Osaaminen, innovaatiot ja kansainvälistyminen
- miten yliopistot?

Tiede- ja teknologianeuvoston raportissa suositellaan julkisen tutkimus- ja innovaatiorahoituksen 450 miljoonan euron tasokorotusta vuoden 2002 tasosta vuoteen 2007. Yliopistojen perusrahoituksen osuus kokonaislisäyksestä on 150 miljoonaa euroa. Neuvostolla on myös tutkijanuraan liittyviä kehittämisvisioita. Tiede- ja teknologianeuvoston linjauksista kirjoittaa ohessa pääsuunnittelija Esko-Olavi Seppälä.

Kirjoitus perustuu valtion tiede- ja teknologianeuvoston viime joulukuussa julkaistuun raporttiin. Seuraavassa tarkastellaan tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan lähiajan kehittämiskysymyksiä erityisesti yliopistojen näkökulmasta.

Lamasta oppia tuleville vuosille

Tiede- ja teknologianeuvosto pitää uudessa raportissaan 1990-luvun tärkeimpiin opetuksiin kuuluvana sitä, että onnistuminen innovaatioiden tuottamisessa on niin yritysten kuin yhteiskuntien menestystekijä. Innovaatioista ja niiden tuottajista vallitsee avoin, kova kansainvälinen kilpailu. Nopeus ja joustavuus sekä korkeatasoinen tieto ja osaaminen ovat siinä strategisia etuja. Maat, joilla näitä etuja on, ovat muita paremmassa asemassa avautuvien mahdollisuuksien hyödyntämisessä. Neuvoston arvion mukaan Suomi kuuluu tällä hetkellä näihin maihin. Käsitystä tukevat lukuisat kansainväliset vertailut, joissa Suomi on vähitellen kohonnut aivan kärkisijoille.

Hyvien asemien säilyttäminen on sekä tärkeää että vaikeaa. Tiede- ja teknologianeuvosto näkee välttämättömäksi panostaa erityisesti kahdelle alueelle: kansainvälistymiseen ja sosiaaliseen innovaatiotoimintaan. Kansainvälistyminen on kaikilla tasoilla tarpeen - sen avulla parannetaan tutkimuksen laatua, vahvistetaan rekrytointipohjaa, kyetään yhdistämään resursseja aiempaa suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja suuntaamaan niitä tärkeisiin ja tieteellisesti lupaaviin kohteisiin. Lamasta toipuminen tapahtui puolestaan keskeisesti teknologian kehittämisen ja sen onnistuneen soveltamisen avulla. Huipputekniikkatuotteisiin ja niiden vientiin perustunut strategia onnistui. Nyt olemme tilanteessa, jossa teknologisten innovaatioiden rinnalla tulee lisätä sosiaalisia innovaatioita myönteisen kehityksen jatkumiseksi myös tulevina vuosina. Ns. uuteen talouteen sisältyviä alueellisesti ja sosiaalisesti eriarvoistavia tekijöitä ja yleiseen tietoyhteiskuntakehitykseen liittyviä syrjäytymisuhkia on kyettävä tehokkaasti torjumaan.

Henkiset resurssit avainasemassa

Suomen nykyiset vahvuudet ovat pitkälti itse luotuja: toimiva koulutus- ja tutkimusjärjestelmä, osaava työvoima ja vahvat perusrakenteet. Henkisten resurssien jatkuva kehittäminen on välttämätöntä vahvuuksien säilymiseksi myös tulevaisuudessa. Tässä ovat hyvänä tukena kansalaisten suuri koulutushalukkuus ja tieteellisen tutkimuksen arvostus. Koulutushalukkuus ulottuu Suomessa aina tutkijanuraan saakka. Yliopistojen kannalta kysymys on sekä ulkoisista että sisäisistä kehittämishaasteista. Edellisistä esimerkkejä ovat ikäluokkien supistumisesta johtuva kotimaisen rekrytointipohjan kapeneminen sekä tarve parantaa mahdollisuuksia toimia kansainvälisillä koulutusmarkkinoilla. Sisäisiä kehittämishaasteita puolestaan ovat muun muassa virkarakenteen kehittäminen yliopiston jatkuvan uudistumisen turvaamiseksi. Tiede- ja teknologianeuvoston mukaan viime kädessä on kysymys siitä, miten yliopisto itse edistää hyvien opettajien ja korkeatasoisten tutkijoiden kasvatusta, urakehitystä yliopistossa sekä heidän rekrytointiaan yliopiston ulkopuolelta. Onnistuminen näkyy siinä, miten yliopistoon kyetään luomaan dynaamisia toimintaympäristöjä.

Dynaamisia, innovatiivisia yksikköjä luonnehtii sitoutuminen tutkimukseen, määrätietoinen laadun ja kompetenssien kehittäminen sekä vahva pyrkimys tulosten saavuttamiseen. Ne ovat joustavasti organisoituja, yhteiskuntasuhteet toimivat hyvin ja ulkopuolisella rahoituksella on huomattava asema toimintojen ylläpidossa. Tällaisilla yksiköillä on selkeä tutkimusstrategia ja hyvin määritellyt tavoitteet. Yksiköt ovat kansainvälisesti suuntautuneita ja aktiivisella rekrytointipolitiikalla on suuri painoarvo.

