Vaihtoehtojen yliopisto

Onko yliopistojen nykymenolle vaihtoehtoja? Helsingin yliopiston tieteentekijöiden ja Suomen akateemisten tutkijoiden Satyn seminaarissa pohdittiin, mitä muutospaineet merkitsevät professorinimityksille, mitä johtajuudelle ja mitä merkitystä on tohtoroitumisen polkujen erilaistumisella.

Tieteentekijöiden liiton jäsenyhdistykset Helsingin yliopiston tieteentekijät ja Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys Saty järjestivät marraskuun alussa Helsingin yliopistolla iltapäiväseminaarin otsikolla Vaihtoehtojen yliopisto.

Tutkija Tampereen yliopistosta selosti aluksi toimittamansa (yhdessä Erkki Kaukosen, Mika Niemisen ja Oili-Helena Ylijoen kanssa) kirjan ”Yliopisto – tieteen kehdosta projektimyllyksi” keskeisiä kohtia. (Kirjasta oli arvostelu lokakuun Acatiimissa.)

Yliopistoille on tullut koko ajan uusia tehtäviä eikä vanhoja ole vähennetty. Yliopistot, yritykset ja valtion tutkimuslaitokset ovat samankaltaistuneet ja on syntynyt yksi yhteinen tiedontuotantokulttuuri. Tieteestä on tulossa yhä enemmän teknistä ongelmanratkaisua. Riippumattomuutta yhteiskunnasta ei voi enää olla ja vuorovaikutuskin on tärkeää, mutta kirjan tekijöiden mielestä yliopistoissa pitäisi keskittyä yhä enemmän perustehtäviin – tutkimukseen ja opetukseen.

Hakalan alustuksen jälkeen seminaarin ohjelma rakentui väittelyiden pohjalle. Ensimmäiseksi väittelijä professorit Riitta Keiski ja Markku Kulmala aiheesta ”Tie professoriksi – kutsun vai kilvoittelun kautta”.

Suomen Akatemian luonnontieteiden ja tekniikan toimikunnan puheenjohtaja Riitta Keiskin mukaan kutsumenettelyn villit vuodet ovat ehkä jo takanapäin, mutta hänen omalla tieteenalallaan tekniikassa kutsuminen on vielä melko yleistä.

- Kutsumenettely vähensi naisprofessorien määrää, varsinkin nuorten miesten kutsuminen yleistyi. Hakumenettely on suosiollisempi naisille, Keiski totesi.

Professori Markku Kulmala puhui sekä kutsumisen että kilvoittelun puolesta.

- Mutta kriteerien (julkaisut, opetus, hankittu rahoitus) pitää olla kunnossa kummassakin menettelyssä.

- Professorin pitää olla sekä sopiva että pätevä. Enää ei laitoksilla ole varaa täysin yhteistyökyvyttömien henkilöiden valintoihin, Kulmala korosti.

Yleisö kysyi väittelijöitä, mikä on tärkeämpää professorin virkaan tähdättäessä, hyvien suhteiden luominen vai tutkimuksessa päteminen.

- Naisille ainut konsti mennä eteenpäin on tutkimuksessa pärjääminen, miehille tärkeämpää on verkostojen luominen, Keiski sanoi.

- Tutkimuksen tekeminen ja se, ettei haasta riitaa on tärkeää sekä miehille että naisille, Kulmala lisäsi.

Johda ihmistä ja vain ihmistä

Seuraavan väittelyn aiheena oli ”Johtamiskulttuuri – tulosten vain ihmisten johtamista”. Tätä pohtivat professori Markku Löytönen ja yliopistonlehtori Kurt Fagerstedt.

- Johda ihmistä ja vain ihmistä, koska yksikön tuloksen tekevät ihmiset. Se, että tuntee joukkonsa vie aikaa ja edellyttää jalkautumista. Sitouta, sitoudu ja motivoi.

Yliopistonlehtori Kurt Fagerstedt toimii esimiehenä Helsingin yliopiston biotieteiden laitoksella. Väittelyä ei juuri syntynyt, koska hän allekirjoitti pitkälti Löytösen johtamisajatukset.

- Yliopistoyhteisön hyvinkin erilaiset yksilöt pitää ottaa huomioon. On yliopiston rikkaus, että löytyy luovia tyyppejä, Fagerstedt muistutti.

Yleisöstä kysyttiin kehityskeskustelujen asemasta. Näiden merkitys korostuu varsinkin kehitteillä olevan uuden palkkausjärjestelmän myötä.

- Kehityskeskustelut ovat hyvä instrumentti, mutta niitä pitää osata soveltaa, Löytönen vastasi.

Riitta Keiski toivoi, että nämä keskustelut tulevat täysivaltaisesti käyttöön yliopistoissa.

- Esimiehen ja alaisen välisiä keskusteluja odotetaan pelolla. Palkankorotukset menevät laitokset pienestä pussista eikä kaikille voi jakaa, Kurt Fagerstedt kuvaili laitoksen arkea.

Tehokkuusahdistus kontra luova joutilaisuus

”Tie tohtoriksi – tutkijana vai koululaisena” aiheesta keskustelivat kolmantena parina yliopistonlehtori FT Ragna Rönnholm ja tutkijakoulutettava FM Nelli Strömsten.

Nelli Strömsten oli suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon Turun yliopistossa ja tullut tutkijakouluun Helsingin yliopistoon. Tutkijakoululaisena hän on huomannut koordinaation puutetta.

- On välillä aika sekavaa, kenelle pitää täyttää jotain papereita: omalle ryhmälle, laitokselle vai tutkijakoululle. Noin puolet jatko-opiskelijoista on ulkomaalaisia, heille on vielä vaikeampaa ottaa asioita selville.

Tilanteen selkeyttämiseksi Ragna Rönnholm toivoi lisää yhteistä koulutusta laitosten opintoneuvojille ja tutkijakoulujen koordinaattoreille. Lisäksi hän on huomannut, että tutkijakoululaiset eivät pidä itseään yliopistolaisina vaan etenkin tutkijakoululaisina.

Tutkija Stina Immonen kysyi väittelijöiden mielipidettä siitä, millaiset valmiudet tutkijakoulu antaa kilvoitteluun viroista.

- On tärkeää, että on hakeutunut hyvään ryhmään esimerkiksi Akatemian huippuyksikköön. Jatko on sitten paljon itsestä kiinni.

Monet keskustelijat näkivät tutkijakoulut lähinnä rahoituskanavana. Niissä on paljon väkeä, joka ei ole kiinnostunut tieteellisestä urasta ja tieteen tekemisestä.

Rönnholmin mielestä akateemisuus onkin kärsinyt tutkijakoulujen myötä. Kaikista tutkijakoululaisista ei tule hyviä tutkijoita, mutta hyvät tutkijanalut kyllä puskevat läpi oli systeemi mikä hyvänsä. Nelli Strömsten totesi, että kaikki tutkijakoululaiset eivät haluakaan jäädä yliopistouralle.

- Tutkimus on kauhean kivaa, mutta haluaako sitä ihan oikeasti tehdä yliopistolla, hän lisäsi.

Lopuksi professori Terttu Katila veti seminaarin antia yhteen.

- Tehokkuusahdistus on vallannut ihmiset. Pitäisi muistaa Claes Anderssonin sanat, että luovuus viihtyy joutilaisuudessa. Mutta siihenhän meillä ei ole aikaa.

Yliopistojen muutokset eivät ole ohi.

Kirsti Sintonen

(painetun lehden s. 25)