Hanna Tuomiston ja Kalle Ruokolaisen
Työnä on sademetsä
- Kyllä tässä työssä voi sanoa toteuttaneensa
nuoruuden unelmia löytöretkeilystä, sanovat sademetsien
kasvillisuutta tutkivat Turun yliopiston biologit Hanna Tuomisto
ja Kalle Ruokolainen. Ihmeellinen luonto -tunnelmat ovat kuitenkin
ajan ja rutinoitumisen myötä hieman haalistuneet.
Metsät ovat metsiä tropiikissakin, Hannan ja Kallen
elämysasteikossa ne sijoittuvat jonnekin vanhojen suomalaistenmetsien
tienoille. Suomalaisen sademetsätutkijan elämä
on taatusti helpompaa, jos kumppani työskentelee samalla
alalla, kuten aviopari Tuomisto - Ruokolainen. Maallikko ei ehkä
osaisi suhtautua asiaan kovin tyynesti, kun kumppani katoaisi
kuukausiksi viidakkoon.
Helsingin yliopistossa kasvitiedettä opiskelleet Hanna ja
Kalle totesivat opiskelujensa alkupuolella, että maailmaa
pitäisi nähdä Suomen ulkopuoleltakin. Kun kohteeksi
oli päätetty Peru, mieleen muistui Helsingin Sanomissa
ollut juttu turkulaisten biologian opiskelijoiden Perun-matkasta.
He pääsivät turkulaisten Amazonian tutkijoiden
Jukka Salon, Risto Kalliolan, Marjut Rajasillan ja Maarit Puhakan
kelkkaan Perun Amazoniaan vuonna 1987. - Enemmän me taisimme
siellä olla turisteina ja muiden vaivoina. Matka vahvisti
kuitenkin ajatusta, että tropiikissakin voi tehdä mielekästä
tutkimustyötä ja selvitä hengissä. Ratkaisevaksi
tulevan uran kannalta muodostui seuraava vuosi, jonka vietimme
Tanskassa opiskelemassa trooppista kasvitiedettä. Valmistuimme
Helsingistä ja muutimme Turkuun tekemään jatko-opintoja
vuonna 1990. Hanna väitteli vuonna 1994 ja Kalle 1995.
Tuomisto ja Ruokolainen katsovat sademetsää aluskasvillisuuden
kautta. Hanna on erikoistunut saniaisiin, Kallen mielenkiinto
kohdistuu medinilla-kasveihin, joita Suomessa löytyy muutamia
ruukkukasveina kukkakaupoista. Trooppisista saniaisista ja medinilloista
on heidän kenttätyönsä tuloksena kertynyt
kattava ja koko maailman mittakaavassa ainutlaatuinen kokoelma
Turun yliopiston kasvimuseoon.
Amazonasilla on vuodesta 1990 lähtien kulunut kenttätyössä
vuosittain 2-5 kuukautta. Ennätysmäärä sademetsäkuukausia
kirjattiin vuonna 1998, jolloin Hanna ja Kalle työskentelivät
Perussa, Kolumbiassa ja Ecuadorissa yhteensä yhdeksän
kuukautta.
Tuomisto ja Ruokolainen kuuluvat Turun yliopistossa kotipesäänsä
pitävään monitieteiseen Amazon-tutkimusryhmään,
jossa työskentelee biologeja, maantieteilijöitä
ja geologeja. Laadukas tutkimustyö on auttanut löytämään
rahoitusta myös Suomen vinkkelistä katsottuna eksoottiseen
aihepiiriin, vaikka työtä sen eteen onkin saatu tehdä.
Suomalaisen kasvitieteilijän Latinalaisen Amerikan sademetsässä
tekemistä, mm. Science-lehdessä julkaistuista, havainnoista
voi olla merkittävää hyötyä alueen maankäytön
suunnittelussa. Sademetsiä on tähän saakka usein
yritetty asuttaa ja avata viljelykselle alueilla, joilla maaperä
on niin karua ettei viljely kerta kaikkiaan kannata. Ongelma johtuu
maaperätutkimusten kalleudesta ja kauan vallinneesta käsityksestä,
että sademetsät jatkuvat samanlaisina silmänkantamattomiin.
