoittajien reaktio tehottomuuteen on tyly. Kuka tahansa pystyy laskemaan todennäköisyyden saada apuraha, jos tutkimus etenee liian hitaasti, sitä tehdään liian vanhana tai liian monen muuhun kuin tutkimukseen käytetyn "luppovuoden" jälkeen. Nopea tohtoroituminen on rahakirstunvartijoista resurssien järkevää kohdennuspolitiikkaa. Politiikka tutkimusrahoituskentällä pakottaakin kyynärpäätaktiikkaan ja laskelmointiin. Tehokkuutta ja nopeutta pidetään myös retoriikan tasolla synonyymeinä. Kumpaakin käytetään hyväksi esimerkiksi virantäytöissä, apurahasuosituksissa sekä ylimääräisten makupalojen jaossa. Jos et ole tarpeeksi nopea ja muuten vain sopiva, tuntuu olevan yhdentekevää, minkä tasoista tutkimusta teet tai minne joudut tohtoroiduttuasi. Tässä suhteessa yliopiston hierarkiat ovat osoittautuneet varsin pysyviksi rakenteiksi, tieteenteon ideaalit eivät kohtaa hallinnollisia ja talouspoliittisia linjanvetoja. Tutkijan näkökulmasta sisältöjä tuotetaan liian selkeästi hallinnon ehdoilla. Laitostasolla raha ratkaisee aika paljon.

Oili-Helena Ylijoki näkee (Tiedepolitiikka 1/02), että tutkijuus on tasapainoilua ja yhteiseloa eri suunnista vetävien ideaalien välillä; eri asemissa olevilla tutkijoilla on erilaiset mahdollisuudet tasapainoilla. Näin ilman muuta on. Toisaalta mukanaolo on omaehtoista toimintaa, jokaisen henkilökohtaisesti tekemä uravalinta. Se on syytä pitää mielessä. Näen, että tutkijoidenkin on ristivedosta huolimatta tiedostettava oma vastuunsa sisällöntuottajina. Olemme tutkimallamme kentällä kuin pappi pakanallisessa seurakunnassa tai maanviljelijä kevätkylvössä vaihtelevien ilmasto-olosuhteiden armoilla: teemme työtä kutsumuksesta emmekä rahan takia. Näin ylläpidämme sivistysyliopiston jatkumoa. Tieteenpalo siis on säilytettävä. Jos sammutamme liekin yliopiston siipisoihdussa, kaatuu samalla paljon muutakin.

Tutkijat yhteisönä

Jos jatko-opiskelijan pitää nimetä tutkimuksellisten "intohimojen" lisäksi yksi asia, joka on tärkeä ja joka auttaa työpaikalla eteenpäin, on se luultavimmin vertaisryhmä. Vertaisryhmä voi olla kahvihuoneen taukoporukka, oman oppiaineen tai laitoksen jatko-opiskelijapiiri tai saman aihepiirin tutkijoiden aktiivisesti kokoontuva tutkijaryhmä. Vertaisryhmät ovat parhaimmillaan monipuolisia keskustelufoorumeita sekä tutkijan kannustajia ja inspiroijia. Hyvin toimiva vertaisryhmä on jopa kollegiaalisen solidaarisuuden näyttämö ja yhteisten etujen ajaja.

Vertaisryhmät eivät läheskään aina toimi avoimuuden ja kaikkinaisen lojaalisuuden periaatteilla. Kahvipiireistä tulee helpolla kuppikuntaisia. Kaikki eivät välttämättä halua osallistua samanmielisten sisäpiiriläisten oikeiden asioiden määrittämiseen - varsinkaan jos se johtaa kyräilyyn ja kohtuuttomaan liioitteluun. Myös sukupuoli- ja sukupolvikysymykset hiertävät, sillä vuosikausien ystävyyssuhteiden varaan rakentuviin joukkoihin ei ole väärän sukupuolen tai ikäryhmän edustajana ollenkaan helppo hakeutua.

