Mieseläinlääkäri - uhanalainen laji yliopistossakin

Kun suoritin perustutkintoni runsaat kolme vuosikymmentä sitten, kurssitovereistani oli puolet naisia, puolet miehiä. Nyt eläinlääketieteen opiskelijoista on yli yhdeksänkymmentä prosenttia naisia. Ensimmäinen suomalainen - ja eurooppalainen - nainen oli toki valmistunut eläinlääkäriksi jo 1918 , mutta eläinlääkärin ammatti oli leimallisesti miesten ammatti vielä muutama vuosikymmen sitten. Ensimmäinen naisprofessori nimitettiin tiedekuntaamme 1989, nyt vakituisista professoreistamme on 60 % naisia. "Lasikattoilmiötä" ei omalla tieteenalallani muutenkaan tunneta - ajatelkaamme esim. eläinlääkintäpäällikkömme Jaana Husu-Kallion virkauraa Brysselin huippuvirkaan.

Kaikki hyvinkö? Onko tasa-arvo toteutunut? Onko kaikki kunnossa, kun naisten tasa-arvo palkkauksessa ja työuralla etenemisessä näyttäisi toteutuneen? Eikö eläinlääketieteen opiskelijoiden äärimmäinen sukupuolijakauma ole lainkaan ongelma? Onko niin, että miesvaltaiset alat ovat uhka tasa-arvolle, naisvaltaiset alat eivät?

Yliopisto-opettajan näkökulmastani opiskelijoiden sukupuolella ei ole merkitystä. Sekä lukuisat naisopiskelijat että nuo muutamat miesopiskelijat ovat erinomaisen motivoituneita, hyviä opiskelijoita. Naiset menestyvät miesten lailla työelämässäkin, niin yliopistossa kuin sen ulkopuolella, sen olemme voineet todeta viime vuosikymmeninä ilman epäilyä. Kuitenkin olen jäänyt kaipaamaan jotenkin luonnonmukaisena opiskeluaikani kuusikymmenlukua, aikaa jolloin eläinlääkäriopiskelijoiden sukupuolijakauma oli melko lailla tasan. Tarpeetonta nostalgiaa? Ehkä niinkin, koska ajat muuttuvat, mutta jotain on yhteiskunnaltamme jäänyt huomaamatta, ainakin ottamatta huomioon. Naisvaltaisuus on ollut jollakin lailla arka asia keskusteltavaksi, leimasin- ja pilkkakirveet näet heiluvat herkästi tasa-arvosta puhuttaessa.

Maallikkomainen arvioni on, että naisten työura on muutaman vuoden miesten keskimääräistä työuraa lyhyempi. Perhe, lasten synnyttäminen ja varhaiskasvatus lyhentävät monen naisen aktiivista työssäoloaikaa usealla vuodella. Naiseläinlääkärit tekevät myös puolipäivätyötä mieskollegojaan useammin. Ja näin toki saa ja pitää ollakin, mihin me joutuisimmekaan, jos näin ei olisi! Ainakaan eläinlääkäriammatin osalta tätä luonnollista eroa ei yhteiskunta ole kuitenkaan ottanut huomioon. Ammattikunnan nopea naisistuminen olisi pitänyt vaikuttaa koulutusmääriin. Viime vuonna valmistuneessa Eläinlääkärikoulutustyöryhmän muistiossa (OPM 21: 2002) arvioidaan äärimmilleen kehittyneen naisvaltaisuuden aiheuttavan 20% suuremman koulutustarpeen tasatilanteeseen verrattuna. Varsinaista tieteellistä näyttöä en ole tästä nähnyt, kenties alan tutkijat sen voivat esittää.

Onko naisten ja miesten ero
unohdettu tulosvastuuta rakennettaessa?

Koulutusmäärien osalta korjaavat toimenpiteet olisi kohtuullisen helposti tehtävissä. Vaikeammaksi koen sekä keskustella että puuttua ilmiöön, jonka perheen perustaminen aiheuttaa jatko-opiskelijoiden suhteen. Monen nuoren tohtoriopiskelijattaren aikataulu venyy äitiyslomien vuoksi. Ei taaskaan niin, että tilannetta ei saisi sallia, mutta tiukan tulosvastuun aikana ilmiö tulisi ottaa päättäjien taholta huomioon. On aivan kohtuutonta olettaa, että nuorikaan ihminen jaksaa hoitaa pienet lapset korvatulehduksineen ja mahatauteineen ilman, että tutkijanura vähääkään kärsisi. Kun lapset varttuvat, naisten työpanos on omien suppeiden kokemusteni valossa taas vähintäänkin miesten veroinen. Mutta miespuolisella verrokilla on jo dosentuuri vetämässä perheenäidin vasta väitellessä.

Oman käsitykseni mukaan yliopisto on sekä naisten että miesten yliopisto - mahdollisimman tasapuolisesti. Tutkijauran alkuvaihe, ihmisen biologia ja laitoksen tulosvastuu muodostavat kuitenkin ongelmakokonaisuuden, jossa sukupuoli vaikuttaa. Rohkenen kysyä avointa keskustelua siitä, onko yliopisto erityisesti ja yhteiskuntamme yleisesti unohtanut naisen ja miehen eron tulosvastuuta rakentaessaan.

Hannu Saloniemi
dekaani, Eläinlääketieteellinen tiedekunta
Helsingin yliopisto

(painetun lehden s. 23)