Tutkijankammiosta televisioon

Median ja tieteen välinen vuorovaikutussuhde on nyt symbioosivaiheessa. Mutta tarvitsevatko tutkijat viestinnän koulutusta? Tästä tutkijoiden ja julkisuuden suhdetta pohtivassa seminaarissa oltiin monenlaista mieltä.

Tutkijankammiosta televisioon oli otsikkona tutkijoiden ja julkisuuden suhdetta pohtivassa seminaarissa, jonka Suomen Tieteentutkimuksen seura ja Helsingin yliopiston viestinnän laitos järjestivät Tieteiden talolla 20. maaliskuuta.

Tieteestä julkisuuden näyttämöllä puhui professori Esa Väliverronen. Hänen mielestään julkisuus on tiedon perusedellytys. Tieteen julkinen kuva on muuttunut aikojen saatossa - nyt median ja tieteen välisessä vuorovaikutuksessa eletään Väliverrosen mukaan lähinnä symbioosivaihetta.

- 1990-luvun alussa valitettiin, että tiede on sisäänpäin kääntynyttä. Nyt valitetaan, että media antaa väärän kuvan (esimerkiksi geenimanipulaatio, tieteen rötökset yms.). Kuitenkin puhe yleisestä luottamuspulasta on kyseenalaista, Väliverronen totesi.

- Mikään ei osoita, että tiede tai yliopistot olisivat menettämässä arvostustaan. Tästä pitävät huolen esimerkiksi pr-työ ja markkinointi, jotka ovat viime aikoina tulleet mukaan luomaan positiivista kuvaa. Suomessa on vahva luottamus tieteeseen ja tutkimukseen.

Väliverronen on listannut median ja tieteen eroja:

Ottaessaan yhteyttä tutkijaan toimittajat haluavat selviä vastauksia nyt ja heti, juttu on tulossa seuraavan päivän lehteen. Jännitteitä toimittajien ja tutkijoiden välisiin suhteisiin luo myös se, että usein tutkijoilta kysytään ennusteita tulevasta kehityksestä. "Ennustajaeukon" rooliin tutkijan on melko vaikeaa sopeutua. Lisäksi "päivystäville dosenteille" soittelevat toimittajat ovat usein aivan tavallisia yleistoimittajia, eivät tutkijan tieteenalan erikoistoimittajia.

Tutkijalle viestinnän koulutusta - mutta millaista?

Seminaarin lopuksi oli paneelikeskustelu aiheesta Tarvitseeko tutkija viestinnän koulutusta. Paneelissa olivat mukana tiedotuspäällikkö Jan Rydman Tieteellisten seurain valtuuskunnasta, tuottaja Teija Peltoniemi Yleisradiosta, FT Pekka Isaksson Oulun yliopistosta, päätoimittaja Tuula Koukku Tiede-lehdestä, FT Pekka Nummi Helsingin yliopistosta ja paneelin puheenjohtajana toimi FT Heikki Mikkeli Helsingin yliopiston Renvall-instituutista.

Paneelin otsikko kirvoitti panelisteista erilaisia mielipiteitä.

- Tutkija ei tarvitse mitään erityistä viestinnän koulutusta. Mutta jotain voisi tehdä, esimerkiksi ottaa oppia Englannista, jossa tutkijat voivat hakea tieteenedistämisseuralta apurahaa toimitusharjoittelijoiksi 3-4 kuukauden ajaksi erilaisiin tiedotusvälineisiin, totesi Jan Rydman.

- Tutkijoita täytyy kouluttaa, korosti Teija Peltoniemi. Voisiko vaikkapa viestinnän laitoksen kyljessä olla 15 opintoviikon kokonaisuus, jossa opetettaisiin mediayhteisön pelisääntöjä.

Oulussa on aloittanut tiedeviestinnän maisteriohjelma, 60 opintoviikon kokonaisuus, jossa opetetaan valmiuksia toimia viestintään liittyvissä tehtävissä tiedeyhteisössä tai mediassa.

- Tutkijat tarvitsevat tieteiden väliseen kommunikointiin yhteistä suomen kieltä. Kurssiltamme he ovat tulleet etsimään uusia näkökulmia omaan tekemiseensä, Pekka Isaksson kertoi.

Päätoimittaja Tuula Koukku ei hirveästi uskonut erityisiin opintokokonaisuuksiin.

