Opetuksen kehittämisen haasteita tutkimustavoitteiden puristuksessa

Yliopistojen tärkein tehtävä on kouluttaa tulevaisuuden asiantuntijoita ja tutkijoita. Tämä tehtävä on kirjattu myös asetukseen korkeakoulujen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista ja tehtävistä (309/93). Asetuksen 19 §:n mukaan opettajan tehtävissä olevan tulee:

1) edistää alansa opetusta;
2) ohjata opiskelijoiden opintoja;
3) toimittaa hänelle kuuluvat kuulustelut;
4) antaa korkeakoululle tarpeelliset selvitykset opetuksestaan, julkaisutoiminnastaan, tieteellisestä ja taiteellisesta toiminnastaan ja toimittamistaan kuulusteluista;
5) hoitaa korkeakoulun hallintoelinten jäsenyydestä aiheutuvat ja muut hänelle kuuluvat tai määrätyt tehtävät;
6) osallistua tarvittaessa kohtuulliseksi katsottavassa määrin opiskelijoiden hoitamiseen.

Yliopisto-opettajan näkökulmasta opettajan työ ei useinkaan näyttäydy asetuksen mukaisesti. Tunnettu tosiasia kun on, että yliopistovirkoja haettaessa painopiste on tutkimuksellisissa ansioissa. Tästä syystä lehtoreiden ja professoreiden virkoihin tähtäävät tutkijat joutuvat panostamaan tutkimuksen tekoon opetuksensa kehittämisen kustannuksella.

Yliopistoissa on viime vuosina ilahduttavasti yritetty panostaa opetuksen ja oppimisen laatuun. Monissa yliopistoissa on otettu käyttöön yliopistoportfoliot, joissa opettajat joutuvat virkoja hakiessaan tekemään selkoa opetusansioistaan tutkimuksellisten ansioiden ja hallinnollisten kokemustensa lisäksi. Opetusansioiden huomiointi virantäytöissä näyttäisi siis toimivan hienosti - ainakin teoriassa. Valitettavasti käytännössä opetusansioiden vaikutus lehtorin tai professorin viran saamiseen on vielä vähäinen ja joissakin tiedekunnissa suorastaan mitätön. Opetusansiot voivat kyllä helpottaa valintaa kahden tieteellisesti tasaisen hakijakandidaatin välillä, mutta niiden painoarvo on toistaiseksi tieteellisiä ansioita selkeästi kevyempi.

Haluan kuitenkin painottaa, että opetusansioiden arviointi ja hakijoiden vertailu opetusansioiden suhteen on tärkeää ja arvokasta silloinkin, kun opetusansioiden painoarvo on pieni. Esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa kaikkien lehtorin ja professorin virkaan hakeneiden tulee antaa opetusnäyte ja perusteellinen selostus opetusansioistaan yliopistoportfolion osana. Tämä käytäntö on johtanut siihen, että opettajien yliopistoportfoliot ovat kehittyneet "cv-tyyppisistä listoista" syvällisempiin analyyseihin, ja heidän opetusnäytteensä ovat selkeästi parantuneet. On ollut ilahduttavaa huomata, että opetusnäytteen antaminen koetaan pidemminkin mahdollisuutena osoittaa osaamisensa ja taitonsa kuin välttämättömänä pahana. Opetusansioista laadittu perusteellinen arviointi on opettajalle tärkeä työkalu oman opetustaidon kehittämisessä.

Opetuksen kehittäminen on vaativaa ja työlästä, vaikkakin samalla erittäin palkitsevaa. Opettaja, joka haluaa panostaa opetuksen kehittämiseen, joutuu tavallaan tekemään tuplasti työtä, sillä hän tuskin uskaltaa ottaa riskiä ja painottaa opetuksen kehittämistä tutkimuksen teon kustannuksella. Yliopistojen pitäisikin kehittää enemmän erilaisia kannustimia ja palkintoja opetuksen kehittämisessä ansioituneille opettajille sen lisäksi, että opetusansioille tulisi antaa virantäytöissä nykyistä suurempi paino. Hyvä esimerkki toimivasta palkinnosta on Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan käytäntö, jossa opettajia kannustetaan osallistumaan pedagogiseen koulutukseen palkankorotuksen avulla.

Yliopistopedagoginen koulutus on tehokas tapa edistää opetuksen ja oppimisen laatua. Yliopistopedagoginen koulutustarjonta on kiitettävästi lisääntynyt. Kokemukset ja tutkimukset osoittavat, että yliopistopedagoginen koulutus innostaa opettajia omien opetustaitojen ja -menetelmien jatkuvaan kehittämiseen ja edistää opetuksen ja oppimisen laatua.

Nykyisin opetuksen kehittäminen nojaa liian harvoille harteille. Ilman tukea ja apua vaarana on, että nämä "yliopistojen aarteet" väsyvät työtaakkansa alle. Yksittäisten innostuneiden opettajien avulla ei ole mahdollista saada aikaan laajamittaista opetuksen kehittämistä. Tarvitaan jokaisen opettajan sitoutumista opetuksen kehittämiseen.

Pelkästään tutkimukseen satsaaminen opetuksen sijasta on lyhytnäköistä yliopistopolitiikkaa. Miten voimme kouluttaa tulevaa huipputason asiantuntijasukupolvea, jos emme satsaa opetuksen kehittämiseen? Asiantuntijaksi kehittyminen ei tapahdu itsestään vaan edellyttää laadukasta opetusta ja ohjausta nykypäivän asiantuntijoilta. Jotta yliopistot pystyisivät jatkuvasti kasvattamaan uusia huippuasiantuntijoita, niiltä edellytetään myös huipputasoista opetusta. Laadukkaaseen opetukseen satsaaminen on samalla satsaus tulevaisuuden laadukkaalle tutkimukselle.

FT Sari Lindblom-Ylänne on kasvatuspsykologian dosentti ja toimii yliopistopedagogisena asiantuntijana Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän on tutkinut yliopisto-oppimista ja -opettamista, oppimisen arviointia sekä opiskelumenestykseen vaikuttavia tekijöitä. Hän on ollut mukana kehittämässä opetusta useassa tiedekunnassa ja laitoksessa sekä Helsingin yliopistossa että Suomen muissa yliopistoissa ja korkeakouluissa.

(painetun lehden s. 31-32)