Turkulaisten tutkimustulokset ovat osoittaneet, että aivan
samoin kuin suomalaiset metsät, sademetsätkin vaihtelevat
paikasta toiseen kuljettaessa lähinnä maaperän
mukaan.
Kalle Ruokolainen on ollut mukana kehitysapuhankkeessa, jossa
yhtenä ajatuksena on kartoittaa Perun sademetsien kasvupaikkaolojen
vaihteluita saniaisten ja medinillakasvien lajistovaihteluiden
perusteella. Hankkeen on toteuttanut turkulainen Biota-konsulttiyritys
Suomen ulkoministeriön rahoituksella. Tällä hetkellä
pariskunta on yliopistoviroissa Turun yliopistossa, Hanna biodiversiteettitutkimuksen
lehtorina ja Kalle kasvitieteen assistenttina.
Eikö se ole kamalan vaarallista?
Kun tropiikin tutkija kertoo työstään, se tekee
yleensä vaikutuksen keskustelukumppaniin. "Vau, kuinka upeaa"
tai "eikö sademetsässä ole kamalan vaarallista..."
ovat tyypillisiä reagointitapoja: - Totuus kuitenkin on,
että tropiikissa työskennellessä suurin vaaratekijä
on liikenne. Olemme olleet bussissa, joka ajoi Andeilla tieltä
ulos, onneksemme ei kuitenkaan rotkon puolelle. Veneiden turvallisuuden
olemme myös oppineet tarkistamaan, sillä paikallisten
käsitys niiden kantokyvystä on joskus huomattavasti
optimistisempi kuin meidän. Kyllähän metsässäkin
vaaransa on, erityisesti eksyminen ja työtapaturmat. Eksoottisempiin
vaaroihin, kuten myrkkykäärmeisiin, törmää
harvoin. Toki niihinkin on suhtauduttava vakavasti, ja silloin
kun työskentelemme useamman päivämatkan päässä
lähimmästä kylästä kuljetamme mukana
laajaa lääkintätarpeistoa. Käärmeseerumia
ei ole toistaiseksi tarvittu, ja kyypakkauksilla on hoidettu lähinnä
isojen muurahaisten pistoja, hymyilevät Tuomisto ja Ruokolainen.
Tutkija ei myöskään ehdi päätoimisesti
ihailemaan nähtävyyksiä. - Perun legendaarisella
Machu Picchulla kävimme vasta vuosia Perussa työskenneltyämme.
Mielessä on toki monia upeita maisemia esim. Perusta kuumilta
lähteiltä, Kolumbian valkoisen hiekan alueilta sekä
eri jokien varsilta. Sademetsissä näkyvyys on yleensä
vain parikymmentä metriä ja me olemme kasvitieteilijä
Cajanderin esimerkin mukaisesti konkreettisesti kiinni aluskasvillisuudessa.
Hienoimmat näkymät aukeavat kiipeämällä
puuhun, todistaa Hanna.
Byrokratia kukkii matkalla viidakkoon
Kenttäkeikoille mennään keräämään
näytteitä ja tekemään työtä urakalla.
Matkojen valmistelu vaatii paperitöitä: näytteiden
keräys- ja maastavientilupien hoitaminen paikallisten ministeriöiden
kanssa on joskus työlästä. - Sille vetää
vertoja vain asiointi EU:n kanssa, veistelee Kalle.
Lääkkeet ja kompassit varataan mukaan kotimaasta,
paikanpäältä hankitaan ravinto, jonka määrä
vaihtelee matkan keston mukaan. Riisi, spagetti ja pavut muodostavat
kenttämuonan perustan, kylistä saadaan maniokkia tai
tärkkelysbanaania. Joskus lisukkeeksi löytyy kalaa tai
kanaa, joskus villisikaakin. Kaikkea kovakuoriaistoukkien ja apinoiden
väliltä on nautittu. Papaija, banaani ja ananas kuuluvat
hedelmävalikoimaan.
