Risto Nieminen

Sen seitsemän vuotta

Kolumnisti Risto Nieminen on akatemiaprofessori ja toimii Teknillisen korkeakoulun fysiikan professorina.

Yliopistotutkinnon suorittaminen vie Suomessa liiaksi aikaa, kun maisteriopintojen mediaanikesto on lähes seitsemän vuotta. Asiantilaan on ilmeisen monta syytä, niiden joukossa varmaankin usein esiintuodut taloudelliset ja opintososiaaliset tekijät. Ihmetellä sopii kyllä myös yleistä mielipideilmastoa, joka ei tunnu ollenkaan pitävän pahana opintojen venyttämistä ja vanuttamista. Sama laissez faire -asenne on levinnyt myös lukio-opintoihin, joiden kesto on jo kasvanut neljäksi vuodeksi viidenneksellä oppilaista, valinnanvapauden ja kurssimuotoisuuden nimissä. Kun vielä on tullut tavaksi viettää välivuosi(a) ylioppilastutkinnon ja/tai asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen, suomalaisten ikäero vaikkapa brittiyliopistoista valmistuviin on helposti puolenkymmentä vuotta.

Pitkään kestäneet perusopinnot ovat ongelma myös tutkijankoulutuksen kannalta. Vaikka jatko-opinnoista ja väitöskirjatyöstä selviäisikin hyvässä ohjauksessa tavoitteiden mukaisessa neljässä vuodessa, tulee tohtoriksi valmistuvien yliopisto-opinnoille helposti mittaa yhteensä reilusti toistakymmentä vuotta, usein vielä samassa yliopistossa ja samassa laitoksessa tai laboratoriossa. En usko, että tämä on sen paremmin nuoren tutkijan kuin luovan tutkimuksen kannalta toivottava tilanne. Tutkimusryhmät ovat myös nykyisin yleisesti varsin kansainvälisiä, ja niissä suomalaisten tutkijakoulutettavien ikäero muualla tutkintonsa suorittaneisiin korostuu. Omassa ryhmässäni ei ole ollenkaan harvinaista, että EU-post-doc-tutkijan biologinen ikä on nuorempi kuin suomalaisen diplomityötä tekevän teekkarin.

On siis hyvä asia, että pitkien opintojen ongelmaan on viimeinkin kiinnitetty huomiota, ilmeisesti julkisen talouden näkymien ja demografisen muutoksen pakottamana. Tiukempi ohjeistus etuisuuksien jakamisessa on ilman muuta paikallaan. Toivottavasti poliitikot uskaltavat myös kaivaa pöytälaatikosta ehdotukset myös nimellisistä lukukausimaksuista, joita nyt ei peritä edes ulkomaisilta opiskelijoilta.

Nyt on myös mainio tilaisuus puuttua yhteen opintoja pitkittävään tekijään, tutkintojen rakenteeseen, liialliseen laajuuteen ja rönsyilevään sisältöön. Bolognan malli kaksiportaisine tutkintoineen on hyvä, kun huolehditaan siitä, että kandidaattitutkinto (kolme vuotta) on todellinen tutkinto eikä vain laskennallinen välitavoite. Kunnon kandidaattitutkinto mahdollistaa sekä nopeamman siirtymisen työmarkkinoille, opiskelijoiden paremman liikkuvuuden (myös kansainvälisesti) että tutkijankoulutuksen varhemman aloittamisen. Turhat rönsyt on syytä karsia pois tutkinnoista ja pitää tarkoin huoli siitä, että määrällisiä vaatimuksia ei nyt kiristetä vaan mieluummin höllätään: määrän sijasta kannattaa panostaa laatuun.

Yliopisto-opetuksessa on siis syytä palata perusteisiin. Sinänsä varmasti hyvään pyrkivät puheet elinikäisestä oppimisesta, virtuaaliyliopistosta ja muusta muodikkaasta ovat jossain määrin hämärtäneet käsitystä menestyksekkään opiskelun vaatiman kovan työn ja keskittymisen merkityksestä. Suomalainen yhteiskunta voisi arvostaa pragmatismia siinä kun se nyt tuntuu yliarvostavan muodollista koulutusta ja opiskelua.

Suomessa on (onneksi) paljon nuoria, joita kiinnostaa tieteellinen tutkimus ja tutkijanura. Jatko-opintoja aloittaessaan he ovat usein huolestuneita siitä, että eivät tunne tieteenalaa (minun tapauksessani fysiikkaa) riittävän hyvin ja haluavat siksi ensin opiskella siitä kaiken mahdollisen. Tilanne on sama, jota Nobel-fyysikko Steven Weinberg kuvaa omalla kohdallaan loistavassa esseessään Four golden lessons (Nature 426, 389 (2003)). Weinberg vertaa tutkijaksi tulemista valtamereen loikkaamiseen: hyppää veteen, ala uida, suunnista kohti myrskyisiä vesiä ja opi matkalla, mitä tarvitset. Ei yliopistotutkintoa suorittaessa tarvitse (voi) kaikkea oppia, riittää kun saa riittävästi rohkeutta mereen loikkaamiseen.

Oikeus yhtäläiseen ja yhteisistä varoista maksettavaan koulutukseen on arvokas asia ja Suomelle keskeinen kilpailuetu. Tätä oikeutta on velvollisuutemme vaalia ja käyttää vastuullisesti.  

(painetun lehden s. 13)