Lopettakaa gulag

Acatiimi-lehden maaliskuinen numero kertoi ilouutisen, jonka mukaan sosiaali- ja terveysministeriö on asettanut komitean pohtimaan apurahatutkijoiden sosiaaliturvaa. Ryhmää vetää ylijohtaja Tarmo Pukkila. On hieman oireellista, jos tutkimuksen rahoittamista ei pidetäkään enää vain tieteellisenä tai työmarkkinakysymyksenä vaan jo sosiaalipoliittisena ongelmana.

Tutkimuksen rahoitus on kieltämättä suunnaton yhteiskunnallinen pulmakysymys. Sen kautta artikuloituu huomattavaa vallankäyttöä, joka ei ole aina oikeudenmukaista. Parannusta ei kaipaa vain apurahatutkijoiden asema vaan tutkijakunnan tilanne kokonaisuudessaan. Esimerkiksi tämän tekstin kirjoittaja on monesti pakotettu työskentelemään puolella palkalla tai jopa ilman mitään tutkimustukea.

Akateemisen tutkijan lainsuojattomuus

Lamavuosien aikana poliittinen valta pyrki ratkaisemaan työttömyysongelmaa ohjailemalla maistereita jatkokoulutukseen. Nykyisin yliopistoissa suoritetaan kaksi kertaa enemmän perustutkintoja ja neljä kertaa enemmän tohtorin tutkintoja kuin kymmenisen vuotta sitten! Samalla akateemisia kvalifikaatiokriteereitä on valitettavasti höllennetty, kun yliopistojen rahoitus on sidottu suoritettujen tutkintojen määrään. Ongelma tulee eteen myös kysymyksenä, mistä löytää toimintaresursseja eli rahoitusta valmistuneille tohtoreille, joiden pääasiallinen keino jatkaa elämää liittyy nimenomaan akateemiseen tutkimukseen ja opetukseen.

Omasta hereilläoloajastani 30 prosenttia kuluu seinähullujen työviranomaisten tekemien uudelleenkouluttautumisehdotusten ja työmääräysuhkausten vastustamiseen. Mutta vasta järjen pyhätössä yliopistossa ihmiselle voi käydä vaikka kuinka huonosti. Sitoutuminen yliopistolliseen statukseen esimerkiksi tohtorin tai dosentin ominaisuudessa saattaa tuhota akateemisen tutkijan koko elämän, jos mitään rahoitusta tai tutkimustukea ei lopulta ole. Myöskään eläkkeet eivät kartu apurahatutkijan tai kokonaan virkoja vailla olevan henkilön ominaisuudessa. Niinpä pitkälle ulottuva kouluttautuminen kääntyykin lopulta yksilön suureksi vahingoksi. Tämän yhteiskunnallisen virheen "korjaamisesta" saattaa tulla ihmiselle sellainen elämäntehtävä, jota kestää niin kauan kuin kellossa on aikaa.

Geneven yleissopimuksen sitovuus

Arvoisa professori Tarmo Pukkila! Opiskelin alun perin juuri Teidän opinahjossanne aikana, jolloin sen tarmokas rehtori tunnettiin Tampereen yliopiston "Jeltsininä". Aika on samaa, jolloin yliopistojen kaupallinen rahoitusmalli ja nykyinen tutkintojen liukuhihna luotiin. Olette osoittanut erinomaista toimeliaisuutta ja uudistamiskykyä tehtävissänne, joten rohkenen toivoa, että myös tämä työryhmänne saisi aikaan merkittäviä korjauksia koko tutkijakunnan ja tutkimusrahoituksen tilaan.

Asia on yhteiskunnallisesti erittäin tärkeä, ja siksi myös korjaustoimilta on lupa odottaa paljon. Olemme tilanteessa, jossa kouluttautumiselta on murenemassa pohja, kun yhteiskunta kiistää suoritettujen tutkintojen arvon määrärahojen jakamisessa. Asia on yritetty haudata työmarkkina- ja ay-retoriikkaan, mutta enää siihen ei ole varaa. Tieteellistä nöyryytysihannetta ei saa käyttää tutkijakuntaa vastaan yhteiskunnallisessa rajanjaossa.

Kun maassa muodostetaan uutta hallitusta, ei opetus- eikä työministeriksi saisi päästää nyt ketään, jolla ei ole tieteellistä asiantuntemusta. Nykyisten rehtorien pitäisi varoa vetämästä nimiään ministeriöiden tarjoilemiin tuloksellisuussopimuksiin. Yliopistot tarvitsevat julkisen talouden vahvaa perusrahoitusta, jota ei saa ehdollistaa määrällisillä kriteereillä. Suomi on Geneven yleissopimuksella sitoutunut kidutuksen kieltäviin kansainvälisiin normeihin. Niiden alaan luetaan myös henkinen kiduttaminen. Niinpä tavoitteeksi tuleekin nyt valita vääristyneen rahoitusmallin hylkääminen ja gulagin lopettaminen.

Resursseja asioiden parempaan hoitamiseen nimittäin löytyy. Yhteiskunnassamme käytetään suunnattomia summia esimerkiksi julkiseen rakentamiseen, myös yliopistojen omassa piirissä. Nämä varat tulisi kirjata tutkimuksen ja opetuksen pääluokkiin jo ministeriöiden budjeteissa. Armeliaisuuden varassa elävien apurahatutkijoiden asema on koko ongelmasolmun pieni mutta tärkeä osa.

Jukka Hankamäki
Teoreettisen filosofian tohtori
Helsinki

(painetun lehden s. 24)