- Se, miten tutkija kertoo omasta tutkimuksestaan, on riippuvainen ennen kaikkea tutkijan asenteesta. Tieteentekijä voisi harjoitella tätä kertomalla yleistajuisesti töistään vaikkapa omalle kampaajalleen tai isoäidilleen. Tekniikat kyllä oppii nopeasti - kysymys on etenkin halusta ja tahdosta, Koukku tähdensi.

Petri Nummi on vetänyt Helsingin yliopiston Viikissä 2-3 opintoviikon kursseja gradu- tai jatko-opintovaiheessa oleville tutkijanaluille. Kurssiin on sisältynyt lehtijutun tekeminen omasta tutkimuksesta ja nopea tutustuminen eri tiedotusvälineisiin.

- Jonkinlaista koulutusta tarvitaan. Koulutustarpeet ovat erilaisia eri tieteissä, joillakin aloilla on jopa vaikeaa kirjoittaa yleistajuista suomea, koska tieteellinen kieli on englanti, Nummi lisäsi.

Yleisön joukosta käytti kommentin Työsuojelurahaston tiedottaja Marja Jylhä. Työsuojelurahasto järjestää rahoittajan ominaisuudessa tutkijoille viestinnän koulutusta. Tutkijoille annetaan ripaus viestinnän perusasioista, opetetaan mm. tiedotteen tekemistä omasta tutkimuksesta sekä tiedotussuunnitelman laadintaa.

- Tutkijat tarvitsevat viestinnän koulutusta. Rahoittajan näkökulmasta katsottuna emme saa vastinetta, jos tietoa rahoittamistamme tutkimuksista ei viedä eteenpäin, Jylhä lisäsi.

Mikä mediaa kiinnostaa?

Lopuksi panelistit pohtivat, millaista tietoa halutaan popularisoida, millaista tietoa medialle välitetään.

- Kaikesta voi kertoa, helpoista ja vaikeista asioista. Jotkut aiheet kiinnostavat kymmentä, jotkut taas tuhansia, mutta medioitakin on erilaisia, Jan Rydman sanoi.

Samaa mieltä oli myös Pekka Isaksson. Hänen mielestään ei ole olemassa sellaisia tutkimusalueita, joita julkisuudessa ei voisi käsitellä.

Lehdissä on yhä enemmän tiedeuutisia. Vaikka varsin harvat lehdet julkaisevat erityisiä tiedesivuja, tieteen tuloksiin pohjautuvia juttuja löytyy lehtien eri osastoista: humanistisia tieteitä kulttuurisivuilla, lääke- ja yhteiskuntatieteitä kotimaan sivuilla jne. Tuottaja Teija Peltoniemen mukaan Yle on kuusinkertaistanut lähettävien tiedeohjelmien määrää. Lähinnä lääketieteeseen, tekniikkaan ja luonnontieteisiin painottuva Prisma on ollut olemassa jo 30 vuotta.

Kaupallinen media on täysin riippuvainen tilaajamaksuista. Päätoimittaja Tuula Koukun mukaan Tiede-lehtikin joutuu jatkuvasti tappelemaan ihmisten ajankäytöstä muiden välineiden kanssa. Tieteen viihteellisyys tai hauskuus kirvoitti panelisteilta erilaisia mielipiteitä.

- Olisi tärkeää, jos tiedekin olisi viihdyttävää - ihmiset nyt vaan ovat sellaisia, että he haluavat viihtyä vapaa-aikanaan, Tuula Koukku korosti.

- Miksi kaiken pitää olla kivaa. Lähtökohta ei voi olla se, että tiede on hauskaa, Jan Rydman vastasi.

Yleisökommenteissa puututtiin tutkijoiden käyttämään kieleen. Miksi yliopistoissa opetetaan sanomaan asiat niin monimutkaisesti?

- Tutkijoiden ensimmäinen velvollisuus on tuoda kansainvälistä käsitteistöä suomalaiseen kulttuuriin ja suomeksi. Erityiskielestä pitää pystyä siirtymään hyvään suomenkieliseen ilmiasuun.

- Tieteellinen julkaiseminen on tutkijalle ennen kaikkea meritoitumiskysymys. Esimerkiksi Ruotsissa virkojen täytössä korostetaan myös populaarijulkaisujen merkitystä, Petri Nummi totesi.

Yleisöpuheenvuoroissa toivottiin myös enemmän sellaista vuoropuhelua median ja tutkijoiden välille, jolla pystytään parantamaan keskinäistä luottamusta.

Kirsti Sintonen

(painetun lehden s. 19-20)