Yliopistojen tulevaisuus vaalilupausten valossa

Neljä vuotta sitten Acatiimi-lehden kyselyssä kuusi suurinta puoluetta nosti keskeisenä yliopistolaitosta koskevana ongelmana esiin perusrahoituksen riittämättömyyden. Tuolloin vallitsi varsin suuri yksimielisyys siitä, että yliopistojen perusrahoitusta olisi lisättävä. Tätä vaadittiin jopa kirjattavan hallitusohjelmaan. Kaiken piti siis olla yliopistojen kannalta hyvin.

No entä sitten nyt vuonna 2003? Nyt samat puolueet haluavat hieman erilaisin sanakääntein samaa asiaa. Halutaan lisätä perustutkimusmäärärahoja, saattaa rahoitus kansainväliselle tasolle ja lisätä perusrahoitusta. Samankaltaisia tavoitteita esitettiin kuluneella vaalikaudellakin myös eduskunnassa: esimerkiksi vuonna 1999 eduskunta yksimielisesti edellytti yliopistojen perusvoimavarojen vajeen korjaamista kuluvalla vaalikaudella. Vuotta myöhemmin sivistysvaliokunnan mietinnössä esitettiin lähes miljardin markan korjausta yliopistojen perusrahoitukseen. Eduskunnassa on siten kaiken aikaa vallinnut suorastaan hämmästyttävä yksimielisyys siitä, että todettu ongelma pitäisi korjata, ja jopa esitetty konkreettisia toimenpiteitä asian korjaamiseksi. Jostain syystä niitä ei kuitenkaan ole tehty.

Miksi näin on sitten päässyt käymään? Onko kyse siitä, että yliopistolaitoksella ei ole ollut ymmärtäjiä hallitustasolla? Vai siitä, että hallituksella tai sen yksittäisillä jäsenillä ei ole ollut riittävää halua ja sitoutumista edistää yhteisesti tunnustettujen ongelmien ratkaisua? Vai eikö yksittäisen ministerin painoarvo ole riittänyt kamppailtaessa rahoituksen suuntaamisesta eri hallinnonaloille? Vai onko kyse sittenkin viime kädessä siitä, että opetusministeriön rahoituskehyksen sisällä on tietoisesti haluttu suunnata rahaa jonnekin muualle kuin yliopistojen perusrahoitukseen?

On mielenkiintoista huomata, että kuluvalla vaalikaudella harjoitettuun yliopisto- ja tiedepolitiikkaan ollaan selvästi tyytymättömämpiä kuin Lipposen edellisen hallituksen vastaavaan. Neljä vuotta sitten Acatiimin kyselyssä hallituksen kouluarvosanaksi tuli 8+, kun nyt harjoitettu yliopisto- ja tiedepolitiikkaa saa arvosanaksi 7+. Vastauksissa huomiota herättää myös se suuri hajaannus, joka arvioissa vallitsee. Ainoastaan nykyisen opetusministerin oma puolue arvioi työskentelyn kiitettäväksi (9), kun muiden vastausten jakauma vaihtelee 6+ - 7 ½.

Toisaalla tässä lehdessä esitetään yliopistojärjestöjen yhteinen kannanotto opetus- ja tiedeministerin saamiseksi seuraavan hallitukseen. Samassa yhteydessä esitetään pohdittavaksi opetus- ja tiedeministerin hallintaan kuuluvien asioiden laajentamista. Ilmeisesti näin täytyisikin tehdä, jotta yliopistolaitoksesta pääasiassa vastaavaksi ministeriksi saadaan raskaan sarjan poliitikko. Valitettavasti näyttää siltä, että korkeakoulutuksen arvostamista vakuuttavista juhlapuheista huolimatta ei pelkkä koulutus ja tutkimus ja sen kehittäminen näytä riittävän siihen, että politiikan raskassarjalaiset kiinnostuisivat opetusministeriöstä. Rahan aikakaudella kiinnostus saattaisi kuitenkin herätä, jos opetus- ja tiedeministerin salkkua kasvatetaan selvästi nykyisestä.

Toivottavasti näemme seuraavan hallituksen opetus- ja tiedeministerinä yliopistolaitosta tuntevan ja sitä arvostavan henkilön. Yliopistojärjestöt ovat sitoutuneita yliopistolaitoksen kehittämiseen, nyt odotamme samankaltaista ilmausta myös tulevalta hallitukselta. Muista, että äänestämällä on mahdollisuus vaikuttaa.

Antero Puhakka
puheenjohtaja
Tieteentekijöiden liitto

(painetun lehden s. 3)