Paineistettu yliopisto

Tasavallan talouslukujen osoittaessa negatiivista kehitystä ja mahdollisen sodankin uhatessa näyttää yliopistolaitoksenkin aineellinen kehittäminen joutuvan vaakalaudalle. Lisäksi kyseessä on paljon muutakin kuin vain aineelliset vaikeudet.

Rahoituksesta käytävä taistelu on kulminoitunut viime vuosina maisteri- ja tohtoritutkintojen tavoitteen erittäin merkittävään kasvuun. Yliopistojen opettajamäärän pysyessä kuitenkin entisellä tasollaan tästä on aiheutunut huomattavan suuri paine opetustoimintaa kohtaan: entistä parempaa tulosta pitäisi tehdä vähenevin resurssein.

Tässä ahdingossa ei saa päästää tutkintojen laatua putoamaan. Olemme joutuneet eräänlaiseen kilpailutilanteeseen mm. ammattikorkeakoulujärjestelmän kanssa, eikä yliopistolaitoksella ole mitään muuta niin tehokasta asetta tässä kilpailussa kuin tuotteidensa eli tutkintojensa korkea laatu. Juuri laadun varmistukseen liittyvät toimenpiteet ovatkin nousseet hyvin näkyvälle sijalle miltei kaikissa yliopistoissamme.

Kiinnitettäessä huomiota oppimistulosten laatuun on hyvä aloittaa opetuksen laadusta. Helsingin yliopiston osalta tehdyssä kartoituksessa selvitettiin varsin laajasti mitä tehostamismahdollisuuksia tällä sektorilla vielä olisi. Toimenpiteet varmaankin laajenevat muihin yliopistoihin, mutta jo tässä vaiheessa on syytä nähdä, että opetustaito, joka onneksi on monilla erinomaisilla opettajilla selvästi synnynnäinen ominaisuus, on myöskin yliopiston omin keinoin opetettavissa. Tarvitaan vain huolellisesti tehty suunnitelma, aikuisopiskelijoiden opetusmenetelmä, tieteenalan sovellutuksiin keskittyvä menetelmä ja tietenkin tarvittava lisäpanostus. On onneksi olemassa merkkejä siitä, että tämän tapainen toimeliaisuus on saamassa pysyvämpää jalansijaa monissa yliopistoissamme.

Luonnollinen ratkaisuvaihtoehto yliopistojen tämänhetkiseen puristukseen olisi tietysti myös opiskeluaikojen lyhentäminen. Jos nuoret keskimäärin hakeutuvat kolmen vuoden ajan omalle alalleen, niin joutoaika on liian pitkä. Äskettäin on Korkeakoulujen arviointineuvoston toimeksiannosta prof. Kari Sajavaaran johtama yliopistojen opiskelijavalintojen arviointiryhmä antanut mietintönsä ja esittänyt useita erinomaisia ehdotuksia, joiden tarkoituksena on korjata sanottu epäkohta. Voitaisiinko lisäksi harkita esim. ammatinvalinnanohjauksen tehostamista nuorten koulunkäynnin aikana niin ettei mitään välivuosia automaattisesti haluttaisi pitää? Toisaalta tulisi kai opetuksessa muutoinkin selvitä oppilaille se, mitä opiskelun jatkaminen yliopistossa ja tässä oppiaineessa käytännössä merkitsisi.

Toisaalta on huomattava, että tutkinnon suorittajan on hyvä kypsyä suorittamaan tutkintonsa riittävän laadukkaana. Tämä voi vaatia aikaa tai kontakteja toisiin, ulkomaisiinkin oppilaitoksiin tai ehkä jopa työpaikkoihin. Silti ei soisi kehityksen johtavan siihen, että ulkomaille lähdöstä ja työpaikan hankkimisesta tulisi aloittelevalle opiskelijalle toiminnan päätavoite.

Yliopistojen ahdinkotila on joissakin tapauksissa myöskin itse aiheutettua. On sinänsä ymmärrettävää, että kun parikymmentä vuotta sitten mahdollisuudet saada yliopistotarkoituksiin varta vasten rakennettuja tiloja käyttöön olivat mitättömät, on Senaatti-kiinteistöjen nykyinen apu varmaan aluksi näyttänyt kuin aarrekätkön löytämiseltä. Varsin pian onkin sitten paljastunut, että tilavuokrien kautta peritään yliopistoilta varsin tehokkaasti pois kaikki se, minkä avulla uusia tiloja taas voidaan muille rakentaa. Tätä taskusta toiseen siirtelyä seuratessa unohtuu toisinaan se, että rakentamiseen käytetty raha, suurenevat vuokrat, vähentää ratkaisevasti yliopistojen määrärahoja.

Toinen tyypillinen ahdingon aiheuttaja ovat lukuisat yliopistojen esittämät kehittämishankkeet. Koomista asiassa on se, että esittämällä vuosittain joukon uusia kehittämishankkeita yliopistot saavat korkeintaan entiset rahansa, jos niitäkään. Toisaalta yliopistojen on pakko tässä oravanpyörässä juosta, sillä jos yksi jättää hankkeet esittämättä sen rahoitus heti vähenee.

Ammattiyhdistystoiminnan näkökulmasta tähän kaikkeen löytyisi luonnollinen ratkaisu: yliopistojen tulisi liittoutua yhteisen toimintapolitiikan puolesta siten, että hankemyllytykseltä vältyttäisiin, rakentamiskierre lopetettaisiin hetkiseksi samoin kuin tutkintojen määrän kasvattaminen niin kauaksi aikaa kuin tutkintojen suoritusajat olisi saatu oleelliseesti lähemmäksi ns. normiaikoja. Edelleen suositan pa-nostamista mieluummin opetuksen laatuun kuin opetustilojen laatuun, joskin on myönnettävä että esim. Helsingin yliopistossa nämä tilakysymykset ovat edelleen erittäin vaikeita ja niihin toivoisi pikaista korjausta.

Vesa Kulmala
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto

(painetun lehden s. 3)