Maamme koulutusjärjestelmän hallinnon arviointi:
sanomaa yliopistojen rivitutkijoille ja -opettajille

Suomen koulutusjärjestelmän hallintoa arvioinut työryhmä luovutti raporttinsa opetusministeri Maija Raskille joulukuun alussa. Asiantuntijaryhmässä jäsenenä ollut professori Pertti Ahonen kirjoittaa ohessa yliopistohallinnon muutostarpeista.

Opetusministeriö osoitti rohkeutta ja avoimuutta muutosehdotuksille tilatessaan maamme koulutusjärjestelmän kokonaisarvioinnin. Tilaajien rohkeudesta todistaa omalla tavallaan myös se, että opetusministeri kritisoi tuloksia luovutustilaisuudessa 4.12.2002.

Arvioinnilla on erilainen sanoma eri asianosaisryhmille. Kukin niistä tulkitsee tuloksia tavallaan. Tämä on yhden arvioijista, riviprofessorin, tarkentava tulkinta ajatellen yliopistojen muita rivitutkijoita ja -opettajia. Näkemykseni eivät sen enempää mukaile arviointiraportissa esitettyä kuin systemaattisesti poikkea siitä.

1 Sulku perustoimintojen ja projektin-hallinnan harrastelijamaisuudelle

Hajautuksen seurauksena valtaa on siirtynyt yliopistoille ja pois akateemisilta professioilta. Ministeriön valta on säilynyt kenties ennallaan mutta painottunut toisin kuin ennen.

Muutokset ovat saattaneet eri koulutus- ja tutkimusalat erilaiseen asemaan. Muutokset ovat olleet positiivisimmat aloilla, joiden laadunvarmistus toteutuu "automaattisesti" kansainvälisessä julkaisutoiminnassa ja joilla professionaalinen kontrolli on muuten vankka. Negatiivisimmin muutokset ovat vaikuttaneet kansallisimmilla aloilla, etenkin mikäli ne ovat menonleikkausten seurauksina joutuneet panostamaan rahanhankintaan lähteestä kuin lähteestä. Niillä tutkimuskin uhkaa harrastelijamaistua.

Arviointihaastatteluissa tuli esiin näkemys, että projektinhallinta olisi yliopistoissa huolestuttavan amatöörimäistä muualla kuin sellaisilla aloilla kuin biotieteissä. Vallitsee vakavia syitä vertailla projektinhallinnan nykytasoa kansallisiin ja kansainvälisiin "parhaisiin käytäntöihin".

Meidän pysyvien professorien toimet ja kiireet ovat monet. Hankesopimusten, muiden päätösasiakirjojen ja laskujen hyväksyntä on niistä vain sivutoiminen osa. Kuvaan kuuluvat päätyönään perusrahoitettuja toimintoja ohjastavat hallintohenkilöt. Kaikilta heistä ei voi edellyttää projektinhallinnan kansainvälisten käytäntöjen syvällistä tuntemusta eikä liiketaloudellista perehtyneisyyttä, joka turvaisi kussakin hankkeessa muhkean taloudellisen ylijäämän. Kuvaan kuuluvat myös hankkeiden pätkätyöntekijät, joista monet ovat nuoria ja kokemattomia. Varammehan eivät ehkä riitä kansainvälisten huippuosaajien palkkaamiseen projekteihimme.

Yliopistojen laskentatoimi ja muut informaatiojärjestelmät ovat jokaisen projekteja hankkineen, johtaneen ja toteuttaneen kokemuksen mukaan monessa suhteessa soveltumattomia perusrahoitettujen ja ulkoisesti rahoitettujen toimintojen samanaikaiseen hallintaan. Projektitoimintaa uhkaa sekavuus.

Eräs nykyolojen piirre on "toimintamenojen" käsitteen hämärtyminen. Sellaisina on hallinnoitava pysyvän henkilöstön palkkoja, jotka on maksettava, elleivät "tuotannolliset syyt" johda pakkolomiin. "Toimintamenoina" on käsiteltävä myös hankkeiden tuottoylijäämiä. Ne sen sijaan rinnastuvat ne hankkineiden yksityisomaisuuteen, kunhan he käyttävät niitä finanssihallinto-oikeuden avarissa rajoissa.