Virassa olevilla ja varttuneemmilla tieteentekijöillä on niin ikään omat hallinnolliset ja koulukuntakysymyksiin nojaavat kiemuransa, jotka sulkevat toisinajattelijat ja liian innokkaat yrittäjät ulkopuolelle. Joka tieteenalalta löytyy vaihteleva määrä "portinvartijoita", jotka määrittelevät hyvät teoriat ja metodit ja asettavat toiset erilaisten marginaalisuuden konnotaatioiden alle. Vanhan tavan mukaan hyvistä tilaisuuksista kerrotaan vain kavereille ja sopiville sisäpiireille. Portti on avoin harvoille ja valituille. Arto Mustajoki kirjoittikin osuvasti Yliopisto-lehdessä (16/2001), että hyvälle tieteelle ei ole olemassa objektiivista määrettä, sillä asiantuntijat - eli ihmiset - suorittavat arviointeja. Näin ollen on mahdollista, että subjektiivisten painotusten takana on myös tieteenulkoisia mieltymyksiä.

Nämä kaikki ovat huomaamattomia mutta tehokkaita keinoja rajoittaa kaikille tarkoitettuja mahdollisuuksia. Ne syövät yhteisyyden henkeä ja katkeroittavat ulkopuolisia. Samalla vapaan tiedeyliopiston ideaali joutaa pärekopan pohjalle sytykkeeksi. Jotta pärekoppa-skenaario ei toteudu, jokaisen jatko-opiskelijan sietää tahollaan pohtia, minkälaisiin kollektiivisiin arvoihin hän haluaa kiinnittyä. Minkälaista kollektiivia luo ja ylläpitää? Onko vertaisryhmä kaikille avoin? Sallitaanko siellä avoin keskustelu ilman, että tutkimuspoliittiset linjanvedot tai näennäislojalismi jylläävät?

Ohjauskysymys

Ohjauskysymys puhuttaa jatko-opiskelijoita. Välittämisen tuntu onkin aloittelevalle jatko-opiskelijalle kova koetinkivi. Yleiseksi lohdutukseksi väitän, että melkein jokainen kompastuu siihen jossain vaiheessa, toiset enemmän toiset vähemmän. Jos et rähmälläsi saa - tai osaa etsiä - tukea esimieheltäsi, ohjaajiltasi, vertaisryhmältäsi tai tutkijaverkostoistasi, olet todella yksin.

Kaverit ovat kuitenkin kavereita ja kollegat kollegoita. Tutkijan oikeutena on vaatia ohjausta myös vastuullisilta ohjaajilta. Vastuullisia ohjaajia ovat erityisesti yliopiston virkaan nimetyt professorit, joille viranhaltijoina maksetaan tutkijankoulutuslisää, mikäli heillä on keskimääräistä enemmän tuloksia alansa opetuksessa ja erityisesti tutkimuksessa ja tutkijankoulutuksessa tai taiteellisessa jatkokoulutuksessa. Vaatijan rooli valitettavasti on teoreettinen mahdollisuus, sillä resurssi- ja aikapula asettavat professorien kantokyvylle rajat. Jokaista tutkijaa varten ei voi erikseen räätälöidä toimivaa ohjauskonseptia; itsenäiseen ajatteluun kasvaminen ylipäätään on oleellinen osa jatko-opintoja. Tutkijan siis ei pidä tavoitella kuuta taivaalta. Jotain kuitenkin.

Ohjauskysymyksen kohdalla tilanne onkin hullunkurinen, sillä huolenpito ja sisältökysymykset eivät aina ole keskiössä. Silti jokaisen tutkijan on kiitettävä virallisia ohjaajiaan viimeistään väitöskirjan esipuheessa. Epäkohtiin ei hyvän tavan mukaisesti kuulu kajota. Kun systeemi toimii näin, hedelmät menevät väärään osoitteeseen. Tämän täytyy olla masentavaa tutkijan omissa verkostoissa toimivien varjo-ohjaajien näkökulmasta. Varsinkin virkaa tekevistä lehtoreista ja oman oppiaineen dosenteista löytyisi potentiaalia tutkijoiden ohjausta koskevien resurssien - ja rahan - uudenlaiselle kohdennuspolitiikalle.