Maastoon päästään yleensä vesitse.
Paikallisina yhteistyökumppaneina on tutkijoita tai opiskelijoita
yhteistyölaitoksilta, joista Perun kansallinen Amazonian
yliopisto ja Amazonian tutkimusinstituutti sekä Ecuadorin
katolinen yliopisto ovat tärkeimpiä. Sademetsäkylistä
palkataan aputyövoimaa tarpeen mukaan. Viidakkoseikkailuista
tuttuja kantajiakin tarvitaan, mutta tutkijaa ei kanneta paikan
päälle, vaan hän tarpoo mukana parin-kolmenkymmenen
kilon kantamuksensa kanssa. Työ vaatii siis vähintään
hyvää perusvaelluskuntoa.
Jalkapallo avaa teitä
- Kenttäjakson aikana leiriydymme paikallisiin kyliin tai
niiden lähistölle. Asettuminen alkaa esittäytymisestä
kyläpäällikölle ja lupien kysymisestä.
Saako täällä asua ja tehdä töitä
ja löytyykö apua? Keskustelu sujuu useimmiten espanjaksi,
vaikka vanhempi väki ei sitä aina hallitsekaan. Usein
kaivamme tavaroista esiin jalkapallon ja pelaamme pari matsia,
se auttaa kummasti tutustumaan paikallisiin ihmisiin! Meidät
on aina otettu ystävällisesti vastaan ja tarjottu auliisti
yöpymispaikkaa, usein jopa jonkun olohuoneesta. Paikallisista
ihmisistä on löytynyt erinomaisia apulaisia tutkimuslinjojen
avaamiseen. Työ alkaa usein kompassin käytön opettamisesta,
konkretisoivat tutkijat.
Aamulla maastoon lähdetään klo 7. Linjoilla tehdään
muistiinpanoja ja kerätään kasvinäytteitä.
Leiriin palataan illan suussa ennen pimeän laskeutumista.
Peseytymisen ja syömisen jälkeen on vielä prässättävä
kerätyt kasvit.
Metsänhengiltä lupa matkan jatkamiseen
Vaikka tropiikissa työskentelevän kasvitieteilijän
päivä on pääasiassa arkista puurtamista, on
muistoihin tallentunut myös mieliinpainuvua löytöretkiä,
jolloin on ollut helppo samaistua entisaikojen tutkimusmatkailijoiden
tunnelmiin. - Kerran Kolumbiassa teimme 30 kilometrin mittaisen
tutkimuslinjan Caqueta-joelta pienemmän Pama-joen latvoille.
Pama-joen asutus oli kauan sitten siirtynyt alavirran kyliin ja
paikalliset ihmiset olivat innoissaan mahdollisuudesta tutustua
esi-isiensä asuinseutuihin, koska kukaan ei ollut käynyt
siellä kymmeniin vuosiin. Eräs ryhmä oli joskus
yrittänyt, mutta matkalla puhjennut rajuilma oli tulkittu
metsänhenkien merkiksi siitä, että alue on pyhä
eikä sinne saa mennä.
- Kun kolmannen päivän iltana istuimme nuotiolla,
paikalliset alkoivat kertoa tarinoita erilaisista pyhistä
paikoista ja siitä, kuinka niille menneitä tunkeilijoita
oli kohdannut järjen menetys tai muuta kamalaa. Siinä
syntyi vähän "Tarzan-leffan kantajat pakenevat tabua"
-fiilis, ja mietimme noinkohan huomenna käännytään
takaisin. Aamulla matka kuitenkin jatkui. Myöhemmin kuulimme,
että miehet olivat pohtineet tilannetta keskenään
ja lopulta vanhin heistä oli pitänyt henkien kanssa
istunnon asianmukaisesti koka-pensaan lehtiä pureskellen.
Hän oli saanut matkan jatkamiseen luvan sillä ehdolla,
ettemme käyttäydy epäkunnioittavasti.
Teksti: Tuula Vainikainen
(painetun lehden s. 5-7) |