Kiintiönaisia myös virantäyttöihin?

Tasa-arvoasioita katsotaan aika usein vain naisten näkökulmasta. Yleensä punaisena lankana on tavoite yhtä korkeasta asemasta (professoreista suuri osa on miehiä) ja tavoite samasta palkasta (miehen euro ja naisen 80 senttiä). Ajatellaan, että tasa-arvo on sitä, kun sukupuolen perusteella tuetaan naisten urakehitystä.

Kuitenkin unohdetaan, että ura, asema ja palkka eivät tule automaattisesti. Ei mietitä, joutuuko mies tekemään uhrauksia ja valintoja uransa eteen.

Suomalaisten naisten elinikä on Euroopan pisimpiä, mutta pohjoismaiden lyhytikäisimmät miehet löytyy Suomesta. Naiset elävät monta vuotta pidempään kuin miehet.

Missä määrin miesten suurempi syrjäytyneisyys ja lyhyempi elinikä johtuu siitä, että miehen on "pakko" pärjätä hyvin ja olla parempi, ainakin vähintään parempi kuin naapuri? Miehen on pakko uhrata koko elämänsä saadakseen hyvän aseman.

Yhteiskunnassa naisten elämään liittyvistä vaikeuksista on pitkään keskusteltu ja ne on hyvin tiedostettu. Suhtautuminen on jo sillä tasolla, että tutkitaan ja mietitään, millä tavalla naisten ongelmia voidaan korjata. Miesten elämään liittyviä ongelmia ei edes tunnusteta olevan olemassa. Tasa-arvotyössä naisen näkökulma on aivan eri tasolla kuin miehen näkökulma. Miesnäkökulman tutkiminen ei oikeastaan ole edes alussa.

Tasa-arvotyössä kiinnostavimpia kokemuksiani on ollut ihmisten suhtautuminen, kun eri yhteyksissä muutaman kerran olen tuonut esiin miten vaikeata miehen elämä on. Ennakkoasenteista ja ylimielistä hymyilyä (jopa naurua) riittää. Jyrkimmät reaktiot olen saanut osakseni joidenkin tasa-arvotoimikunnan jäsenten sekä myös Tieteentekijöiden liiton toiminnassa olevien aktiivihenkilöiden taholta. Joskus tulee mieleen teollisuuden keskijohdossa työskentelevien 60-vuotiaiden miesten mahdolliset reaktiot naispuolista neuvottelukumppania tai työnhakijaa kohtaan.

Yliopistouralla mies joutuu usein uhraamaan työlleen kaiken ajankäyttönsä. Elämään ei mahdu ystäväpiirin ylläpitämistä, ei lasten kasvattamista, ei perheen perustamista eikä harrastuksia. Lisäksi, jos on joskus perustanut perheen, joutuu taistelemaan omatuntonsa kanssa kun laiminlyö perhettään.

Nykyisenmuotoinen tasa-arvotyö kiristää miehen vaatimuksia entisestään. Monessa yliopistossa harkitaan ns. Positiivisen erityiskohtelun käyttöönottoa. Tällöin pitää valita vähemmistösukupuolen edustaja, jos hakijoiden ansiot poikkeavat vain vähän. Lisäksi virantäytössä on usein mahdotonta määrittää yksiselitteisesti kuka on ansioitunein. Tämän jälkeen mies voi saada esimerkiksi professuurin ilmeisesti vain, jos hän on ylivoimainen hakija.

Moni miespuolinen helpolla ymmärtää tasa-arvotyön äärimmäisen kielteisenä asiana. Ääneen sitä ei saa sanoa ja miesten suhtautumista tasa-arvotyöhön kuvastaakin yleensä välinpitämättömyys. Miehen näkökulmasta tasa-arvotyö helpolla näyttää siltä, että naisten pitäisi saada matalammilla ansioilla ja pienemmilla työelämään tehdyillä uhrauksilla se assistenttuuri, lehtoraatti tai professuuri johon pätevöitymiseksi mies on uhrannut koko tähänastisen elämänsä.

Nykyinen tasa-arvotyö, jossa mietitään tilastoja ja kiintiöitä lähes tarkoitushakuisesti, saattaa helpolla johtaa yliopistomaailmassa uudenlaisen eriarvoisuuden muodostumiseen. Ilman uusia tasa-arvoisempia tavoitteita tasa-arvotyön suurimpana seurauksena on virantäyttöihin tulevat naiskiintiöt. Tämä on vain ajan kysymys. Tasa-arvotyön on pakko löytää tasa-arvoisempia tavoitteita. Pitäisi pystyä muuttamaan työelämän rakenteita syvemmältä: miten työ levittäytyy koko ajan syvemmälle työntekijöiden vapaa-aikaan ja miten ihmiset enenevässä määrin ajattelevat, että firman etu ajaa oman edun ohi. Nimenomaan näiden korjaamisella saavutetaan tavoitteet oikeasta ja aidosta tasa-arvosta sukupuolten välillä.

Erkki Lähderanta
Turun yliopiston tasa-arvotoimikunnan varapuh.joht.
Vaasan yliopiston tasa-arvotoimikunnan varapuh.joht.

(painetun lehden s. 24)