• pääsivu
  • sisällys

  •  

     

     

     

     

    Pieni kertomus ja sen jatko


    Olipa kerran pieni perhe: kansainvälisesti tunnettu kirurgi, hänen sosiaalityöntekijänä toimiva puolisonsa ja heidän kahdeksanvuotias poikansa. Melko vauraalla perheellä oli huvila Suvisaaristossa Espoossa. Siellä he kävivät aina, kun vain aikaa siihen oli. Eräänä päivänä isä ja poika olivat matkalla huvilalle, kun he joutuivat liikenneonnettomuuteen. Isä kuoli, mutta poika vietiin henkihieverissä sairaalaan. Sairaalassa leikkaava lääkäri sanoi: "Tämähän on poikani". Miten tämä on mahdollista, isähän on kuollut, vai kuinka? NYT PYYDÄN, ETTÄ MIETIT KYSYMYSTÄNI, ENNEN KUIN JATKAT LUKEMISTA. KUKA LÄÄKÄRI SIIS ON?

    POHDINTOJA

    Olen esittänyt tämän kertomuksen ja siihen liittyvän kysymyksen monelle, mutta vain harva on oitis osannut vastata siihen oikein. Itse asiassa vain pari on kysynyt minulta mitä tarkoitan, sillä eihän kysymyksessä ole mitään järkeä. Suurin osa kertomuksen kuulleista ymmärtää kuitenkin kertomuksen niin, että kirurgi-isä on kuollut, joten pitää jotenkin löytää selitys siihen, että leikkaava lääkäri on joku toinen, se"oikea" tai "väärä" isä. Tähän selitysmalliiin päätyvät yhtä hyvin niin miehet kuin naiset. Harva tulee ajatelleeksi, että kirurgi onkin pojan äiti Me, niin naiset kuin miehet, ajattelemme samoin: kirurgi on mies ja sosiaalityöntekijä on luonnollisesti nainen. Kokeile itse lähipiirissäsi. Kerro tarina ja liitä siihen kysymys, miten tämä on mahdollista. Uskon, että suurin osa ajattelee samoin: kirurgi = isä ja sosiaalityöntekijä = äiti.

    Voi meitä onnettomia, jotka olemme hairahtaneet hakemaan "väärää vastausta". Tilanteen tajuttuamme tunnemme itsemme tyhmiksi ja ehkä omalla tavallamme sovinisteiksi, niin miehet kuin naiset. Mielestäni kaikki ovat tavallaan kuitenkin vastanneet oikein. Elämme yhteiskunnassa, jossa vieläkin on vallalla ajatus miesten ja naisten välisistä töistä. Suurin osa päiväkodinhoitajista, sairaanhoitajista ja esim. sosiaalityöntekijöistä on naisia. Puhumme "hoitsuista ja sosiaalitantoista", ikään kuin he olisivat kaikki naisia. Meillä on yhä instituutioita, joissa kaikki eivät ole tasa-arvoisia. Nykyisessä hallituksessa miesten ja naisten välinen tasa-arvo toteutuu, mutta esim luterilaisessa kirkossa on yhä virkoja, joihin naisille ei ole pääsyä, puhumattakaan viroista toisessa kansankirkossamme. Kaikki tämä vahvistaa ajatusta ihmiskunnan jaosta naisten ja miesten välisiin tehtäviin.

    MITÄ TEHDÄ?

    Tätä kahtiajakoa on mielestäni tietoisesti voitava manipuloida, jotta myös alitajuisesti tajuaisimme, että meille ei sukupuolen vuoksi lankea jokin tietty rooli tai tehtävä. Olkaamme vahvoja siinä mitä osaamme ja siinä mikä meiltä luonnistuu, ilman että meiltä odotetaan sukupuoleen liittyvää käytöstä. Sallittakoon meidän olla myös heikkoja ja vähemmän kykeneviä siinä mikä meiltä ei oikein onnistu - sukupuoleen katsomatta. Esimerkiksi liikennekulttuurimme syntyy jo auton takapenkillä; sellainen on tuleva kuski, kun on hänen esimerkkinsä auton ratissa. Mikäli haluamme, että liikennekulttuurimme muuttuu, on meidän itsemme siis muututtava. Samalla tavalla me jatkamme isiemme ja äitiemme roolikulttuuria, el-lemme tietoisesti halua muuttaa sitä.

    Ruotsissa ollaan niin liikennekulttuurissa, kuin myös kielenkäytössä paljon pidemmällä, kun kyse on "jämnställdhetistä" (ei jämlikhetistä). Siellä kielikuvia on tietoisesti haluttu muuttaa esim. tyyppiä "syster Ralf" (sairaanhoitajatar Ralf) tai luopumalla esimerkiksi man-päätteestä (riksdagsman = riksdagsledamot). Jälkimmäiseen esimerkkiin liittyen olen kuullut puhuttavan myös "riksdagskvinnasta". Ihmettelenkin milloin myös meillä alkaa kielen "neutralisointi" niin, että ensimmäinen ajatus sosiaalivirkailijasta ei ole "sosiaalitantta" tai alipalkattu akateeminen nainen. Hän voi yhtä hyvin olla alipalkattu mies.

    Jan-Håkan Öberg

    (painetun lehden s. 25-26)