Kansatieteen jatko-opiskelijat kokoontuivat tutkijatapaamiseen keväällä 2002. He esittivät mielenkiintoisen ajatuksen ohjauskysymyksen tiimoilta - esitän sen tässä hauskana esimerkkinä. Jos ohjauskonsepti räätälöitäisiin heidän haluamansa näköiseksi, jaossa olisi rajattu määrä ohjaus-vouchereita. Voucherit menisivät niille hiljaisille "talkoolaisille", jotka tekevät työtä doktoranttien hyväksi. Näin tehokkuuslisät kohdentuisivat oikeille tahoille ja tutkijat voisivat palkita "talkoolaisia" muutoinkin kuin lämpimällä kädenojennuksella. (Ethnos-tiedote 3/2002; Informaatio 1/2002.)

Torpparikysymys

Tutkijan tehtävänä on tutkia. Rahoituksen hankkineille ja saaneille tutkijoille tämä on myös velvollisuus, joka koskee yhtä hyvin assistentteja kuin akatemia-, projekti- ja apurahatutkijoitakin. Silti ns. akateeminen torpparikysymys puhuttaa ja pelottaa (ks. esim. Ethnos-tiedote 3/2002), sillä laitostyön määrälle ei ole olemassa yhteistä säännöstöä. Yliopistojen ja laitosten väliset käytänteet vaihtelevat. Kysymyksiä onkin moneksi: Voidaanko tutkijoilta vaatia opetusta tilojen vastineeksi? Mitä me maksamme yliopistolle? Olemmeko tuottamaton joukko?

Tutkijoilla on oikeus olla samoilla linjoilla heitä edustavien akavalaisten liittojen kanssa. Tutkijan ensisijainen työ on tutkimusta. Tutkijalta siis ei pidä edellyttää vastikkeettomia palveluksia laitokselle, eikä tutkijan tarvitse suostua mihinkään palkattomaan sivutyöhön. Varsinkin luennointi sekä seminaarien pito menevät selvästi yli kaikkien normien. Laitosten ja oppiaineiden pitää käsittää, että tutkijan lisensiaatintyön tai väitöskirjan valmistuminen on tavoite, jota ei kannata vaarantaa palkattomilla laitostöillä. Se on henkisen pääoman hukkakäyttöä, vieläpä väärin periaattein.

Jatko-opiskelijoilla toki on oikeus tehdä henkilökohtaisia valintoja esimerkiksi opetuksen suhteen, sillä nuorella aloittelijalla ei ole ansioluettelossa liikaa esitettävää. Valintoja myös kannattaa tehdä. Joillekin parituntinen opetustuokio kerran viikossa voi olla oljenkorsi: ainoa keino saada opetuskokemusta, integroitua yhteisöön ja olla olemassa. Emme kuitenkaan ole torppareita vailla sopimuksia. Paperitehtaalla mitään ei tarvitse tehdä ilmaiseksi. Miksi sitten yliopistolla? Tutkijan roolia koskevat epämääräisyyden tilat ja vaihtelevat käytännöt vaati(si)vat selvitystä varsinkin apurahatutkijoiden osalta. Jatko-opiskelijat toivovat, uskoakseni voittopuolisesti, että heitä pidetään ennemmin resurssina kuin rasitteena oppiaineelle. Miten olisi tutkijajohtosääntö?

Outi Fingerroos
Uskontotieteen tutkija
Turun yliopisto

Kirjoitus pohjautuu tiedonantoon ja keskustelunavaukseen, joka julkaistiin alkusyksystä Turun yliopiston kansatieteen Informaatiossa 1/2002

(painetun lehden s. 17-19)