Rahoitusongelman kärjistyessä
Vuodenvaihteen lähestyessä on monien yliopistojemme
useistakin tiedekunnista alkanut kaikua maailmalle hämmästyttävän
samankaltainen viesti: Rahat eivät ensi vuonna riitä nykyisen
henkilöstön palkkaukseen. Mitä pitäisi tehdä?
Miten ensinnäkin tällainen tilanne on päässyt
syntymään? Eikö juuri yliopistoissa ole totuttu
pikemminkin liian vakaaseen ja varovaiseen etenemiseen, kaikkea
yltiöpäisyyttä välttäen.
Helppoja vastauksia on useita. Nousevat tilavuokrat ovat olleet
syystäkin silmätikkuina jo pitkään. Paheksumisistamme
huolimatta niiden kasvua ei näytä pysäyttävän
mikään, ei myöskään kasvun perussyytä,
uudisrakennustilauksia. Tulosjohtamiseen puolipakolla perehdytetty
yliopistojen johtoporras on alkanut toteuttaa oppimaansa varaamalla
ensi töikseen “päältä pois” strategisen
reservin, jolla varmaankin vuoden mittaan pystyy toteuttamaan
mielenkiintoisia projekteja ja muita kulttuuritekoja. Vanha totuus
myös kertoo, ettei mikään ole niin pysyvää kuin
tilapäinen. Siihen uskoen on saatettu palkata hankerahoituksella,
huippuyksikkörahoituksella tai EU-rahoituksella henkilöstöä “toistaiseksi” -virkoihin
tai virkasuhteisiin vaikka rahoitus tiedettiin tilapäiseksi.
Sinällään ei ole syytä moittia näitä vakinaistamisia,
päinvastoin. Kokemuksen mukaan yliopistojen toiminta, erityisesti
opetustoiminta on vakaata ja pysyvää. Yliopistot instituutioina
ovat säännöllisesti vanhempia kuin valtiot. Pysyvästi
täytettyihin opetusvirkoihin otetut henkilöt ovat suorittaneet
opetustehtäviensä ohella monia muitakin pitkäjänteisiä tehtäviä laitoksen,
tiedekunnan tai jopa yliopiston tasolla. Jotkut ovat ulottaneet
vaikuttamisensa aina kansainvälisen yliopistoyhteisön
toimintaan saakka. On oikein, että heidän työskentelynsä perusta
on turvattu pitkäjänteisesti yliopiston toimesta, joka
tästä kaikesta viime kädessä hyötyy.
Opetusministeriön äskettäin antamat ohjeet eivät
syyttä ole patistaneet yliopistoja muuttamaan määräaikaisia
virkasuhteita pysyviksi.
Ammattijärjestöt ovat sitkeästi seuranneet myös
palkankorotusvarojen, jotka on virkaehtosopimuksella yhteisesti
päätetty, budjetointia yliopistojen momentille. Yleensä ne
on luvattu, joskaan ei aina saatu. Ajan mittaan tästäkin
aiheutuu painetta käyttövaroihin.
Opetusministeriön rahanjakomallia ei liene tarkoitettukaan
toimivaksi muuta kuin yliopistojen välisessä rahan
jaossa, mutta sitä on surutta kopioitu myös tiedekuntien
väliseen jakoon, ehkäpä alemmaksikin. Niinpä krooniseen
ahdinkoon ovat joutuneet nimenomaan ne tiedekunnat, jotka ovat
tuottaneet suhteessa vähiten tutkintoja, erityisesti tohtoreita.
Tilanne kärjistyy tästä tilapäisrahoituksen
lakatessa. Tulee aika yrittää sopeutua.
Tiedekunnan toimintakeinot ovat tässä tilanteessa vähissä.
Jos budjetin suurin menoerä on henkilöstön palkat
ja henkilökunta koostuu miltei tyystin opettajista, tulee
helposti mieleen lähteä lakkauttamaan tai ainakin jäädyttämään
avoimeksi tulevia opetusvirkoja. Tämä on väärin.
Tiedekunnan tehtävänä on tuottaa tieteellisiä tutkintoja,
eikä niitä synny ilman tieteelliseen tai taideyliopistoissa
taiteelliseen työhön perustuvaa pitkäjänteistä opetusta.
Henkilöstölle annetaan myös väärä signaali,
jos avoimeksi tuleva virka aina automaattisesti lakkautetaan,
olipa sitä hoidettu miten menestyksellisesti hyvänsä.
Henkilöstön asia ei kuitenkaan ole mennä hyväksymään
mitään lakkautuslistoja tai lomautussuunnitelmia, sillä niistä tulee
työnantajan itsensä kantaa täysi vastuu. Henkilöstöä ei
myöskään saa painostaa vaihtamaan lomarahojaan
tai ottamaan palkatonta virkavapautta, sillä henkilöstöllä on
jatkossakin rajoittamaton oikeus nostaa palkkauksensa kaikilta
osiltaan, eduskunnan päättämät verot ja maksut
poislukien, vähentämättöminä.
Yliopistolaitoksen lähes 30 000 työntekijästä vain
neljännes on opetushenkilökuntaa. Tiedekunnilla pitäisi
olla keinoja kohdistaa lakkauttamisia tai jäädyttämisiä nimenomaan
muuhun kuin opetushenkilökuntaan. Edelleen tiedekuntien
pitäisi pystyä purkamaan yliopiston johdon tasolle
koottuja reservejä käytettäviksi ajoissa. Näistä varoista
kuuluu huomattavan suuria summia jäävän käyttämättä vuosittain.
Ehkä tiedekunnat voisivat ryhtyä kehittämään
uutta rahanjakomallia keskinäiseen vertailuun. Ehkä tiedekunnilla
tulisi olla mahdollisuus suoraan vuoropuheluun Senaattikiinteistöjen
kanssa tarvittavista tiloista ja niistä perittävistä vuokrista.
Ehkä hankerahaa ja huippuyksikkörahaa tulisi joskus
kohdentaa niillekin tiedekunnille, jotka eivät vielä ole
erikoistuneet tekemään upeita ja loppuun asti hiottuja
anomuksia. Ehkä…
Loppu meni taas kirjeeksi Joulupukille. Toivotan yliopistoväelle
ja meitä seuraaville muillekin lukijoille rauhallista ja
hyvää joulua.