2 Laadunvarmistuksen pelko pois

Yliopistoissa kaihdetaan arviointitulostemme mukaan akkreditointia, sertifiointia ja laadunvarmistusta. Niitä sovelletaan kuitenkin naapurimaistammekin niin Virossa kuin Ruotsissa.

Aika on ajanut ohi ajatuksen, että lait, asetukset ja yliopistojen hallintoelinten päätökset takaisivat korkeatasoiset suoritteet. Kiperimmät ongelmat vallitsevat tältä osin viittaamillani kansallisimmin suuntautuneilla aloilla.

Korkeakoulujen arviointineuvoston kautta saatavissa oleva arvokas ja selvästi korkeatasoinen osaaminen ei vielä mobilisoidu kuin kunkin yliopiston erikseen pyytäessä tai teemakohtaisissa arvioinneissa. Ne eivät kuitenkaan kohdennu jokaisen yliopiston tulehtuneimpiin kipupisteisiin.

Tarvittaisiin kattavia, poikkeuksettomia menettelyjä, jotka antaisivat käyttöön keveät, yhdenmukaiset työkalut jatkuvaan laatuseurantaan ja -johtamiseen velvoittaen määräajoin pohtimaan, kuinka laatua voitaisiin entisestään parantaa. Laatujohtamiseltaan maamme yliopistot ovat ainakin ruotsalaisiin, alankomaalaisiin ja brittiläisiin vastineisiinsa verrattuna leväperäisiä, kuten saatoimme arvioinnissamme havaita. Kunkin yliopiston laatupäällikkö on siksi kunkin meistä tärkeimpiä ystäviä, jos sellainen "posti" on ymmärretty perustaa.

Jos yliopistollinen "laatutahdonvoima" on kroonisesti heikko, "itsevelvoittautuminen" auttaa. Rinnastuskohteen muodostavat ne 19. vuosisadan monarkit, jotka luovuttivat osan "vallantäyteydestään" alistuen itse antamansa perustuslain alaisiksi. Arkielämä tarjoaa muitakin malleja heikon tahdonvoiman lujittamiseen.

Akkreditointia ei tarvitse ymmärtää ulkoa sälytetyksi pakoksi. Se voisi olla väline, jolla yliopistot, tiedekunnat, laitokset ja oppiaineet tarkistaisivat opetuksensa ja tutkimuksensa laatutason suhteessa selvästi määriteltyihin, kansainvälisesti vertailukelpoisiin kriteereihin. Akkreditointia ei tässä vaiheessa ole aiheellista omaksua rahoituskriteeriksi. Se olisi kuitenkin merkki opiskeluvaihtoehtojaan pohtiville siitä, minne heidän olisi syytä hakeutua.

3 Tuotantoprosessin luutumien purkaminen

Yliopistojen rehtorien neuvosto esitti keväällä 2002 ehdotuksen yliopistojen uudeksi organisaatiomalliksi. Ehdotuksen mukaan yliopistoista tulisi muodostaa autonomisia oikeushenkilöitä, jotka voisivat muun muassa perustaa osakeyhtiöitä. Varsin samansisältöinen on 4.12.2002 julkistetun arviointimme ehdotus. Tosin suositamme kehittämistä valtion liikelaitosmallin mukauttamiseksi yliopistojen organisaatiomalliksi.

Käsitys, että liikelaitosmalli johtaisi sosiaaliseen eriarvoisuuteen opiskelun maksullistamisen kautta, on virheellinen. Liikelaitosmalli on sen sijaan hyvin yhteensopiva sen kanssa, että valtio korvaisi yliopistojen yhteiskunnalliset tehtävät kohdennetulla budjettirahoituksella. Tällainen tehtävä olisi esimerkiksi maksuton yliopisto-opetus. Mikäli maahamme haluttaisiin houkutella maksukykyisiä kansainvälisiä opiskelijoita, heiltä sen sijaan olisi mahdollista periä maksu.

4 Tutkimus- ja opetushenkilöstön valtaistaminen
ja henkinen työsuojelu

Kolmattakymmentä vuotta on kehittyneissä länsimaissa laajennut New Public Management, "uusi julkisjohtaminen". NPM:n elimellinen osa on periaate, joka tunnetaan organisaatio- ja hallintoteorian perinteessä saksankielisellä nimellä Führerprinzip vastakohtanaan Kollegialprinzip. Yliopistokorkeakouluissa valtaa on siirretty rehtoreille, dekaaneille ja laitosjohtajille seuraten Führerprinzipin 1980-lukulaista brittimuunnelmaa "empowerment of managers", "johtajien valtaistamista".