Yliopiston tulevaisuus, tulevaisuuden yliopisto

Sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen kehitykseen liittyvät odotukset ovat kohdistuneet yliopistoihin koko painollaan. Tämä ilmenee myös siinä, että uuden tiedon ja osaamisen hyödyntämistehtävä on tulossa yliopistolakiin yliopistojen ns. kolmanneksi tehtäväksi. Taustalla on hyödyntäjien odotusten rinnalla myös lainsäädännöllisiä kysymyksiä, jotka liittyvät yliopistojen hallintokulttuurin, liiketoiminnan ja tutkimusetiikan yhteensovittamiseen. On konkreettinen tarve löytää toimivia ratkaisuja, sillä meneillään oleva yliopistojen tehtävä- ja rahoitusrakenteen muutos on systeeminen, se ravistelee koko instituutiota perustehtäviä myöten.

Ulkopuolelta yliopistoihin tulevat kehittämissysäykset kuten kilpailtu tutkimusrahoitus eivät yksin riitä. Kilpailtu rahoitus tuottaa parhaat tulokset silloin, kun pitkäjänteinen perusrahoitus on kunnossa. Laaja-alaisen tietovarannon ylläpitäminen, kyky hyödyntää tarjoutuvat mahdollisuudet ja hyvä uusiutumiskyky koulutustoiminnassa myös heikkojen signaalien perusteella vaativat näkemystä, rohkeutta, omatoimisuutta ja samalla aineellisia mahdollisuuksia reagoida riittävän nopeasti. Yliopistojen perusrahoitusta on siten vahvistettava. Se on myös osa inhimillisen tietoyhteiskunnan kehittämistoimia.

Uusi haaste yliopistoille ja koko tutkimusjärjestelmälle on kyetä yhdistämään korkeatasoinen erikoisosaaminen ja monipuolinen asiantuntijuus hyödyntäjille ja yhdessä heidän kanssaan tehtävissä hankkeissa. Osittain tähän liittyvä laajempi kysymys on korkea-asteen koulutuksen tulevaisuus kokonaisuutena; miten sen eri osat muotoutuvat yhdessä ja erikseen. Haaste on sekä kansallinen että aluekehitystä koskeva: yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rooli aluekehityksessä on jatkuvasti vahvistunut, mikä korostaa niiden hyvän yhteistoiminnan merkitystä alueilla. Kansallisen korkeakoulupolitiikan suunnasta kysymys on sen ja aluekehityspolitiikan onnistuneesta yhteensovittamisesta. Tavoitteena on toimintojen kansainvälisesti korkea laatu, mikä edellyttää myös rakenteellisia kehittämistoimia. Korkeakouluyksikköjen on oltava riittävän laajoja ja monipuolisia tavoitteisiin pääsemiseksi: yliopistojen tulee jatkaa profiloitumistaan ja ammattikorkeakoulujen pieniä yksiköitä tulee koota suuremmiksi, monialaisiksi kokonaisuuksiksi.

Rahoituksen kehittäminen

Tiede- ja teknologianeuvoston raportissa suositellaan julkisen tutkimus- ja innovaatiorahoituksen 405 miljoonan euron tasokorotusta vuoden 2002 tasosta vuoteen 2007. Yliopistojen perusrahoituksen osuus kokonaislisäyksestä on esityksen mukaan 150 miljoonaa euroa. Siihen sisältyy perusrahoituksen lakisääteinen lisääminen vähintään 30 miljoonalla eurolla vuonna 2003 ja vähintään 20 miljoonalla eurolla vuonna 2004. Keskeisiä kehittämiskohteita yliopistoissa ovat neuvoston mukaan

• peruskoulutuksen kehittäminen työvoimatarpeen ennakointia vastaavalla tavalla ja alueiden tarpeen huomioon ottaen ja siten, että tutkintojen suoritusajat lyhenevät,
• tutkijanuran edistäminen tutkijankoulutusta ja yliopistojen virkarakennetta kehittämällä,
• yliopistojen ‘kolmannen tehtävän' vaatimat resurssit, sosiaaliset innovaatiot, laitekanta, huipputason liiketoimintaosaamisen vahvistaminen, sekä
• läpikäyvät kansainvälistymisen uudet vaatimukset: sen osaamistason kohottaminen, ulkomaiseen osaamiseen linkittyminen, koulutuksen kansainvälistäminen.

Tiede- ja teknologianeuvosto toteaa, että rahoitussuositukset ovat samalla neuvoston esitys kevään 2003 hallitusohjelmaneuvotteluja varten.

Esko-Olavi Seppälä
Pääsuunnittelija
Valtion tiede- ja teknologianeuvosto

(painetun lehden s. 11-12)