Luova tutkimusaika - katoava luonnonvara?
Yliopistojen perustehtävä, tieteellinen tutkimus, perustuu
tutkijoiden luovaan työhön. Menestyksekkään
tieteellisen työn käytännön edellytyksiä
ovat inspiroiva työyhteisö, alan kirjallisuus, tutkimusvälineet
ja tutkimuksen muu infrastruktuuri. Tärkein edellytys on
kuitenkin tutkimukseen rauhoitettu aika. Tämän työajan
tulisi olla yliopistojen erityisessä suojeluksessa, sillä
siihen viime kädessä perustuu tutkimuksen tuloksellisuus.
Yliopistojen toimintoja ja hallintoa kehitettäessä tämä
kuitenkin aika ajoin unohtuu. Tutkimustyön tekijöillä
ja tutkimusta johtavilla professoreilla on harvoin ylimääräistä
työaikaa, jota voidaan allokoida yleishyödyllisiin tarpeisiin.
Kokonaistyöaika jakaantuu tutkimukseen, opetukseen ja muihin
tehtäviin. Opetustyöaika ei yleensä jousta, joten
muiden tehtävien lisääminen tapahtuu tutkimustyöhön
varatun ajan kustannuksella. Sujuva hallinto ja yksityiskohtaiset
tiedot toiminnasta edistävät toki tutkimuksen tekemistä,
mutta myös tarpeetonta tiedonkeruuta ja raportointia esiintyy.
Toimintoja suunniteltaessa ei aina muisteta tutustua käytännön
toimintaan laitostasolla.
Palkkausjärjestelmän uudistamishanke on ajankohtainen
esimerkki uudesta tehtävästä, joka tulee kuormittamaan
kokonaistyöaikaa. Työntekijäkohtaisesti arviointiin
käytettävä aika saattaa olla siedettävä,
mutta johtamistyöhön käytetty aika tulee väistämättä
kasvamaan. Järjestelmän toteutuksesta riippuu miten
paljon aikaa kuluu työn vaativuuden ja erityisesti tehtävistä
suoriutumisen arviointiin.
Yliopistotyön luonne on hyvin monitahoinen, osaamista ja
tekemistä on montaa lajia. Arviointiperusteiden tulee tunnistaa
henkilöstöryhmien erityisosaaminen ja erilainen työn
luonne. Niiden tulee olla riittävän erottelevia, jotta
järjestelmä todella kannustaisi. Yksinkertaisten ja
objektiivisten arviointiperusteiden kehittäminen ei ole helppo
tehtävä. Näiden puute voi johtaa kaikkia osapuolia
stressaavaan ja työilmapiiriä kiristävään
tilanteeseen, joka syö luovan työn resursseja. Palkkausjärjestelmän
uudistamiseen on tiettävästi varattu varoja palkkojen
korottamiseen. Muistetaanko lisätä myös johtamistyön
resursseja, vai toteutetaanko uudistus tutkimustyön kustannuksella?
Kuten yleisesti on tunnettua, yliopistoilla on niukat tutkimuksen
perusresurssit, joita ulkopuolisella rahoituksella täydennetään.
Periaatteessa rahoitusjärjestelmät toimivat hyvin, resursseja
kilpailutetaan ja tulokset arvioidaan. Rahoituslähteestä
riippuen ulkopuolisen rahoitettujen hankkeiden hallinnointiin
käytettävä aika vaihtelee. Huonosti toteutettuun
hallinnointiin käytetty aika on pois luovasta työstä.
Hallinnollisesti työläimpiä ovat EU:n rahoittamat
hankkeet, koska näissä erilaiset hallintokulttuurit
kohtaavat.
Kotimaisessakin tutkimushallinnossa on parantamisen varaa. Lyhyet
rahoituskaudet ja vielä lyhyemmät raportointikaudet
johtavat usein tilanteeseen, jossa huomattava osa hankkeen vetäjän
niukasta aikabudjetista kuluu projektihallinnon pyörittämiseen.
Ulkopuolisesti rahoitetun hankkeen johtaja on myös vastuussa
rahoituksen oikeasta käytöstä. Hankkeiden oikea
rahankäyttö on perusedellytys, josta ei voi tinkiä.
Se kuitenkin edellyttää selkeitä yksikäsitteisiä
ohjeita, joiden tulkinta ei saisi muuttua hankkeen aikana.
Oman lukunsa hallintotehtävissä muodostaa nykyään
niin kovin suositut arvioinnit. Tieteellisen työn arvioinnilla
on pitkät perinteet, perustuuhan kansainvälinen tieteellinen
julkaisutoiminta vertaisarviointiin. Muutakin arviointia tarvitaan,
mutta selvitetäänkö arviointia suunniteltaessa
tehtävän kokonaiskustannukset, jossa on myös mukana
arvioitavien käyttämä kokonaistyöaika. Arvioinnin
tarpeellisuus ja toteutus tulisi tarkoin harkita, jotta ei suotta
tuhlattaisi arvokkaita luovan työn resursseja.
Tapani Pakkanen
Professoriliiton puheenjohtaja
(painetun lehden s. 3) |