Koska edistyneimmissä yrityksissäkin niin tehdään, myös yliopistokorkeakouluissa olisi huolehdittava muunkin henkilöstön kuin johdon valtaistamisesta. Professoreistakaan ei linjajohtoon lukeudu kuin arviolta kolmannes. Pelkkiä "puhuvia työkaluja" ei tutkimus- ja opetushenkilöstön enemmistöstä tule tehdä. Nykyisin huolestuttavan moni "pätkäprofessori", "-lehtori", "-yliassistentti", "-assistentti" ja "-tutkija" vaikenee olettaen sen olevan oman etunsa mukaista. Kolmikantademokratiasta uhkaa muodostua pelkkä kumileimasin.

Yliopistojohdon kannalta saattaa olla perusteltua harjoittaa "rakenteellista kehittämistä", jonka pontimena ovat vallankäyttäjän käsitykset siitä, mikä on suotavaa. Yliopistojohdon ei kuitenkaan tule sanoutua irti käsityksestä, ettei suorittavalle professori-, lehtori-, assistentti- ja tutkijahenkilöstölle tarvitse kertoa kriteereitä, joilla sen toimintaa arvioidaan tai etteivät tuollaiset kriteerit ole tarpeenkaan.

Asiantuntija-alan yritysorganisaatioissa ajatellaan jo pelkästään tehokkuussyistä, että henkilöstön tietämys sitä koskevista vaatimuksista on oleellinen motivaatio- ja tulostekijä. Vallankäyttäjien ennakkositoutumuksiin ajatellen heidän soveltamiaan arviointikriteerejä on myös eettiset syyt. Absoluuttinen valtahan turmelee absoluuttisesti myös meidän aikanamme. Turmelukselta tulisi jokaisen johtajankin suojella itseään.

Yliopistokorkeakoulujen opetus- ja tutkimushenkilöstön valtaistamisen ja henkisen työsuojelun nykyongelmia piilee syvemmällä kuin vain palkkausaihepiirissä. Verrattuna siihen organisoimattomuuteen ja sekavuuteen, joka leimaa monen pysyvästi nimitetyn "ylemmän palkkausluokan" professorin tosiasiallisia toimintaoloja, palkkaongelmat ovat jopa toissijaisia.

Nykypiirteisiin kuuluvat kunnollisen tulosjohtamisen harvinaisuus, johtamissuoritteiden tempoilevuus, tuloskriteerien hämäryys, rahanjakoperiaatteiden läpinäkymättömyys, vastuunjakojen epäselvyys, toimintaperiaatteiden liiallinen monilukuisuus, perusrahoitettujen ja toisaalta hankerahoitettujen toimintojen huono yhteensopivuus, henkilöstömäärien epäsuhta työmääriin nähden ja hobbesilainen "kaikkien sota kaikkia vastaan" ellei nyt niin taas pian niukkenevista perusvoimavaroista.

Kun ei edes moni laitosjohtaja, vielä vähemmän riviprofessori, -lehtori tai -yliassistentti voi nykyisin rationaalisesti hallita vastuualuettaan. Valitettavin seuraus on, että ne kansalaisilta kerätyt niukat veromarkat, jotka edelleen turvaavat yliopistojen perus- ja hankerahoituksen leijonanosan, valuvat surullisen suuressa määrin hukkaan. Ne tuottavat vain osan tuloksista, jotka turvaisi parannettu johtaminen, organisointi, työn jakaminen ja hallinnointi asianmukaisine tukijärjestelmineen.

Pertti Ahonen

Lähde:
Markku Temmes, Pertti Ahonen & Timo Ojala. Suomen koulutusjärjestelmän hallinnon arviointi. Julkistettu 4.12.2002. Helsinki: Opetusministeriö. http://www.minedu.fi/julkaisut/pdf/koulhall_arv/koulhall_arv.pdf.

Pertti Ahonen, VTT, KTM, on Tampereen yliopiston julkishallinnon, erit. julkisen finanssihallinnon professori

(painetun lehden s. 8-10)